Viimeinen kunniallinen asia nykypäivän teatterissa on se, että niin useat näytelmät tai niiden ohjaukset hylkivät niin selvästi ajatusta päähenkilöistä. Yhä useammin pääosassa on tasapäinen joukko ihmisiä tai aihe, jonka esittelyssä yksikään hahmo ei saa tärkeintä temaattista vastuuta.
Kunniallista aiheiden sekahakua edusti myös näyttelijäntyönlaitoksen tämänsyksyinen työnäyte "Jerusalemin tanssi", vaikka draamana ja esityksenä yleisölle ei ollutkaan tarjolla muuta kuin tauotta muuttuva näyttämökuva huutavine ja hoilaavine hihhulihahmoineen. Ja tällainen oli siis muisto tai perintö, jonka ohjaaaja-professori Renvall halusi jättää potentiaalisille yleisöilleen lähtiessään virasta hyvin tai ainakin hartaasti palvelleena.
Jos taiteen sijaan "Jerusalemin tanssia" arvioikin taitojen näytteenä, niin siinäkin tapauksessa tällainen projekti tuntuu hirvittävältä tuhlaukselta. Hyvistä näyttelijöistä kukaan ei ennätä näyttää vahvuuttaan sekavan ja melskaavan näytelmän keskeltä, enintään vain osoittaa energiansa tai vahvan ikävaluuttansa mukaiset näyttöarvonsa: pojilla hyvin treenatut urheilijakropat ja tytöillä leffakelpoiset pärstäkertoimet. Toisaalta, voi jotenkin yrittää seurata mielessään Renvallin pedagogisia pyrkimyksiä, että tiiviiseen ryhmätyöhön pakotettuna nuoret näyttelijät joutuvat venymään pidemmälle kuin mitä useimmissa niissä produktioissa, joihin he joutuvat työelämässään.
Mutta silti. Olin hyvin pitkän aikaa katsomatta yhtäkään NÄTYn esitystä, koska ne ovat viime vuosina olleet PROJEKTEJA eikä näytelmiä. Nyt kun sitten viimeinkin oli luvassa oikea näytelmä, tulin kumminkin huijatuksi: ei Tuomarilan tekstistä ole seurattu kuin hieman draaman rakennetta, ei yritettykään soveltaa dialogia materiaaliksi nykypäivän tulkinnalle uskonnon ja politiikan sekoittavasta hihhuliaattesta. Näytelmää oli käytetty niin kuin kyse olisi jostain klassikkotekstistä, jossa kiinnostavaa on enää rivien ja kohtausten väliin jäävä harmaa aines.
Hyvästi vaan, professori Renvall. Eipä tule ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti