H2Ö, kaljakelluntaa turkulaisittain

Turkulaisesta taiteesta ei ole kellään hyvää sanottavaa, tai ylipäänsä mitään sanottavaa. Mutta musiikki elää Turussa vahvempana kuin missään muualla, hyvästä syystä: turkulaisilla ei ylipäänsäkään ole mitään sanottavaa, toisilleen tai Suomelle, joten sama on jammailla porukassa. Tästä Suomi hyötyy.

Festarialue mereltä nähtynä

Turkulainen versio kaljakellunnasta on H2Ö-niminen musiikkifestivaali, joka järjestettiin kuluneena kesänä kolmannen eli viimeisen kerran. Kuvittelin kuulemieni kehujen perusteella, että festari on pienimuotoinen hörhötapahtuma, mutta sitten luinkin kävijämäärän odotukseksi 10K.
Oops. Ja pääsylippukin oli jo ostettu.

Perillä 80 euron sijoitus osoittautui kuitenkin erinomaiseksi ideaksi ja H2Ö maineensa mittaiseksi, elleipä enemmänkin. "Kuin taideteokseen kävelisi", lienee kuvailtu tätä tapahtumaa ennenkin. Tai: "Kaljakelluntaa turkulaisittain." Alueelle oli tiukat laukkutarkastukset, mutta kaljakojuja oli jokaisen lavan läheisyydessä riittämiin, niin että koko festarialue muistutti yhtä isoa eteeristä kaljatelttaa. Järjestelmään kuului, että tupakointikin oli sallittu vain tietyissä häpeäpisteissä valtavan alueen reunamilla.

H2Ö on "kokonaistaideteos". Kalja kelluu taustalla.

Perjantain puolella bändit tuntuivat aika yhdentekeviltä. Tunnustan viihtyneeni parhaiten Bukowski-oloiskisan yleisössä. Siellä sanataide sai potkua ja kenkää sisältä käsin. Ylivoimaisesti paras oli kiihkeän henkilökohtaisen kännykkäviestin vuodattanut naisbukowski. TÄLTÄ osin Turku näytti sekä pitävän että elävän perinteistään.

Perjantai-illan odotetuin esiintyjä oli amerikkalainen Mercury, josta tiesin yhtä vähän kuin muistakaan indiesuuruuksista, joten päätin lähteä sillä hetkellä (22:30) kun bändi aloitti settinsä, ja liikenne Turun suuntaan oli hiljaisimmillaan. Paatti seilasi ylös lämpimästi pimenevää Aura-jokea, juuri kun valot kirkastuivat joen rantamilla. En muista eläessäni nähneeni Turun keskustaa niin kauniina, joskin se illuusio yhtä nopeasti särkyikin katukeskustaan kävellessä.

*

Lauantaina oli sentään mitä odottaa, kun Nixu ja Maria esiintyivät molemmat erillisissä kokoonpanoissaan. Huima sattuma, että Marian esitys koostui Erkki Kurenniemen "sävellyksistä" (en tiedä mikä olisi oikea sana), jotka ovat omanlaistaan scifiä ja mutkan takaa KÄSITTEELLISESTI tuttuja. Pimeässä telakkahallissa en sitä taiteena... ehkä kohdannut... mutta niinhän avantgarde toimii, arkisen tarkoituksellisena ylisaturaationa.

Yleisö voi keinua taiteen tahdissa

Tunnustan siis viihtyneeni parhaiten siinä korkeassa avoimessa hallissa, jossa Konekonekone viritti puolituntisen meditatiivisen sävellyksensä, ja jossa saattoi loikoilla nojatuolissa kylmä savuportteri kädessä, katsella taidetta elävänä kuvaelmana... kuin filmiä ikään...

H2Ö:n ideaksi väitettiin (lehtiraporteissa ja järjestäjien haastatteluissa) valpas kiertely kymmenkunnan lavan välillä. Sitä en juuri harjoittanut, enkä nähnyt muutenkaan yleisön sellaista harjoittavan, vaikka muuten Turku onkin kuuluisa asukkaiden taiteellisen tarkoituksettomasta harhailusta yhdentekevyytensä oivaltaneita naapureita vältellen.

H2Ö:n tolkuttoman runsas, 100 esiintyjästä koottu musiikkisalaatti sopi kuitenkin erinomaisesti siihen ALUE TAITEENA -konseptiin, jota kuvataiteilijoiden työt korostivat ja kehystivät.

Selfish Shellfish 1996-2016-

 Päivän MUSIIKILLINEN yllätys oli 20-vuotisjuhlaansa (10 vuoden tauon jälkeen) viettävä Selfish Shellfish, eräänlaista punkahtavaa ultrabrata. Sääli vaan ettei turkulainen yleisö osaa tanssia. Tällaiset eloisan värikkäät bändit näyttävät akvaarioon laitetulta ilman jalkautuvaa kuulijakuntaa.

Festareiden tärkein tarkoitus on muiden ihmisten kohtaaminen, ja tottahan niitä tuttujakin kohtasi yhden turkulaisen festarin edestä. Silti olin erinomaisen tyytyväinen ennättäessäni 5 minuutin marginaalilla Tampereelle vievään bussiin, takana riuska kävely festareilta eli kaljoittelun tunnelmista takaisin maailmaan.