The Revenant (elokuva)

Arthouse-väkivalta on edelleen niin kovassa kurssissa, että mikä tahansa elokuva saadaan myytyä kahdelle yleisölle suolaamalla sitä erityisen graafisella hakkaamisella tai silpomisella. Ei siis ole suinkaan sattumaa, että teattereihin tuli samaan aikaan kaksi "realistisen" oloista westerniä, Quentin Tarantinon Hateful Eight ja Alejanrdo Inarritun The Revenant. Kumpaakaan ei voi pitää varsinaisena genrefilminä, vaikka niiden tarina ja kuvasto lainaavat lavealti westernien perinteestä. Genretyylittelyn sijaan ne ovat kuitenkin ensisijaisesti ohjaajiensa filmejä, joita voi kaihtaa tai rakastaa samoista syistä: Tarantinon kohdalla itseisarvoisen äijädialogin vuoksi ja  Inarritun kohdalla itseisarvoisen kuvankuljettelun ansiosta.

Ohjaaja, näyttelijä ja kuvaaja keskustelevat jäätyneen puhvelin symboliikasta

The Revenant -elokuva on myös samalla tavoin kohtuuttoman ylipitkä elokuvaksi kuin Tarantinon tekele. Realismin aivan omalle tasolleen vievät kamera-ajot toki sietää ja pitkänpuoleisen tarinankuljettelun, mutta lisukkeena on terencemalick-tyyppistä luontokuvien metafysiikkaa, joka suomalaiselle katsojalle on yhtä naurettavaa kuin pitkäpiimäistä. Tulisivatpa katsomaan miten monipuolisesti meikäläiset luontodokumentit osaavat käyttää karua metsämaisemaa, niin ei tarvitsisi täyttää valkokangasta ylimääräisellä tunnilla kevätvalossa pisaroivia koivikkoja tai nuotionhehkussa törröttäviä kuusikkoja.

Ja aivan kuin tämä malick-tyyppinen luonnon etnisöinti ei olisi tarpeksi - onhan kuvaaja (Emmanuel Lubezki) sama kuin Malickin pilvihipiäisiksi muuttuneissa 2000-luvun filmeissä - niin jotakuinkin puolivälissä elokuvaa nähdään väritetty versio Tarkovskin kuuluisasta "metafyysinen kuralätäkkö rauniokirkossa" -episodista. Silläkö yritetään hillota kolmas oscarpysti Lubezkille? Tästä tekoverellä kostutetusta kermakakusta puuttuu enää kurtvonnegut-sitaatti jäätyneestä karpalosta: "Aivan kuin joku tuolla ylhäällä pitäisi meistä..."

Vaan sitten toisaalta.

Kokonaisuutena The Revenant on yhtä täydellinen western kuin mitä Inarritun Birdman oli täydellisenä teatterimaailman kuvauksena: ne ylittävät genrelähtökohtansa niin luovasti, että asettavat uudet kriteerit sille, miten 1800-luvun amerikkalaista erämaata tai 2000-luvun amerikkalaista teatteria voidaan käsitellä elokuvassa. Elokuvan juoni ja kerronta ovat alusta saakka liikkeellä, ja käsikirjoitus pitää kiinni tarinansa armottomuudesta siinä määrin, että katsoja ei tosiaankaan voi luottaa siihen, miten hyvikset ja pahikset tällä kertaa ratkaistaan. Leonardo di Caprio näyttää tekevän tässä elämänsä ensimmäisen aikuisroolin, mikä on jo iso suositus ohjaajalle, ja Tom Hardy on takuuvarma pirulainen hahmoksi juuri westernin mittapuulla.

Lisäksi erämaa vaaroineen on niin monipuolisesti dramatisoitu, keskipisteessään alkuperäistarinan ällistyttävä karhutaistelu, että elokuva on välttämätöntä nähdä valkokankaalla - tai katuu koko ikänsä tämän filmin ohi päästämistä. Haastatteluissa di Caprio on väittänyt, että hänen piti oikeasti syödä biisonin maksaa ja ryömiä hevosen ruhon sisälle, ja sellainen realismin lehahdus elokuvasta nousee muuallakin.

Jostain syystä tällainen survivaalitarina on erityistä herkkua nykypäivän katsojalle.  Esimerkiksi Sight&Soundin (1/2016) jutussa todetaan, että erämaassa pakeneva, arvokkaan turkislastinsa menettänyt miesjoukko on kapitalismin uhrien yllättävä näköiskuva: "They seem less like embodiments of national exceptionalism as survivors of some unspecified apocalypse, or mercenaries fleeing a losing battle." Palkkasaatavien sijaan miehet kamppailevat pomojensa lupailemista lisäarvoista, jotka ovat sitä suuremmat mitä harvempi jää henkiin... Näyttelijätöissä eniten pidinkin Domhnall Gleesonin esittämästä tarmokkaan oikeamielisestä upseerista / osastopäälliköstä, uskottavana niin psykologialtaan kuin pomotyypittelyltään.

Ainoastaan intiaanien kuvaus on yllättävän konformistista muutoin niin historiallisen ajankohtansa näköisyyteen luottavassa kerronnassa. Inarritu ei edes yritä asettua siouxien tai pawnee-heimon näkökulmaan, vaan tyytyy voimakkaasti etualaistetun päähenkilön välittämiin "visioihin" siitä, mitä vääryyksiä heimoille on tehty ja mitä mystistä luonnontietämystä päähenkilölle on näiltä siirtynyt. Tämä "jalo villi" -hymistely on varsin samanlaista newage-mystiikkaa jota poliittisesti tiedostaviin westerneihin alettiin ympätä jo 1970-luvulla, ja viimeistään Terence Malickin The New World -elokuva (2005) etabloi sen yhtenäisteoriaksi siitä, mitä Alkuperäinen Amerikka tarkoittaa - etnisiksi luontohabitaateiksi pelkistettyinä. Niinpä myös Revenant-elokuvan juonen huipentavassa kohtauksessa luonto, jumala ja intiaanit samaistetaan tyhjentävästi toisiinsa. Pöh.

Jos Hugh Glassin alkuperäinen tarina, tämän elokuvan "inspiraationa" toiminut ja sinänsä uskomaton seikkailu 1820-luvulta, kiinnostaa oikeasti, siitä näkyy löytyvän yllättävän perusteellinen referaatti mm. historialehden nettisivulta.

Elokuvan kohdalla raastavan väkivaltaisesta kuvastosta sopisi kyllä varoittaa teattereissa: K-16 -merkintä ei vastaa sitä alkuunkaan!