"Gravity" on höyrypunkkia

Steam- eli höyrypunk ei ole genre vaan pintavaahtoa isosta ilmiöstä, jota on kuvailtu

"historiantajuttomuudeksi" ja yrityksiksi simuloida historiaa valmiiden tekstitapaisuuksien kadottua. Tässä merkityksessä höyrypunk ei ole pelkästään spefin laidalla tapahtuvaa intoilua, jossa roolipeliskenen ulkopuolella katkeroituneet myöhäisteinit kokeilevat larppaamisen larppaamista, vaan asenne joka näkyy kaikessa historian kuvittamisessa nykypäivän katsojaa hyväilevällä tavalla.

Ja tässä merkityksessä vuoristoratafilmi "Gravity" on tämän vuoden paras esimerkki ja kirjaimellisestikin korkein saavutus höyrypunkista: huikean komea ja rohkean naiivi kuvitelma siitä miten helpolla ihmiskunta valloittikaan taivaat, ja olisi pysynyt siellä jollei Neuvostoliiton perintö (=Venäjä) olisi pilannut tätäkin yhteistä unelmaa ampumalla omaan taivasjalkaansa…

>> SPOILEREITA EDESSÄ PÄIN <<

"Gravity" on myös elokuva, jonka ainoa sisältö on sama kuin sen spoilattavuus: miten tämä ajelu taivaalla oikein päättyy. Jonkinlaista juonentynkää on muotoiltu päähenkilön psykologisesta kehityksestä, joka Hollywoodin tavoin tapahtuu sujuvasti 180 minuutissa (elokuvan tarina-aikaa), ja tematiikkaa rakennettu niin ikään H-standardilla kristillisestä allegoriasta (= ihminen on lähimpänä metafyysistä hiljaisuudessa ja erillään ihmiskunnasta; päähenkilön syvin huoli: "Kukaan ei opettanut minua rukoilemaan"; Matt-astronautti hehkuu valkoisimmillaan enkelin asennossa lähtiessään irtaantumaan syvään avaruuteen), joka on yhtä ärsyttävän pinnallinen kuin näyttelijävalinnat.

Mutta tekniikaltaan "Gravity" on täydellinen simulaatio, ja sehän se on mikä ratkaisee. Pitkät kamera-ajot ja ihmiset esineisiinsä saumattomasti liittävä CGI-universumi antavat vaikutelman täydellisestä kontrollista niissäkin oloissa, joissa ihminen on vähiten ympäristönsä herra. Tämä kontrollin illuusio on niin täydellinen, että ammottavat aukot rakennetun maailman logiikassa ohittaa täysin siihen asti kunnes tulee ulos teatterista ja pysähtyy kummastelemaan, että miksikäs se venäläinen avaruusasema ei ollut saanut enempää vahinkoa ensimmäisestä satelliittisirpaleiden kuurosta? Ja miksei se kiinalainen asema, niin ikään, ollut saanut enempää vahinkoa, vaikka Maata kiertävä sirpalekuuro olisi pitänyt iskeä siihen jo kahdesti aiemmin? Miksi se iski siihen juuri kolmannella kerroksella niin tuhoisasti, juuri samaan aikaan kun päähenkilö oli pyrkimässä sinne sisälle?

"Gravityn" kuvaamana 2000-luvun avaruusteknologia ei ole yhtään sen kehittyneempää kuin "Apollo 13" -elokuvan kuvaama teknologia vuodesta 1970. Ilmeisesti tämä pitää monessa suhteessa paikkansa toteutuneessa historiassa, etenkin rakettiteknologian suhteen, mutta REALISMIN VAIKUTELMA, johon "Gravity" pyrkii on aivan toista kuin vuonna 1995 tehty elokuva Apollo 13 -avaruuslennosta. Rakettiteknologia voi olla edelleen lapsenkengissä, mutta REAALISEN SIMULAATIOSSA teknologia (ja tarve sille) on kehittynyt huimasti.

Kaappikonservatiivisen Ron Howardin ohjaama "Apollo 13" oli tarina amerikkalaisesta rajaseudusta, jossa miehet yhteistyöllään selviävät mahdottomilta näyttävistä olosuhteista. Elokuva korosti sitä, miten tietoisuus HISTORIALLISEN TILANTEEN tärkeydestä ylitti teknologiset ongelmat: että historia ON yhtä kuin tietoisuutta oikein tehdyistä ajoituksista. Realismin vaikutelma, johon pyrittiin, perustui ajankuvalle ennen kaikkea ihmisten vaatetuksen ja kommunikaatioteknologian autenttisuudessa.

Höyrypunkin aikakaudella, historiatajuttomuuden muodostuttua viihteen normiksi, autenttiseksi tarkoitettu tarina avaruusohjelman epäonnistumisesta pyrkii realismin vaikutelmaan HÄVITTÄMÄLLÄ HISTORIALLISEN KONTEKSTIN. "Gravity" ei ole edes tieteisfiktiota, koska siinä ei esiinny minkäänlaista johdonmukaista ajatusta siitä, miten kuvattuun tilanteeseen on päädytty meidän historiallisesta jatkumostamme käsin. Elokuvan tarinan voi ymmärtää osaksi nykypäivää, viitataanhan siinä mm. miljoonien Facebook-sivujen katoamiseen satelliittien tuhoutuessa, mutta samalla se rakentaa spektaakkelin uskomattomasta selviytymistarinasta, joka ylittää niin perinteiset ajallis-paikalliset mittasuureet kuin kansalliset (avaruusasemia erottavat) rajat - siis kaiken sen mihin käsityksemme HISTORIASTA PAIKKANA on perustunut. Tältä osin on olennaista, ettei elokuvassa edes vitsailla teknologioiden kansallisista eroista vaan samankaltaisuudesta: päähenkilö voi aivan sujuvasti kerrata lentomodulin manuaalin kriisitilanteessa ja käyttää yhdessä aluksessa oppimiaan nappeja toisenkin ohjaamiseen.

"Gravity" on vaikuttavimpia elokuvia mitä olen KOKENUT, jopa ainoa jonka 3D-katsomista voin suositella, mutta elokuvataiteen ja tieteisfiktion kannalta niin tyhjänpäiväinen, ettei se voi näyttää tietä kuin taiteen ja genren omannavantutkintaan.