Toinen aamu ei ollut yhtä innoittanut kuin ensimmäinen.
Enää ei tuntunut, että olen "mökillä", vaan mökissä. Sää saartaa, metsä
törröttää märkänä, mässähtelevälle pihamaalle ei ole asiaa sandaaleissa. Eilinen kunniakierros järvessä tuntuu nyt kurkussa ja nenässä.
Vielä eilen päivä vain parani pidetessään, kirkastui niin että istuin paahteessa aitalla, piti tietysti polttaa hyttyssavua miltei nenän alla jotta sai vähänkin lukurauhan. Illalla kävin kokeilemassa kanoottia kun vedet aivan tyynet. Mökkiin sisälle tulin 8lta ja ajattelin että kohta katson vielä jonkin elokuvan, mutta nukahdin istualleni, hapen ja valon ja vihreyden määrä oli ollut niin uuvuttava.
Tänäänkin on +16 astetta, mutta armoton pilvipeite ja satunnaisen lujia sadekuuroja. Tämä on sitä keskimääräisintä suomalaista kesää, jossa ei oikein tiedä mennäkö ulos ja mistä päivä alkaa. Savolaista vesikidutusta.
Istuin lukemassa selin ikkunaan kun yksi rastaanpoikasista lensi päistikkaa lasiin, puoli metriä pääni yläpuolelle. Vihreyden häikäisemä disorientaatio vaiko pieleen mennyt itsemurhaisku? Tuo siivekäs turdus istuksi hetken terassilla ja lensi sitten pois. Elukkalatina on näissä lintuasioissa rehdimpi kuin suomi: rastas tosiaankin on tieteelliseltä suvultaan Turdus. Pihapolut ovat täynnä niitä ja niiden turduksia ja tauotonta turdusmaista räkätystä.
Kello 12:15 piipahti puhelimeen viesti, että pelipakettini on siirtynyt noudettavaksi kirkonkylällä Villakeijun noutopisteestä. Ota tätä karua maaseutua sitten tosissasi. Ilmeisesti kaikki täällä larppaavat metsäläisyyttään, syövät taajaman edut ja striimaavat pusikon suodattamaa villakeijuutta.
Puoli tuntia oli aikaa valmistautua, jotta ennätti maantien varteen sille ainoalle vuorolle jolla kirkolle kannattaa lähteä suorittaakseen kaiken tarvittavan puolessatoista tunnissa: syödä puhvettigrillillä puoli kiloa, hakea viiniä kaksi kiloa ja pakettilähetys puolitoista kiloa, ostaa marketista ruokia pari kiloa ja saman verran olutta, sekä hakea vielä kirjastosta kesän poistokirjoja, joista Lucasin elämäkertakin varmaan painaa sen kaksi kiloa. Tämä kaikki rinkkaan ja takaisin bussiasemalle! Fillarilla moinen rahtaus kirkolta saakka ei onnistuisi alkuunkaan, etenkin kun sadekuuro ropsahti niskaan pysäkillekin polkiessa.
Mökkiin (ei "mökille") palattua olin aivan töttöröö väsynyt.
Tyytyväinen mutta tyytyväinen. Nukahdin kahdeksi tunniksi, sitten oli pakko aloittaa päivää uudestaan: valita saalistetuista kirjoista (Strindbergin näytelmien ja Moren Utopian sijaan) Lucasin elämäkerta, sytytellä takkamuuriin lämpöä, syödä kaksi leipäpihviä päivälliseksi, kaataa lasillinen viiniä ja kuunnella miten seuraava saderyöppy iskee kattoon. Keittiön ikkunasta näin miten juuri rankimman vesikuuron aikaan jänis paineli kohti puuvajaa korvat luimussa. Vailla silmälaseja saatoin erottaa sen pärryttelevän kirouksia. Tätä S ei usko, vaikka me muut kyllä uskoimme, kun hän kertoi nähneensä kärpän salavassa ja pyyn takapihalla. Havainnot oravan kokoisista ahmoista ovat vielä toistaiseksi totuuskomission yöpöydällä.
Sähköpostit ovat nopeasti huvenneet kesäkuun alettua, joten mitään töiden kaltaista ei tarvitsisi sinänsä miettiä. Yksi viesteistä on pahoittelu, että vastaava toimittaja oli hukannut julkaistavaksi tarkoitetun juttuni viime tammikuussa. Näin se aika kuluu pandemian ja maailmansodan varjossa. S viestii tulevansa huomenna viiden bussilla. Sitten kohta päästään jo kesäsaunaankin. Yhden ihmisen vuoksi en sellaiseen puita tuhlaisi, mutta kahdelle se lämpiää kuin uhrituli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti