Stephen King (/Richard Bachman): Pitkä marssi
Suom. Leevi Lehto
Tammi 2025, 333 s.
Pitkä marssi (The Long Walk) on Stephen Kingin 19-vuotiaana raapustama romaani, joka ei ole koskaan noussut hänen valtavan tuotantonsa ykköskastiin. Teos on alunperin julkaistu (1979) Richard Bachman -salanimellä, joten siltä ei sovi odottaakaan samoja ominaisuuksia kuin kauhun kuninkaan tunnetummilta teoksilta. Mutta ei kirja ole menestynyt salanimenkään suojissa.
Vuonna 1985, kun Kingin tekijyys paljastui salanimen takaa, Pitkä marssi oli ainoa Bachman-kirja, josta amerikkalainen lukijakunta ei kiinnostunut uudelleenjulkaisuna. Suomeksi kirja ilmestyi ensi kertaa 1992, yhteisniteenä kouluampumisia käsittelevän Raivo-teoksen kanssa.
Ainoa syy suomennoksen uudelleenjulkaisuun on romaanista tehty tuore elokuvasovitus. Romaanin ajankohtaisuutta on kyllä puolusteltu sillä, että siinä kuvailtu dystooppinen yhteiskunta vastaa karmivan hyvin nykypäivän Yhdysvaltoja. Mutta vieläkin enemmän sen tarina kuvastelee kirjoittamisaikansa 1960-lukua. Kirja on niin ilmiselvä allegoria Vietnamin sodan militarisoimasta Amerikasta, että sen dystooppisuudessa ei ole oikeastaan mitään omaperäistä verrattuna moniin muihin Vietnam-kriittisiin teoksiin, mukaan lukien spefi-tarinat aiheesta.
Pitkän marssin suuri idea on sinänsä erinomaisen koukuttava: sata teini-ikäistä nuorukaista saa tilaisuuden kilpailla, kuka jaksaa kävellä pisimmälle. Säännöt ovat niin yksinkertaiset, että moisia ei kukaan vaivautuisi ehdottamaan nykypäivänä tosi-tv-tyyppiseen eloonjääntikilpailuun. Kävelyn aloitettuaan kukaan ei saa levähtää, ei edes seisahtua muutama sekuntia kauemmaksi, eikä kävellä liian hitaasti. Joukkoa seuraavat sotilaat pitävät huolta, että kävelijöiden on syötävä ja ulostettava kävellessään. Seisahtujat ammutaan.
King-romaaniksi tarinan ainoa yllätys on se, että mitään yllätyksiä ei ilmaannu, etenkään mitään yliluonnollista. Romaani pysyttelee tiiviisti 16-vuotiaan päähenkilön, Garratyn näkökulmassa. Garraty ystävystyy parin lähimmän kävelijän kanssa ja oppii tuntemaan muita kilpatovereita tusinan verran. Kirjassa etualalle nousevatkin nuorukaisten elämäkerrat.
Kävelyn voittajalle, henkiinjääjälle, on luvassa palkinnoksi mitä tahansa hän toivookin. Osallistujille voitto ei tunnu olevan tärkeä. Maailma on niin yhdentekevän toivoton, ettei muutakaan keinoa osoittaa merkityksensä tunnu olevan kuin kisaan osallistuminen. Kun Garraty katsoo marssia seuraavia kaupunkilaisia, nämä vaikuttavat elävän ”toisessa maailmassa”. Hukattu sukupolvi marssii kuolemaansa kuten Vietnamiin lähetetyt nuoret miehet.
Tauottoman kävelyn fyysisiä kärsimyksiä King kuvaa uskottavan tarkasti, mutta mikään urheilutarinakaan tämä ei ole. Marssi jatkuu kliinisen tarkasti tunti toisensa jälkeen, pikkukaupungista toiseen. Päähenkilö on paikallinen julkkis ja ennakkosuosikki kilpailun voittajaksi, mikä voi luoda odotuksia isommasta välienselvittelystä hänen ja marssia valvovan majurin välillä. Turha toivo. Lopetus on yhtä lohduton kuin matka siihen.
Tarina reality-viihteeksi tarkoitetusta itsekidutuksesta muistuttaa enemmän Horace McCoyn klassikkoa Ammutaanhan hevosiakin (1935) kuin viime vuosikymmenen dystopiaromaaneja. Mitään valtarakenteet haastavaa sosiodraamaa ei ryhmästä kuitenkaan muodostu eikä maailmakaan merkittävästi poikkea tutusta historiasta. Tarinaa on kehitelty vielä 1970-luvulla päätellen siitä, että lehtimainoksessa esiintyy John Travolta.
Stephen Kingin yli kuudenkymmenen romaanin ja kahdensadan novellin joukosta riittää kierrätettävää ja uutta filmatisoitavaa. Pitkä marssi ei ole niiden joukossa lainkaan huono kirja, mutta spefinä se on idealtaan venytetty ja juoniromaanina niin antiklimaattinen, että kerrankin voisi suositella ennemmin elokuvaa kuin alkuteosta tarinasta kiinnostuneille.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti