Tämä helmikuu on ollut varsinainen kuoleman kuukausi. Edes jäät eivät kanna, lumet kestä, talvikaan ole entisensä. Kuultujen ja kuulutettujen kuolemien erilaisuus on niin hämmästyttävää, että näpertely omien proosajuttujen ja lautapeli-ideoiden parissa tuntuu vokaaliharjoituksilta Titanicin kannella.
Pari viikkoa sitten Sami kertoi kyläillessään, että tuttavamme ja sukulaisemme J oli kuollut Kuopiossa. Se oli luonnollinen kuolema jos mikä, kun kyseessä oli vanhan ihmisen tapaturmainen kuolema - mutta ei kuitenkaan… "oikea" kuolema, vaan runsaasti "ennen aikaansa" osuttunut kuolema. Millaisin merkein me eloon jääneet sellaisen kuoleman sitten ymmärrämme? Ei kai muutoin kuin… Kohtuuttoman Tavallisena Kuolemana…. kuolemana jossa ei ole hiventäkään ironiaa…
Mutta vieläkin järkyttävämpiä, sanoisiko välittyneisyydessään etäisiä ja siksi aidosti puolustuksen läpäiseviä, ovat mediasta luetut kuolemat, erityisesti julkkisten kuolemat. Lähes samaan aikaan poistuivat planeetalta Philip Seymour Hoffman ja Mirkka Rekola. Jo tällaisten mediavälitteisten kuoleminen asettaminen samaan lauseeseen voi tuntua näiden ihmiselämien pilkkaamiselta, mutta siinähän koko kuoleman järkyttävä semantiikka piileekin, että kuolema on AINOA tapahtuma joka pakottaa asettamaan täysin erilaiset ihmiset samalle merkitsevälle viivalle. (… ja tästä samasta syystä olimme aikoinaan herra F:n kanssa kiinnostuneita kuoleman semantiikasta ja pidimme aiheesta kurssinkin, jossa F huolehti filosofisesta ja hermeneuttisesta puolesta, kun taas omassa ryhmässäni luettiin kotimaisia kuolemakuvauksia vain osana vahvaa kotimaista perinnettä…)
Hoffman ja Rekola olivat niin erilaisia elävinä kuin myös kuolemissaan kuin suinkin mahdollista. Heidän muistokirjoituksensa valaisevat kuitenkin sen, miten mahdottoman hankala aihe kuolema on edelleenkin niin ihmisille kuin journalisteillekin. Hoffmanista rakennettiin nopeasti suuren näyttelijän perikuva, jollaisena hänestä ei koskaan aiemmin ollut kukaan vaivautunut kirjoittamaan, etenkin kun hänet Merkittäväksi Henkilöksi nostanut Oscar-palkintokin oli uran pinnallisimmista suorituksesta Capote-elokuvassa. Rekolasta taas kirjoitettiin asiallisesti kirjallisuushistorian tarjoamalla helpolla kontekstilla, mutta yrittäen samalla väenväkisin pakottaa yksilöllinen persoona osaksi kirjallisia aihevalintoja - ja ainakaan Hesarin muistokirjoituksessa ei uskallettu vieläkään suoraan sanoa Rekolan lesboudesta muutoin kuin teinimäisenä identiteetin haeskeluna.
Hoffmanin ja Rekolan kuolemat muuttuivat median käsittelyssä Helpottaviksi Kuolemiksi, metafyysisiksi loppupäätelmiksi tarinalle jota mediat tarvitsivat: Hoffmanin kohdalla traagisen tähden väistättömäksi hiipumiseksi ja Rekolan kohdalla niin ikään likimai välttämättömäksi pisteeksi runoilijauralle. Ne jos mitkä muistuttivat, että Kohtalon Ironia tarkoittaa tapahtumia, joissa kaikki persoonallinen katoaa tai poispyyhitään elämästä: media suorittaa viimeiset voitelut.
Mutta ainoa Oikea Kuolema helmikuussa oli Norjan luolasukelluksessa tapahtunut onnettomuus. Harvoin on mikään taideteos niin pelkistänyt kuoleman yksinäisyyttä ja kylmyyttä, ahtaaseen tunneliin takertumista ja tukehtumista kuin uutisointi kyseisestä onnettomuudesta: mahdottomat olosuhteet, käsittämätön rohkeus ja uskallus jolla niihin tunkeudutaan, uteliaisuus joka vie ihmisen niin lähelle elämän ja kuoleman rajaa kuin on mahdollista - kaikki oli niin kohdallaan tapahtumasarjan yksityiskohtia myöten, että SEN kuoleman uutisnälkänsä väärään kurkkuun nielaisseet suomalaiset tulevat muistamaan lopun ikäänsä.
Tämän tällaisen talvikuukauden, jossa maa viheriöi ja linnut laulavat, kun on kokenut, niin kaikki kuolemamallit näyttävät suorastaan kilpailevan keskenään. Ja niinpä on luterilaistenkin kirkolla nyt hätä kädessä pitääkseen kiinni omasta monopolistaan kuolemamarkkinoilla. Ja niinpä ne ovat levittäneet kaduille isoja pietà-mainoksia, joissa irvaillaan kuoleman oletetulle kauneudelle. Koska kilpailun ne ovat jo hävinneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti