340 km kesästä syksyyn

Digiaikana merkitykset limittyvät yhtä raskaasti kuin paikat, elokuva ja sävellys on kokemus missä tahansa, muiden ihmisten seura seuraa sekin kaikkialle. Mikä vaan on mitä vaan, neljällä värillä sivellyt vuodenaikaiset maisemat vaihtuneet mobiililaitteiden 1024 värillä vangitseviksi näyttöarvoiksi.

Välimatka on viimeinen mitta merkityksille, matka jonka suostuu kävelemään pois mukavuusalueelta, juoksemaan pois ikäryhmästä, istumaan junassa pois ystäväpiiristä, istumaan bussissa pois kaupungin turvasta. Tietty yhdistelmä tällaisia välimatkoja voi olla ketjuna elämäå suurempi kokemus - juuri siksi, että välimatkat ovat viimeinen kriteeri millekään merkittävälle.

340 kilometrin ketju matkoja on etäisyys keväästä kesään, mutta myös kesästä syksyyn.

Peruuttamattomuuden tuntu aamulla ketjuun tarttuessa tuntuu raskaammalta kuin syksyn pimeys tai talven pituus. Pysäkkikävely kultaisessa aamussa, paikallisbussi lapsuusvesien maisemissa, iltapäivän helpot lukuhetket Tampereen junaa odotellessa - kaikki tämäkin tuntuu sietämättömältä, kun tietää, ettei matkan päässä ole enää merkitseviä välimatkoja jäljellä, vaan pelkästään sisäkkäisiä viikon mittaisia kehiä kuin helvetin piirejä, maanantaista sunnuntaihin samaa elämää ilman mitään mitä odottaa: ei mitään mihin elämän tietäisi virtaavan, ei mitään minkä tuntisi elämästä puuttuvan välimatkan takana, kun seuraava kesä kerran niin sietämättömän etäällä.

Kesän viimeisenä viikonloppuna kukin tuttu eläin näyttäytyi tasan yhden kerran: sammakko polulla, myyrä pensaissa, lepakko niityn yllä, rastas ruokintapuussa, jänis pihatiellä. Niistäkin on tullut pelkkiä välilajeja.