Onko taiteilla tulevaisuutta? Mitä ilmeisimmin on, vaikka ihmiskunnalla ei kauaa olekaan. Siksi tulevaisuutta on parasta viettää nyt heti - se jäi päällimmäiseksi mieleen esitystaiteen seuran kymmenvuotisseminaarista (16. 1. 2016).
En ollut aiemmin kuullut esitystaiteen seurasta enkä käynyt niin perehtyneesti Suvilahden alueella Helsingissä, että olisin osannut arvata, millaisen elintilan elävät taiteet ovat onnistuneet valloittamaan maailman tylsimmän pääkaupungin kainalosta. Termiittianarkismilta ne seuran tilat näyttivät jos mitkä, aivan kuin olisi äkkiä putkahtanut jonnekin Berliinin tai Pietarin avantgardeluolaan... sellaisena kuin niistä lukee lehtijutuissa.
Tilaisuuden avasi Jaap Klevering (yllä kuvassa), joka maalasi "äänikkunan" paikalla olleesta seuran edustajasta. Sitten tutkija Olli Pitkänen puhui tulevaisuudentutkimuksesta, missä taide tuntui olevan lähinnä lavaste, jonka äärellä ihmiset saadaan helpommin puhumaan tai kommentoimaan tulevaisuudennäkyjään. Itse puhuin taiteiden tulevaisuudesta sellaisena kuin sitä on scifissä visioitu. Käytin materiaalina käsikirjojani, mutta myös Kosmospenaaliin tekemiäni juttuja spekulatiivisesta tanssista.
Aivan toisiin sfääreihin vei Jenni Sutelan esitys limasienen näkökulmaa simuloivasta taiteesta. Sutela käsittääkseni perusti anti-ihmiskeskeisen taiteensa sille, että tulevaisuutta on yhtä perusteltua kuvitella limasienen kuin ihmiskunnan kannalta, joskin limasieni lienee edelleen kuvioissa kun ihmiskunta on onnistunut hävittämään itsensä tältä planeetalta. Limasieni on tällä hetkellä muutenkin kuuminta hottia posthumanismista ja ekokritiikistä kiinnostuneiden keskuudessa. Sutelan tavoin taiteen omassa aikaskaalassa liikkui Kaisa Illukan kertomus aikakapseleista taiteena. Limasieni lajina on kyllä eräänlainen aikakapseli sekin. Googlaa avainsanoilla "labyrinth ja "physarum polycephalumin" niin näet miten limasieni kilvoittelee ihmislajin kanssa, esim täällä
Illan viimeinen alustus olikin sitten kuin elegia ihmiskunnalle, vaihtoehtoisten historianlankojen solmiminen rusetiksi, jonka avaamiseen ei kellään ole keinoja. Tere Vadén nimittäin puhui fossiilisten energiamuotojen aikakaudesta, tästä erinomaisesta öljyelämäntavan huippukaudesta 1980-2020, jonka jälkeen edessä on ainoastaan vaikeita kysymyksiä ja mahdottomia ratkaisuja - siis resurssisotia viimeisistä öljylähteistä.
Numerot tässä planetaarisessa umpikujassa ovat vastaansanomattomia: kaiken nykyisen fossiilienergian korvaamiseen tarvittaisiin yli 2000 ydinvoimalaa, eikä sellaisen määrän rakentamiseen (kun nykyään voimaloita on nelisen sataa) riittäisi mikään määrä teräsbetonia tai uraania, eikä varsinkaan aikaa. Vadén käytti ihmiskunnan tietoisuuden tilasta ilmaisuja "yllätyksellinen yllätyksettömyys ja "superironia", mutta vertasi sitä myös peri-inhimilliseen tapaamme erottaa toisistaan fakta ja faktan vaikutukset: me tiedämme miten asiat ovat mutta emme halua liittää tietoamme siihen, mitä tiedämme vaikutuksista, joissa ilmastomuutos saattaa ollakin pienin murheista.
Ihmiskunnan herättely tämän puolitietoisen tilan murtamiseen ja tulevaisuuteen heräämiseen taas edellyttäisi ehkä taiteidenkin apua, niiden kykyä yhdistellä faktat ja tuntemukset huomispäivän maailmankuvaksi.
Jos siis haluaa todella kohdata todellisen tulevaisuuden silmätyksin, ei tarvitse kuin lukea Vadén & Salmisen kirja Energia ja kokemus.
Mutta haluavatko edes - tai varsinkaan - tieteisfiktion harrastajat kokea sellaista tulevaisuusshokkia? Taitaa olla mukavampi vain kuvitella, että biopunkin visiot ovat yksi vaihtoehto tuhannen spekulaation joukossa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti