3 päivää 30 elokuvaa

Kuinka pitkä on 500 ihmisen jono? Kuinka monta kuvaa voi liittää omaan elämäänsä, jos katsoo kolmessa päivässä 30 elokuvaa?

Palvelin viikon numero 10 lyhytfilmijuhlien alaisuudessa, jotta saisin nähdä enemmän vähemmästä kuin koskaan aiemmin. Jo opiskeluvuosina lyhytfilmijuhlat eli filkkarit olivat talven ja lukuvuoden kohokohta, jolloin kulttuuri tuntui hetkeksi levittäytyvän tämän junttikaupungin kaduille, ja festaribileet Laternassa olivat kuin tuulahdus Todellisesta Taiteilijaelämästä.

Ihan samaa efektiä en tavoitellut enää... vaan talkoolaiseksi tarjoutuessa sitä ajatteli ensisijaisesti mahdollisuutena matkata maailman ympäri lyhytfilmien mukana - ja sellaisena nuo kolme elokuvien katsomiseen omistettua päivää olivatkin pelastus tässä talven ja kevään murroskohdassa.

Näkemistäni elokuvista hienoin oli vietnamilainen Isäni rekka, joka oli täydellinen leffanovelli niin tarinaltaan kuin kerronnaltaan. Ihmettelin miksi se ei päässyt palkinnoille, mutta ilmeisesti tekninen taituruus oli sitten liian hiottua ja harkittua - liiaksi pitkän elokuvan estetiikkaa?  "Isäni rekka" oli mitä hienoin novellimaisuudessaan, mikä helpotti varmasti monelle katsojalle sen rankan aiheen, koirien salateurastuksen, kohtaamisen, mutta tämä novellimaisuus on ehkä liian viihteellinen ratkaisu taiteellista särmäkkyyttä etsiville palkintoraadeille?

Katsottuani kolme päivää ja viisi sessiota ulkomaisen kilpailusarjan elokuvia huomasin nimittäin ensimmäistä kertaa, miten erilainen on lyhytfilmin kertomusrakenne verrattuna siihen, mitä "novellimaisuus" näin kirjallisuudentutkijan kannalta antaisi olettaa. Kerronta lopetetaan niin usein niin tarkoituksellisesti ennen temaattisen synteesin tekemistä tai juonellisen kliimaksin keksimistä, että lyhytfilmin estetiikassa on ilmeisesti suositumpaa jonkinlainen kursailematon antikertomus, todellisuusefekti pitkän elokuvan juonipitoisuutta vastaan. Erään näytöksen lopussa oli yleisökeskustelussa tilaisuus kysyä ohjaajilta, millä tavoin he olivat valinneet tietyn pituuden elokuvalleen, mutta siinä tilanteessa ohjaajat eivät ennättäneet tajuta että tarkoitin kömpelöllä kysymyksellä kerronnan rakenteeseen liittyviä valintoja eikä materiaalin tiivistämistä...

Yhtään väkinäisyydessään huonoa tai kokeilevuudessaan turhauttavaa leffaa en kolmenkymmenen (tarkalleen ottaen 28, koska 2 oli palkituissa uudelleen) filmin joukossa kohdannut. Tosin suomalaisista leffoista palkinnolle päässyt Hätäkutsu oli positiivisen järkyttävä sellaisella helpolla tavalla, että sen arvo ei ehkä kuitenkaan ole kerronnassa vaan aiheen nostamisessa keskusteluun sopivan etäännyttävällä tavalla.

Pääpalkinnon saanut venäläinen animaatio oli sikäli samanlainen outo yllätys, ettei siinä mitään niin erityistä tuntunut olevan - ja kuinka ihmeessä animaatio ylipäänsä voi kilpailla muiden lyhäreiden kanssa, sitä en ole vielä tähän mennessä ymmärtänyt... samahan se olisi jos Sarjakuva-Finlandia jaettaisiin  proosarunokokoelmalle kivoista ruutukonstruktioista?

Kohtuuttoman korkealle teemansa ansioilla nostettuja lyhäreitä olivat puolestaan dokkarisarjan voittaja Beach boy ja kanadalainen fiktiovoittaja Quelqu’un d’extraordinaire. Edellinen on hyvin etäiseksi ja vaisuksi jäävä kuvaus afrikkalaisen rantagigolon työstä verrattuna yhtä tuoreeseen Paradies: Liebe -filmiin (2012) täysin samasta kuviosta. Kanadalainen naiskomedia Quelqu...  on puoelstaan sitä identiteettiproosaa jota pakkopalkitaan muutenkin kaikissa taiteissa, ja vaikka se on rennon hauska niin tarinaltaan kuin kerronaltaan (...sisältäen hienon metaforakuvan keskeneräisestä väitöskirjasta... identiteettiproosan vakiovitsi...) ei siinä mitään muistettavaa ollut kokonaisuutena. Palkittujen loppunäytöksestä lähdin kesken pois, juuri siksi etten jaksanut katsoa sitä toiseen kertaan, oli miten lyhäri tahansa.
Toinen kotimainen palkittu, Iraniin sijoittuva veljeskuvaus, oli itse asiassa samanlainen kiusallisen pinnallinen katsomiskokemus: helppo palkittava identiteettiproosana mutta näyttävä pelkästään teknisessä osaavuudessaan.

Filkkareiden loppunäytös eli palkittujen toinen kavalkaadi oli sitten itsessään spektaakkeli jollaista en ole aiemmin nähnyt. Jonottajia myöhässä alkaneeseen näytökseen oli niin paljon, että jono ylsi ainakin ulko-ovelle saakka, ehkä kauemmaksikin, ja siltikään se ihmismäärä ei riittänyt täyttämään tuota Plevnan valtavaa ykkössalia, vaikka ihmisjoukon oli kuvitellut sisältävän vähintään ne 500 urhoollista elokuvataiteen harrastajaa, jollaista koskaan muulloin ei tässä kaupungissa voi kuvitella kohtaavansa.






*

Filkkareiden muistettavin yksittäinen kuva ei ollut kuitenkaan mistään elokuvasta tai edes tuosta keväisestä spektaakkelista, vaan siitä hetkestä kun aloitimme maanantaina rakentamaan festarikeskusta. Kaikista talkoolaisiksi ilmoittautuneista 114 henkilöstä meitä oli vain kaksi kutsuttu rakennuspuuhiin, ja jos tällainen viisikymppinen kirjailija kelpaa rakennustöihin niin siinä näkyy jo suuri luottamus taiteelliseen... luomiskykyyn. Edessä oli iso tyhjä sali, johon kannoimme maanantaina tavaraa sisustukseksi, ja sitten taas sunnuntaina purimme sitä pois. Varsinaiset ammattilaiset hoitivat tietysti valot, koneet ja matottamisen, ja sitäkin hassummalta tuntui olla hentona kynätyöläisenä roudarin raskaissa puuhissa.

Mutta tämä tyhjästä luomisen, perinpohjaisen rakentamisen ja nopean purkamisen raaka käsityö, oli jotain mitä en ole kokenut vuosikausiin (sitten putkieristäjäkesän 1985 ?) - ja jotain sellaista mitä pitäisi tehdä toistuvasti ollakseen edes hetken sen ytimessä, missä taide on yhtä kuin viikon mittainen instituutio örähtelevän kaupungin ytimessä. Lyhyt pitkä jos mikä.