Niin sanottu hiekkakuoppascifi on muotoillut genrepuitteet tarkemmin kuin mikään yksittäinen efekti tai filmitekniikan mahdollistama kuvamotiivi. Hiekkakuoppascifi tarkoittaa tieteiselokuvaa, jota on kuvattu syrjäisen karulla jättömaalla, jotta maisemassa ei näkyisi Maan ja ihmiskulttuurin merkkejä. Jopa isoissa filmituotannoissa tällaiset ratkaisut ovat olleet ainoa vaihtoehto, kun ei ole haluttu turvautua lavasteisiin, jotka korostaisivat kuvamaailman vertauskuvallisuutta tai johdattelisivat katsojaa tulkitsemaan näkemäänsä aiempiin elokuviin nähden, sen sijaan että elokuva näyttäisi edes jossain määrin valikoivan realisminsa tason.
Vaikka digiefektit tarjoavat mahdollisuuden laatia täydellisen keinotekoinen planeetta kasveineen tarinan taustaksi, ongelma realismin laadussa ja vertauskuvallisuuden määrässä ei ole poistunut: miten kuvittaa planeetta joka näyttäisi yhtä aikaa mahdollisimman vieraalta ja todelliselta?
 |
| Piilaakso? Ei, vaan Beyond-filmin hiekkakuoppa |
Nostalgiaa nostalgian vuoksi, eh? Ei, vaan halpaa halvan tuotannon hyväksi. Isot budjettirahat ovat kyllä kelvanneet CGI:nä luotuun kaupunkimaailmaan nimeltä Yorktown, mutta ei visuaalisen ulkoasun SUUNNITTELUUN. Erityisen karusti tämä designin halpuus näkyy kohtauksessa, johon planeettaseikkailut kulminoituvat, suurehkoon taisteluun planeetan herruudesta. Beyond-elokuvassa taistelukohtaus näyttää hiekkakuopan pohjalle jyrätyltä motocross-sirkukselta, jossa sirkusefektit on korvattu sädepyssyjen välähdyksillä.
Avaruuskohtausten ja planeettakohtausten vaihtelu on sinänsä mukavan omaperäisesti ja kohtuullisen hyvällä genretuntumalla (etenkin alkupuolen avaruustaistelu) laadittu paluu perinteiseen ST-seikkailuelokuvaan. Riittävän pitkä alkujakso (ja se invaasiotaistelun erityisyys) avaruusmatkailua pelastaa paljon tästä elokuvasta, tai talouden kielellä: nostaa sen kahden tähden filmistä kolmoseksi.
Mitään juontahan ei tässä ST-filmissä ole, sen vertaa kuin edellisissä, vaan juonen sijalla on tavanomainen macgaffin-juoksentelu Abronath-nimisen magia-aseen perässä. Tämä juonen olemattomuus ei sinänsä haittaisi, jos elokuvassa olisi muuten... eh, draamallista TAI geneeristä koherenssia luovia elementtejä.
Ehkä lavasteita isompi ongelma onkin se, että näyttelijät tässä reboot-sarjan kolmannessa elokuvassa alkavat tuntua tylsistyneiltä. Tohtori Bones ja Spock vielä kuulostavat entiseltään, mutta Chris Pinen esittämä Kirk on entistäkin selvemmin vailla kapteenihahmon itsevarmuutta ja ylevyyttä. Kahdessa edellisessä reboot-elokuvassa tämä ei haitannut, mutta nyt elokuva tuntuu seisahtelevan aina kun Kirk astelee kuvaan.
 |
| Rohkeasti kohti... keski-ikää? |
Mutta Beyond-filmissä voisi kaiken muun antaa vielä anteeksi, paitsi pahisten ideoinnin. Ovatko he huonon kuminaamarin (a la Enemy Mine) näköisiä muukalaisia vai avaruudessa mutatoitunut afroamerikkalaisuuden symboli joka on alkanut turvautua huonoihin kuminaamareihin? Vai ovatko ne liskomaiset muodostelmat pahisten päässä siis tosiaankin kypäriä? Ja mitä sille pääpahikselle, jolla on 8-vuotiaan generoima hahmonimi KRALL, siis oikein tapahtuu eeppiseksi tarkoitetun lopputaistelun aikana? Antimutaatio? Käsikirjoituksessa on yhtä isoja aukkoja kuin modernisoidun Kirkin naissuhteissa. Pitkä listaus elokuvan epäloogisuuksista (etenkin ST-versumin kehyksessä) löytyy esimerkiksi Ex Astris Scientia -sivustolta.
Beyond-seikkailun käsikirjoitus on kieltämättä yhtä vetävä SEIKKAILUKSI kuin vanhoissa ST-filmeissä, mutta Beyond jää silti ST-elokuvien häntäpäähän kompromisseihin tyytyneellä toteutuksella. Jopa reboot-estetiikka (flare-efektejä havaittu +1) on pudonnut pois ohjaaja Abramsin siirryttyä pelkäksi tuottajatakuuksi.
Joko siis Stark Trek on juhlavuonnaan valmis kuopattavaksi kilpailijansa Star Wars'n pyyhittyä rahoittajien pöydät ja teinien aivopeput?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti