Elämää muistuttava kirjailijatyö tapahtuu kodissa, mutta kirjailijaelämä kodin ulkopuolella. Tämä havainnollistui hyvin pitkänä viikonloppuna, joka oikeastaan huipentui eilen siihen, että Pirkanmaan taike:lle lähettämäni hakemus toi kolme tonnia rahaa - eikä siis suinkaan köyhtyvälle kodillemme vaan kirjalliselle järjestölle, sinne kodin ulkopuoliseen todelliseen todellisuuteen.Näin koti kuihtuu ja täyttyy lapsen metelistä, mutta kodin ulkopuolella on ra(u)ha ja Todellinen Elämä™, se-jota-kaikki-etsivät.
Perjantaina oli Tulenkantajien synttärit, joka oli niin suosittu meidän Todellista Elämää™etsivien keskuudessa ettei kauppaan mahtunut enää kunnolla sisään. Pääsin kuitenkin kaljalle kirjailijoiden K ja J kanssa, ja he kertoivat tarinoita (syövästä ja Facebookista) joiden jälkeen aivan kaikki alkoikin näyttää Todelliselta Elämältä. Palasimme kauppaan mutta vieläkään sinne ei mahtunut kunnolla edes seisomaan. Lähdin uudestaan oluelle lähikuppilaan, nyt kirjailija V:n kanssa. Puhuimme scifistä ja siitä mikä genressä vielä maistuu…. ja sitten palasimme taas Tulenkantajiin jossa olikin jo aivan väljää ja joimme tonkkaviiniä ja hetken aikaa elämä tosiaan oli sellaista kuin se vain Tampereella voi SEKÄ kuvitelmissa ETTÄ todellisuudessa olla ilman että mitään jää ylitse - paitsi se koti jonne täytyy joskus aina palata.
Lauantaina oli sitten viikonlopun varsinainen kokoontumisjuhla, EKF, joka meni vanhaan tuttuun tapaan, kaikki oli sielläkin monin verroin mukavampaa ja sosiaalisempaa kuin kotinurkissa. Kirjoja emme saaneet myydyksi järjestön pöydästä kuin muutamia, tosin Saaran romaaneja olisi mennyt kaupaksi vaikka kuinka paljon jos niiden menekkiin olisin vain uskonut ja ottanut mukaan riittävästi. Mutta sitten oli jälleen palattava kotiin, ja väsyttävä niin ettei jaksanut lähteä edes iltaosuuteen juhlasta.
Sunnuntaina kävin Tukkateatterilla esittelemässä näytelmääni, selittämässä eli taustoittamassa miksi se saattaisi olla sopiva juuri heidän näyttämölleen… mutta sellaisessakin tilanteessa ammatti on vain suojamuuri, selitys sille miksi teksti EI ole ihan sellainen kuin se kontekstin kannalta pitäisi parhaimmillaan olla. Olisikin helpompi sanoa olevansa "majakanvartija" kuin "kirjailija", koska yhtään missään Todellisen Elämän™kehyksessä "kirjailija" ei tarkoita kerrassaan mitään… vaan roolipositioon pakotettuna sen sanoo kun ei kehtaa sanoa enää "opettaja" eikä "tutkija" kuulosta sen selvemmältä kuin "politiikanhaukkuja"… ja alastomin tilanne olikin viikko sitten virallista S-etukorttia hakiessa kun virkailijalle joutui ilmoittamaan ammattinsa eikä hänen ilmeensä värähtänytkään kun huomasin sanovani "kirjailija"… se alkaa tuntua suussa samalta kuin kertoessa julkisesti olevansa "aseistakieltäytyjä", siis joku jonka eettinen vastuu on mutkikkaampi kuin Oikean Kansalaisen…
Maanantaina oli tämän kaiken jälkeen tyhjä ja helpottunut olo, vaikka olikin taas kotona kahdestaan toisen kirjailijan kanssa (lapsi toimitettuna päivittäiseen parkkipaikkaansa). Joka ainoa tekstitiedosto koneella tuntui pitkästä aikaa MAHDOLLISUUDELTA eikä muinaisjäänteeltä - ja ainoastaan siksi että olin perjantaina saanut lopetettua romaanikässärin editoinnin, saanut sen pois oman osaamattomuuden tunteen ytimestä.
Ja tähän kaikki palautuu: siihen tyhjyyteen ettei tunne olevansa alkuunkaan AMMATTILAINEN tekstityöläisenä ja kuitenkin on juuri sen varaan ripustautunut niin taloudellisesti kuin elämäntavallisesti.
Ja tätä samaa tyhjyyttä on se, että kevättä ei voi vielä odottaa, kun on karu paljas helmikuu ja olemme ostaneet lentolipun Unkarinkin kevääseen vasta toukokuun lopulle.
Ja tätä samaa tyhjyyttä on se, että jokainen kirjasyksy on myös uusi syksy jota seuraa aivan samanlainen Todellisesta Elämästä ulkopuolelle sulkeva pimeä talvi ja aina vain pimeämpi keski-ikä: Se-Mihin-Olemme-Aina-Keväisin-Tienneet-Luisuvamme-Mutta-Olemme-Istuneet-Kokouksissa.
Tätä samaa tyhjyyttä - joka on suurinta vapautta minkä voi enää saada osakseen ponnistelematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti