Jo ennalta olin kuullut arvion, että tulisin todennäköisesti pitämään vähintäänkin "Yksinen"-näytelmän tekstistä. Ja totta se oli: Laura Ruohosen kirjoittama draamateksti on puoliväliin saakka niin tyylikästä draamaa, että se voisi olla oppikirjaesimerkki täydellisestä valtasuhteen pyörittämisestä tunnin mittaisessa dialogissa. Vastakkain ovat vanha lääkäri ja nuori arkkitehti, jonka lääkäri on tuonut omistamalleen syrjäiselle meren saarelle suunnittelemaan kesämökkiä. Riitaannuttuaan he yrittävät palata mantereelle, mutta perämoottori ei lähdekään käyntiin ja kylmä huhtikuinen ilta alkaa laskeutua. Nokkela, sutjakkaasti etenevä dialogi pitää katsojan ja hahmot varpaillaan läpi näiden koettelemusten.
Mutta tunnin jälkeen draamassa alkavat ongelmat, jotka ovat valitettavasti ihan samat kuin esityksessä jota olin tullut katsomaan Turun kaupunginteatteriin. Ammattiteatterilla on omat tarpeensa, joten näytelmän toinen puolisko alkaa sillä, että kolmas osapuoli pudotetaan sekoittamaan kahden ensimmäisen suhteet ja kääntämään ulospäin (paon ja paluun mahdollisuuteen) suuntautunut draama takaisin sisäänpäin (henkilöiden motivaation ja keskinäisen suhteen muuttumiseen) - siitä huolimatta että saman ulkoisen sysäyksen olisi voinut tehdä jollain olosuhteisiin liittyvällä asialla tai nykyteatterin pakollisella jumala-koneesta-masiinalla eli kännykällä joka toisella hahmoista on mukanaan. Nyt tuo kolmas osapuoli on näytelmän aiemman ilmapiirin täysin rikkova farssihahmo, patologisen ujo ja äitiriippuvainen suomenruotsalainen joka on eräänlaisella pakomatkalla törmätessään naisiin.
Draaman toiselle puoliskolle voisi ehkä viitseliäs dramaturgi tai rohkea ohjaaja tehdä jotain pehmentääkseen räikeää tyylieroa. Mutta Turun kaupunginteatterin Sopukassa näkemäni esitys (1.2.) ei ollut draamatekstin täydellisyyden tasalla - muutoin kuin ehkä siinä miten hyvin se sopi juuri rannikkokaupungin teatteriin. Nyt kokeneet ammattinäyttelijät päästelivät dialogia käsittämättömän kiireisellä vauhdilla, niin että ainoastaan (sinänsä tekstinä rutiinimaisten) monologien kohdalla he rauhoittuivat kuulostelemaan mitä itse puhuivat. Rantaruotsalaisen peräkammaripojan hahmo oli onneksi rauhallisemmin tehty, sillä koomisuus syntyi jo hahmojen eroavuudesta.
Tottahan turkulaistenkin tekemä "Yksinen" edustaa hyvää ammattiteatteria, mutta toisen puoliajan kiire ja pikaisen siloitteleva lopetus jättivät muillekin kuin minulle väärällä tavalla hämmentyneen olon: todistuksen siitä miten liiallinen teatterin tarpeisiin tekemisen tarve voi heikentää hyvän draamatekstin ja sitten lähes pilata valmiiksi kypsytetyn kokemuksen... tai sanotaanko, että sentään harkitsen seuraavalla kerralla miten auliisti uskon turkulaisten pystyvän pienellä näyttämöllä tekemään edelleen oikeaa teatteria jollaisesta junttimusikaalien Tampereella voi vain haaveilla...
Disclaimer: Yhä useammin huomaan ajattelevani teatterissa istuessa, että onpas rakenteeltaan taitava draamateksti, jametenkin silloin kun näytelmän tematiikka ei kosketa itseäni. Sama päti tähän "Yksiseen": sitä ikään kuin lohduttautuu sillä että teksti on sentään "oppikirjamaisen" virheetöntä, vaikka mitään tunteita näytelmä ei herätä... ja ajatukset jäävät puolittaisiksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti