Wonder Woman (elokuva)

Koska supersankarit muistuttavat jumalia, voi vanhojen jumalten mytologioita kierrättää supersankareiksi. Tämän keksivät sarjakuvien tekijät jo kauan sitten. Jumalaperustaista supersankaria on testattu valkokankaalla "Thor"-filmatisoinneissa, ilman, että kukaan jälkimoderneista ajattelijoista on huomannut ehdottaa "Jesus Christ Superhero" -täydennystä Marvelin tai DC:n olympokselle.

Jumalataustaisuus on kätevä tapa selittää moraalisesti puhtaita sankarihahmoja. Samoin se on kätevä selitys sille, miksi miehille suunnatussa lajityypissä nainenkin voi olla supersankari ihan "omassa" tarinassaan.

Valitettavasti "Wonder Woman"  -elokuvasta (2017) on kaikin tavoin vaikea puhua ilman tahattoman ironian tunnustavia lainausmerkkejä. Ei siksi, että WW olisi erityisen huono elokuva lajityypissään - päinvastoin, se on jopa katsottavampi kuin "Batman v  Superman" (2016), koska sen tarina etenee kaiken aikaa, mikä tällaisissa hahmon alkuperää koskevissa sankarifilmeissä on poikkeuksellista.

"Wonder Woman" -filmiin kootut kliseet vain ovat niin erilaisista yhteyksistä, että elokuvan jälkeen tuntuu uskomattomalta, miksi yleisö ei nauranut itseään ulos teatterista sitä katsoessa.

Jo elokuvan aloittavat näkymät amatsoonien taistelusaaresta näyttävät siltä kuin tämän filmin tekijöille "Xena" olisi enemmän totta kuin antiikin kulttuuri.

"Xena ja Thermopylain salaisuus" ?

Mikäli kaikki amatsoonit olisivat blondeja, paikka näyttäisi tanskalaiselta seksileiriltä. Jos kaikki olisivat yhtä tummia kuin pääosaa esittävä Gal Gadot, paikka näyttäisi kibbutzilta. Mutta sitten kuvaan pistäytyy myös oikeita näyttelijöitä, kuten Robin Wright ja Connie Nielsen.

Ja juuri kun tarina alkaa vaikuttaa tyttöjen omalta 300:lta, siihen putkahtaakin protonatseja.
Ja Chris Pine sinisellä laguunilla.
Fanipalvelusta päivää.

Mutta sitten naiset katoavatkin koko elokuvasta, pientä koomista lisäkettä (Lucy Davis) lukuunottamatta. Se siitä naisten supersankaritarinasta. Ilmeisesti DC-sarjakuvalle olisi vaaraksi, jos naisten joukkovoimaa liitettäisiin heidän tärkeimpään naishahmoonsa.

Kuten suosituimmat sarjishahmot yleisesti, myös WW on kokenut useita muodonmuutoksia vuosikymmenten aikana. Kuulemma hän esiintyy sarjakuvavariaatioissaan myös nimillä Ihmeellinen Amatsooni, Totuuden Henki, Themysciran Mestari, ja Rakkauden Jumalatar. Tämä selviää WW:n wiki-sivuilta, josta käy ilmi muitakin hämmästyttäviä tietoja WW:n taipaleelta.

Taustatiedot pakottavat puntaroimaan mitä kaikkea hahmo voisi olla (DC:n sijaan) Marvelin toteuttamana superfeministinä. Tai millainen hahmo olisi K-18 -versiossa.

Nythän elokuvahahmon xenamaisen koominen puvustus ja naiivi asenne moderniin yhteiskuntaan ovat tarpeen, jotta WW ei näyttäisi sen paremmin seksiobjektilta kuin lepakkoluolan arvoitukset selvittäneeltä subjektiltakaan. Komiikka vie kärjen seksikkyydestä, samoin kuin näyttelijän keijumainen olemus.

Ynnä kaikki, kun oli edellisenä sunnuntaina nähnyt poikkeuksellisen surkean Marvel-elokuvan (Guardians of the Galaxy 2), niin "Wonder Woman" tuntui liki perinteiseltä seikkailufilmiltä. Varsinainen supersankariosuus alkaakin (eikä tämä ole spoileri) vasta kun kaksi tuntia 'WW vs WW' -seikkailua on miltei täynnä. Kahden edellisen DC-filmin tavoin tämä loppuhuipennus on kohtuuttoman pitkä ja läpensä tylsä, joskaan ei niin pitkä ja tylsä kuin ne kaksi edellistä.

Ainoa elokuvallisesti kunniakas asia, mitä tästä WW-filmistä voi sanoa, on se, että muuten ikävää mediahuomiota kerännyt päänäyttelijä Gal Gadot ottaa roolinsa juuri oikealla vakavuudella. Tämän saa yleensä todeta vain superpahisten näyttelijöistä. Ehkä Gadot on pahis sitten siviilissään?