Tarkoitus oli mennä katsomaan koko perhe yhdessä Barbie-elokuvaa, mutta kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä Finnkinolla. Kesän ainoa kakkosvaihtoehto Oppenheimer (2023) ei kiinnostanut lasta mutta siihen ei sentään ollut edes jonoa Niagaran teatterissa... paitsi vessaan parinkymmenen hengen jono. Kaikki kun tiesivät miten tolkuttoman pitkä spektaakkeli oli luvassa.
Salissa istuimme eturiviin, jotta Niagaran lakana näyttäisi silmissämme suurin piirtein samalta kuin Oppenheimerin suositukseksi ilmoitettu jalkapallokentän kokoinen IMAX-kangas.
Plussapuolena Niagarassa oli se, ettei siellä tarvinnut sietää Barbieheimeria suorittavia teinejä ja että liput maksoivat vain 9 euroa verrattuna Finnkinon lippuihin, joiden hinnat alkavat 18 eurosta.
Mutta turhahan tuo Oppenheimerkin elokuvana on.
Kun uutiset Christopher Nolanin uudesta projektista ensi kertaa kuuli niin sitä oletti, että varmasti Nolanin kaltainen visionääri on keksinyt jonkin sellaisen NÄKÖKULMAN atomipommin suunnittelijaan, jotta historiallisesta materiaalista saadaan irti jokin nykypäivän kannalta olennainen sanoma. Että edes elokuvan muotokielellä Nolan vihjaisi johonkin kosmologiseen aihelmaan, aivan kuten hän teki Dunkirkistä (2017) kommentin sota-AJAN kokemisen erilaisuuksille eikä pelkkää sotahistoriaa.
Vaan ei tällä kertaa. Ainoa asia mitä Nolan tuo J. Robert Oppenheimerin ja atomipommin historiaan on läjäkaupalla rahaa. Siitä puolet lienee käytetty Los Alamosin rekonstruointiin, toinen puoli kalliiseen filmimateriaaliin.
Edes useiden näyttelijäsuoritusten takia - eikä varsinkaan niiden - ei Oppenheimeria kannata mennä katsomaan. Nimiosan kauniskasvoinen Cillian Murphy ei ole koskaan tehnyt näin isoa roolia ja tästä filmistä voi ikävästi päätellä miksi. Hänen vastinparikseen vähitellen nousevaa byrokraattia esittää karismansa säilyttänyt Robert Downey Jr, joka tekee hahmosta turhamaisuuteensa sortuvan älykköpahiksen, mutta tarina on aivan väärä tällaiselle hahmolle.
Oppenheimer jakautuu selkeästi kolmeen osaan ja jokainen on omalla tavallaan konventionaalisen tylsä. Ensimmäinen osa kertoo Oppenheimerin vaiheista ennen Los Alamosin salaista tiedekylää ja toinen osa pommin kehittelyn vaikeuksista sekä odotukset täyttävästä räjäytyskokeeesta. Kolmas osa on yllättäen silkkaa oikeusdraamaa Oppenheimerin maineen palautuksesta, mihin on sijoitettu elokuvan ainoa draamallinen käänne eikä sekään järin yllättävä. Siis: tarjolla on kolme tuntia tarinaa ja vain yksi draamallinen käänne!
Elokuvan kolmea osaa sitoo yhteen kahden oikeusprosessin kehyskertomus, joista kronologisesti myöhempi sitten avataan lopputulokseensa kolmannessa osassa. Kaksinkertaisen kehyskertomuksen käyttö antaisi paljon paljon mahdollisuuksia leikitellä sekä henkilödraamoilla (Oppenheimerin lukuisat naissuhteet plus runsas valtakamppailu tiedeyhteisössä) että vihjauksilla vaihtoehtoiseen historiaan. Mitään sellaista ei käytetä, paitsi yhdessä kohtauksessa, siinä ainoassa minkä tässä filmituotteessa voi sanoa edustavan oikeaa ELOKUVALLISTA ajattelua: Los Alamosin kiitosjuhlassa Oppenheimer hetken ajan näkee ympäristönsä kuin se olisi fasistien bakkanaalit, joka säteilee oman tuhonsa...
Historiallisissa elokuvissa dialogi on isoin haaste, koska hahmot pitäisi saada sekä kuulostamaan autenttisilta suurhenkilöiltä että reagoimaan toisiinsa draaman tapaan. Oppenheimerissa dialogi on pahimmillaan latteaa 101-luennointia fysiikan perusteista. Välillä dialogi on mukanokkelaa, nopeaksi leikattua ivailua nerojen välillä. Albert Einsteinin hahmo on ollut selvästi kaikkein vaikein dramatisoitava eikä hänelle ole uskallettu antaa montakaan repliikkiä hahmon historialliseen merkitykseen nähden. Mieluummin olisin nähnyt tällaisten myyttihahmojen satiiriherkkää ylitulkintaa kuin pateettista alitulkintaa.
Lisäksi elokuvan ainoat kaksi naishahmoa ovat juuri sitä, mitä Nolanilta voi odottaa: Florence Pugh tekee sellaisen nartturoolin mihin häntä on fakitettu uransa alusta alkaen ja Emily Blunt tekee katkeran mutta uskollisen aviovaimon roolin jonka ainoa personoiva piirre on alkoholismi. Siinäpä fysiikan perusteet äijädogmalta.
Oppenheimerin kolmetuntisen filmituotteen istui teatterissakin yllättävän helposti. Silti veikkaan, että Barbie olisi ilahduttanut enemmän kuin tämä efektimusiikilla paisuteltu vetypallo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti