KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

24.-26.1. Työväen Näyttämöpäivillä
1.2.-28.3. Kauhukirjoittamisen työpaja
18.3. Lääkäripäivät-Roosalupi
20.-22.3. Fantastika-con Tukholmassa

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Noumenon ja The Wall (romaanit)


Vaikka lueksin kohtuullisen ahkerasti ulkomaisia genre-esittelyjä, on onnekasta löytää edes kerran vuodessa kirja, joka sisältää 99% jämerää genrelihaa ja maistuu aidolta kuin vanha vanilja. Tänä vuonna onnekas osuma oli Marina J. Lostetterin esikoisromaani Noumenon (2017).

Tosin siinä vaiheessa kun kirjan hinta käytettynä on tippunut tarpeeksi alas tilatakseni sen verkkokaupasta, en yleensä enää muista mikä kirjan saamista arvosteluissa on kiinnittänyt huomion ja luonut luottamuksen genrepitoisuudesta. Niinpä genrepitoisuus voikin merkitä toisinaan sitä, että kyseessä on YA-moodissa julkaistu tarina ja vanhan vaniljan makuun sekoittuu nöyryyttävä määrä halpaa esanssia: magiaksi muotoiltua teiniangstia, itsetarkoituksellista väkivaltaa ja tv-sarjan helppoudella laadittuja juonenkäänteitä.

Mutta Noumenon on totisesti sitä itseään, kuin aurinkotuulahdus jostain 1960-luvun avaruusscifistä, jolloin sukupolvialus ja galaktisen skaalan BDO-rakennelmat (erit. Dysonin kehä) olivat mieltä huimaavia ideoita kovan scifin haasteille virnisteleville radikaaleille kuten Harrison ja Delany. Myös Noumenon on poikkeuksellisen rohkea kovaa scifiä täydentävillä pehmeillä (= ihmisryhmien kuvaus) visioillaan. Harrastuneen genrelukijan harmia ei nostata muu kuin vähän turhankin söpöstellen laadittu tekoäly, kirjan keskushahmoksi kohoava "I.C.C."

Galaktisen mittaluokan avaruusscifiin hyppääminen osoittaa joka tapauksessa poikkeuksellista uskallusta esikoiskirjailijalta. Lostetter käyttää sukupolvialuksen ideaa sen verran kuin tarinaansa tarvitsee kuvailematta paljoakaan alusten arkkitehtuuria ja teknologiaa, mikä 2000-luvun puolella tuntuu lähes pyhäinhäväistykseltä. Silti Lostetter saa luotua genren rajoissa uskottavan oloisen laivaston tällaisia sukupolvialuksia, ja vieläpä rytmitettyä laivaston tutkimusmatkan tavalla, jossa salaisuudet paljastuvat hieman nopeammassa tahdissa kuin lukija on tottunut. Sellainen saa sydämen lyömään nopeammin: mitähän sitten seuraavaksi vielä ehtiikään tapahtua?

Lisäksi Lostetterilla näkyy hyvällä tavalla tunnistettavia jälkiä genretuntemuksesta. Galaktisen matkailun mahdollistava "subdimensionaalinen kupla" on samaa tieteisfantasiaa kuin monet muut madonreikäratkaisut, mutta ideaa selitetään ja käytetään vahvistamaan kirjan isoa teemaa, että kommunikaatio on mielekästä ja tarkoituksenmukaista (vain) yllättävän pienissä yhteisöissä.

Monen muun idean kohdalla tällaisen vanhalta vaniljalta maistuvan romaanin asettaa väistämättä 2000-luvun alalajikohtaisiin kriteereihin. Noumenon toimii vain niin kauan kun henkilöt pysyvät kuplissaan. Kerronta ei ole varsinaisena avaruusscifinä lähellekään samaa luokkaa ihmeentunnussa ja genreperinteen soveltamisessa kuin mitä alalajin maestrolla, Alastair Reynoldsilla. Ja sitten taas toisaalta: Noumenon ON iso parannus siihen nähden, miten laimeita käyttötapoja sukupolvialuksen idealle on löydetty viime vuosien scifissä. Ja jotainhan sitä ihmisen on luettava Reynoldsin seuraajaa (kansat katsovat sinuun, Hannu Rajaniemi!) odotellessa...  eikä edes välttämättä Noumenonin tulevaa jatko-osaa...

Lostetterin keskeinen scifistinen idea galaktisen mittaluokan matkakertomukseen on se, että päähenkilöt kloonataan aina uudeksi sukupolveksi, jolla on samat ammatilliset erityiskyvyt kuin edeltäjillään. Tämä näppärä tarinamaailman ratkaisu (ei ainoa laatuaan mutta tässä hyvin sovellettuna) edesauttaa henkilökuvausta: uuden sukupolven päähenkilöissä on paljon samaa kuin edeltävissä, ja samalla isoon tarinaan rakentuu tarpeellinen jännite, miten nuorin sukupolvi ottaa vastaan geenilinjan edellyttämän, predestinoidun tehtävänsä verrattuna siihen kulttuuriseen missioon, jolle koko Noumenon-retkikunta yhdeksine sukupolvialuksineen on rakennettu. Näin scifi-genren tunnetuimmasta heikkoudesta, ihmiskuvauksen pinnallisuudesta, tulee oikeastaan vahvuus tälle tarinalle: luonteet pikemminkin kumuloituvat edellisten ihmiskuvausten päälle kuin perustuvat draamasta syntyviin jännitteisiin.

Ratkaisun kääntöpuoli on se, että vielä aivan ennen 400-sivuisen tarinan loppuhuipennusta lukijalle tarjotaan parikymmentä sivua aivan tyhjänpäiväistä psykolöpinää erään päähenkilön äitisuhteesta ja alkoholismista. Muutenkaan Noumenon ei pysy kasassa kokonaisuutena millään romaanitaiteen kriteerillä, rakenteessa on aivan ihmeellisiä rytminvaihdoksia ja erilaisia otsikointitapojakin. Mutta tällaisethan ovat genreproosassa hyvin marginaalisia ongelmia.

Tärkeintä on se, että tarinan keskipiste, BDO-kohteen mysteeri itsessään, on tarpeeksi omaperäisesti ja tarkasti kuvattu: miksi kaukainen tähti näyttää siltä kuin se olisikin majakka joka pyyhkii säteillään ympäröivää avaruutta? BDO:n merkitystä pyöritellään niin perusteellisesti, että sosiaalipsykologisesta painotuksestaan (miten ryhmät käyttäytyvät geenilinjojen vs ympäristön pakotteiden alla) huolimatta kirja tarjoaa mielestäni paljon paremmat kiksit kuin kohtuuttomastikin kehuttu Menneisyyden kaiku, River Solomonin sukupolvialusromaani.

*

Myös toinen vanhan vaniljan makuinen spefi-teos kului yöpöydällä loppuun kevään ja kesän taitteessa, John Lanchesterin romaani The Wall (2018). Sen kohdalla genreuskollisuus johtuu kirjailijan käänteisestä lähtökohdasta ja asemasta genreen: kokeillaan dystopiaa riippumatta genrehistoriasta, välittämättä lainkaan siitä, miten paljon samanlaisia ideoita on mahdollisesti pyöritelty scifissä jo aiemmin. Lanchesterin tarinassa eletään lähtitulevaisuuden Iso-Britanniassa, jonka rannikkoja kiertää tarkkaan vartioitu muuri. Koska muuri on niin pitkä, koko kansakunta on värvätty palvelemaan parin vuoden jakso vartiopaikalla. Muurin metafora hallitsee kaikkea brittien elämää, ihmiset luokitellaan sen mukaan miten he palvelevat muurilla tai välttyvät palvelemasta, tai miten onnistuvat livahtamaan ulkopuolelta sisälle. 

Mediasta tutun metaforan muokkaaminen spefiksi on väistämättömän hieno haaste, josta Lanchesterin kaltainen kokenut kirjailija selviäisi vaikka poliittinen silmä ummessa. Ja vähän puoliksi visioidulta, puoliksi ajatellulta The Wall tuntuukin. Tavallisen vartiosotilaan koko elämäntarina pyörähtää odotettavan muotoisen ympyrän palveluvuoden aikana, ja jännitys rakentuu enemmänkin sille milloin hän alkaa ajatella niiden muurin takaa pyrkivien puolesta kuin että lukijalle tarjottaisiin jotain YA-dystopialle ominaista vallankumoustarinaa. Ei, mitään niin amerikkalaista ei tältä peribrittiläiseltä, "kupillinen teetä ja suklaapatukka mukavalta kyökkitytöltä" -mukavuusproosaa tarjoilevalta kirjalta voi odottaa. Onneksi. Mutta paljon jää puuttumaankin. Romaanin jäljiltä ainoa ajatus on se, miten olisi itse käyttänyt niin hienoa ideaa kuin tässä muurin ympäröimä ksenofobinen saarivaltio.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti