Aikuisen ikäni aikana en ole törmännyt kuin yhteen animaatiosarjaan, joka kestää katsomisen sarjana: Simpsoneihin. Meni kuitenkin vuosia ennen kuin löysin sen katsottavuuden sekä sarjana että omanlaisenaan animaationa. Kohutun sarjan huumori tuntui aluksi niin väkisin väännetyltä , etten viitsinyt katsoa edes satunnaisia jaksoja kokonaan. Vasta 3-4 vuotta sitten, kun sain käsiini "Simpsons"-elokuvan ja katselin sen jouluna pariin kertaan devarilta, se alkoi ensi kertaa naurattaa.
Mitä oli tapahtunut? Elokuvassa sarjan anarkistisuus pääsi oikeuksiinsa, ja tilaa voitiin antaa tasaisesti sekä huumorille että vitsit sitovalle juonelle. Ja tärkeintä oli tietenkin se, millaisiin alluusioihin päähenkilöt kompastuivat ja millaisilla löivät toisiaan. Kun tavallisessa slapstick-komiikassa riittää epäsuhta hienostuneen akrobatian ja raa'an luonnonvoiman välillä, niin animoidussa tilannekomiikassa tarvitaan hienostunutta alluusioiden käyttöä kontrastina kuvapintojen pettävyydelle ja ihmissuhteiden barbarialle.
"Simpsons"-elokuvasta muistan, että eniten minua nauratti Spiderpig-kohtaus eli Homerin tapa käyttää lemmikkisikaansa, nostaa se kävelemään ylösalaisin katossa niin että kattoon jäivät sorkkien jäljet, samalla kun hän lauloi "Spidermanin" tunnaria. Moiset tilanteet ovat harvinaisia herkkupaloja sarjassa, sillä niiden tulisi kärjistää juoni (esim, Homerin suhde sikaan) samalla kun ne kärjistävät alluusioiden käytön: viitteillä populaarikulttuurin "sisustetaan" animaatiomaailmaa sisältä käsin. Tähän jos mihin osuu sarjan nimi: apinamaista ("CHIMPsons") simulaatiota ("SIMsons") kulttuurin kautta selittyvästä elämäntavasta.
Toki isona osasyynä "Simpsoneiden" seuraamiseen lähes päivittäin on se, että vitsit tarjoavat aina jotain katsottavaa myös seurassa olevalle päiväkoti-ikäiselle lapselle. "Simpsons" on yhtä aikaa turvallinen ja anarkistinen silloinkin, kun sen tv-animaatiota kommentoivat sisäistarinat ovat pelkkää verta ja suolenpätkiä. Rakkausjuonille omistetut jaksot ovat sarjassa heikoimpia, koska ne vievät yksittäisen hahmon niin kauaksi perheen edellyttämistä mielipuolisen loogisista toimintamalleista.
Yksittäisten herkkupalojen vastakohta ovat ne uusimpien esityskausien tavattoman teennäiset ja toiminnan katkaisevat kohtaukset, joissa vain viitataan johonkin julkkiksen häpeälliseen ominaisuuteen. Keskimääräisen hyvissä jaksoissa vitsaillaan riittävän usein amerikkalaisen konservatiivisuuden kustannuksella, mutta ajankohtaisia aiheita karttaessaan Simpsonit tietysti pelaa enimmäkseen konservatiivisen tuottajansa pussiin. Mitään toivoa sarjan sisäisen lämpökuoleman estämiseksi ei taida olla, mutta onhan se jo toiminut sitcomin historiassa viimeisenä kunniallisena suorituksena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti