Mitä 2000-luvun scifistä lukea

Viikko sitten olin tiedelehden haastateltavana tieteiskirjallisuuden tilasta. Toimittaja esitti ainutlaatuisen nokkelan kysymyksen, jota en ole aiemmin kuullut genrefiktion yhteydessä: jos lukee uusimmat kotimaiset scifi-teokset, niin saako riittävän käsityksen siitä, mitä scifi genrenä on?

Kysymys on yhtä perustavanlaatuinen kuin kaikki ne elämän suuret arvoitukset siitä, miten hedelmistään puu tunnetaan. Varsinkin jos se puu on kukkinut tässä 50 vuoden aikana useammin kuin mitä hedelmää kantanut. Hah hah.

Joulukuussa 2016 genret sulatettiin pois kirjastoista...

Sain toimittajalta pyynnön laatia 2x5 kirjan suosituslistat tuoreesta scifistä. Viimeistään siinä vaiheessa huomasin, kuinka nolostuttavan vähän on kotimaista genrefiktiota, jota suositella nimenomaan tiedelehden lukijoille scifilipun alla - eikä muuten vain "ihan kivana spefinä".

Edes Hannu Rajaniemeä en voinut laittaa listalle, koska mielestäni hän ei ole vieläkään kirjoittanut Oikeaa Scifiä, edes sen vertaa kuin Sinisalo, vaan jammaillut termijatsia oman alansa sisällä. On erittäin varmaa, että Rajaniemi on suomalaisen scifin suuri valkoinen toivo jos kuka, mutta voi viedä vielä aikansa ennen kuin aihe & tyyli hänen kohdallaan löytävät toisensa. Esimerkiksi hänen astronauttipuku-novelliaan livenä (2015) kuunnellessa se tuntui aivan kuin parasta kultakauden jenkkiscifiä olisi seurannut. Se oli lupaus ... jostain mitä kuplii ja kehittyy...

Mutta tällaisiin Top5-listoihin sitten päädyin, kun rajaukseen toivottiin 2000-lukua. Ulkomaiset esimerkit nousivat yhtä spontaanisti blogimuistoista kuin mitä kotimaiset esimerkit olivat verratten ilmeistä hyllytavaraa:

• Paolo Bacigalupi: The Windup Girl (2009); Erittäin kekseliäs ja pelottavan realistinen kuvaus 2200-luvun Thaimaasta, kun perinteiset energiamuodot ovat huvenneet. 
• Emma Newman: Planetfall (2015); psykologisesti kiinnostava kuvaus vieraan planeetan asuttamisesta, mutta sisältää riittävästi myös uskottavan scifistisiä ideoita siirtokunnan edellyttämästä teknologiasta. 
• Kim Stanley Robinson: Aurora (2015);  tarina ns. sukupolvialuksesta, jonka matkalla kaikki mahdollinen epäonnistuu; kovan scifin viimeisiä tyylipuhtaita edustajia. 
• Adrian Tchaikovsky: Children of Time (2015); tarinan mittakaavalla pelaava perinteisen spektaakkelimainen kuvaus pieleen menneestä terraformatisoinnista ja vieraan elämänmuodon sivilisaatiosta. 
• Alexander Weinstein: Children of the New World (2016); kokoelma mediateknologian seuraavaa kehitysvaihetta kuvittelevia novelleja, jotka yhdessä muodostavat romaanimaisen kokonaisuuden.  

• Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005); paras kotimainen romaani ilmastonmuutoksesta ja siitä miten eri tavoilla kulttuuritausta vaikuttaa siihen reagoimiseen.
• Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (2012); kotoperäinen dystopia maailmasta, josta puhtaan veden varannot ovat loppuneet.
• Leena Krohn: Pereat mundus (1998); filosofisesti haastavia ja toisiinsa limittyviä tarinoita siitä, miten teknologia muuttaa käsitykset yksilöstä ja identiteetistä;
• Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000); Finlandia-palkittu peikkoromaani suomalaisen luonnon ja mytologian vaihtoehtoisesta historiasta;
• Maarit Verronen: Karsintavaihe (2008); dystopia työkeskeisen maailman tuottamasta äärimmäisestä eriarvoisuudesta.