KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



tiistai 14. elokuuta 2018

Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä (elokuva)


Ohjaaja Aki Kaurismäki on henkilönä hauskempi kuin hänen elokuvansa, mutta miten Ingmar Bergman voisi päihittää tuotantonsa? Seksin määrällä?

Bergman ohjaa kuolemaa Seitsemänteen sinettiin (1957)
Juhlavuoden kunniaksi valmistunut Bergman: Yksi vuosi, yksi elämä (2018) on niin keskinkertainen elämäkertadokumentti, että sellaista ei pitäisi päästää filmiteattereihin, vaan pitää se television puolella, missä se voisi sentään sivistääkin joitakin katsojia ja käännyttää heitä Bergmanin elokuvien pariin. Ihminen, joka menee katsomaan tätä dokumenttia teatteriin, todennäköisesti tietää jo kaiken ja enemmänkin kuin mitä dokumentissa kerrotaan.

Jane Magnussonin ohjaamassa dokumentissa ei ole muuta fokusoitua, dokumenttilajilta odotettua käsittelyideaa valtavalle materiaalille kuin vuoden 1957 valitseminen avaimeksi koko ohjaajan elämään ja tuotantoon. Kunpa vaan Magnusson olisi malttanut keskittyä ihan vaan tuon yhden vuoden kaikkiin teoksiin, elokuvien ja näytelmäproduktioiden analyysiin.

Mutta dokumentti avataan elämää suuremmalla kysymyksellä miten Bergmanista saattoi tulla niin maailmankuulu, ilmeisestikin historian palkituin elokuvaohjaaja. Tähän lähdetään keräämään vastauksia sieltä täältä vailla muuta jäsennystä kuin Bergmanin elämänvaiheet. Jotkut haastateltavista on valittu ilmeisesti siksi, että Barbra Streisandin kaltaisellakin täysin sivullisella hönöttäjällä ("Olin niin kateellinen Elliottille, että suuri Bergman ohjasi häntä...") taataan sentään dokkarin kansainvälinen levitys. Materiaalivalinnat eivät tule perustelluiksi, ei myöskään erityyppisten haastattelujen erilaiset käyttötavat, kuten kuuluisien ohjaajakollegoiden lyhyet tokaisut aiemmasta Bergman-dokkarisarjasta. 1970-1990 -luvut mennään lopulta huitaisten ja ihan loppuun tarvitaan kiltin kohtelias, ruotsalainen lopetus.

Kaksi skuuppia dokumentissa on tarjolla, toinen natsikortilla  ja toinen sensuroidun perhehaastattelun ensiesityksenä, mutta eivät ne erityisesti heilauta käsityksiä Bergmanista ja vielä vähemmän tämän elokuvista. Mitä sitten, jos Bergman nuoruusvuosien Saksassa oli hurahtanut natsismiin ja myöhemmin kielsi sen? Oli niitä sota-ajan natsien kumartajia pitkät rivit muitakin niin Suomessa kuin Ruotsissa, ja ihan pätevältä kuulosti Antti Alasen selitys, että Bergmanilla oli tapana kerätä kontolleen kaikenlaista häpeänainesta millä poseerata, mukaan lukien natsikortilla leikittely.

Yhtä epäkiinnostavia Bergmanin OHJAUSTEN kannalta ovat anekdootit siitä, kumpaa veljeksistä Bergmanien isä oikein kurittikaan tai millainen diktaattori Bergman oli sekä elokuvaprojekteissa että  teatterin lavalla.

Ainoa syy katsoa tämä dokumentti on harvinainen kuvamateriaali ja ne muutamat särmikkäät haastattelut, joissa muutamat näyttelijät kertovat konflikteistaan Bergmanin kanssa. Ja juu, onhan siellä pari hauskaa anekdoottia, mitkä värittävät neron hahmoa asiaankuuluvasti, etenkin pieni tarina siitä miksi Bergmanin täytyi pyytää anteeksi sirkuskarhulta saadakseen sen filmiinsä.

Mutta Bergmanin taiteesta tämä Yksi vuosi, yksi elämä ei selitä yhtään mitään.
Esimerkiksi kuvaaja Sven Nykvist mainitaan nimeltä kerran, muttei kertaakaan käsitellä hänen osuuttaan ohjaajan maineikkaan tyylin syntymisessä, kuten ei muitakaan elokuvataiteen joukkotyön edellytyksiä.

Sikäli tämä tällainen elokuvadokkari on häpeäksi elokuvataiteelle.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti