Roy Anderssonin "Kyyhkynen oksalla istui..." on tämän talven epätasaisin elokuva, jos sitä edes elokuvana tarvitsee pitää. Se on kokonaisuutena vieläkin löysempi kokoonpano lyhytfilmejä kuin Anderssonin kaksi edellistä ihmiselämän tutkielmaa - löysempi ja tylsempi ja toistaa vielä vitsejään ikään kuin odottaisi tylsimmän vitsin toistamisesta kumuloituvan syvä totuus elämästä.
Voi tietysti ajatella, että Anderssonin elokuvataidetta kohtelee väärin mitatessaan sitä komiikalla. Mutta jos huumori tarkoittaa sisältöjen yllättävää myötäkokemusta, ilahtuvaa oivallusta, niin komiikka on silloinkin vain niiden kerronnallisten keinojen valikoima, jota voi harjoittaa vitseissä ja käyttää sitten muihinkin tarkoituksiin. Ja näihän Andersson pelaa: tarjoaa välillä hyvin lyhyitä ja ilmeistä mustaa huumoria (muistettavimpana eläinkokeiden tekijä joka kesken kidutustöidensä soittelee lempeää puhelua), sitten taas pidempiä juonellisesti kytkeytyviä kohtauksia, joissa samat pilailuvälinekauppiaat jankuttavat keskinäisestä suhteestaan. Ei vaan toimi.
Edellisessä elokuvassa, "Sinä elävä" (2007), Andersson pystyi yllättämään kerta toisensa jälkeen paitsi idealla myös sen liioittelevalla resursoinnilla. Niitä episodeja katsoessaan oli pakko uskoa, että kyse on kokonaisen kansakunnan tilaa koskevasta ... eeppisestä vitsistä. Valtavissa pysähtyneeltä näyttävissä kohtauksissa tuntui ihmismassan potentiaalinen liikevoima, ja tästä ristiriidasta syntyi painostava tunnelma. Oma suosikkini on lentoasemakohtaus, jossa ihmisjoukot työntävät matkalaukkuryökkioitä paetakseen maailmanloppua.
"Kyyhkenen oksalla istui, olevaista pohtien" sisältää vain kaksi tällaista kohtausta: vuoteen 1943 sijoittuva kohtaus Nilkku-Lotan kapakassa ja vuosisatoja sekoittava kohtaus jossa Kaarle XII armeijoineen yllättää lähiöbaarin asiakkaat. Nämä kohtaukset ovat aivan yhtä vaikuttavia kuin edellisessä elokuvassa, ja ne nähdäkseen kannattaa kyllä maksaa leffalipun hinta. Mutta monet muut kohtaukset, etenkin yhtenäisyyttä luova pilailukauppiaat-jatkumo, ovat kerrassaan heikkoja verrattuna Anderssonin aiempiin filmeihin, tai peräti toistavat niiden vitsejä.
Olisiko niin, että parhaallakin visionäärillä on sittenkin vain rajallinen määrä hyviä ideoita versioitavaksi? Että Anderssonin vitsit ovat jo vähissä, mutta sentään tilalle tulevat uuden sukupolven visionäärit kuten maamiehensä Ruben Östlund.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti