Osta makkarana, pura pommina

"Runoudessa tää on vielä isompi tää pommi", sanoi päätoimittaja Heikki Valkama viitatessaan kirjanimikkeiden kasvuun ja kustannusmarkkinoiden paisumiseen. Pommi-vertausta käyttäessään Valkama rinnasti kirjallisuuden profiilittoman kustantamisen niihin sokean kilpailun varassa syntyneisiin "aikapommeihin", joita on jo nähty pörssi- ja IT-markkinoilla.

Valkama ei ollut yksin pessimismissään, mutta sali jossa hän uhkakuvansa lausui (26.10., Aino-sali) oli ideologisesti valovuosien päässä seinän takana vellovasta ihmismerestä, joka jonotti kirjamessujen kojuille sen näköisenä, ettei Valkaman ennustus inflaatiopommin räjähtämisestä kirjallisuuden markkinoilla näyttänyt alkuunkaan uskottavalta.

Tiivistäisin sen näin: Messut ovat näköiskuva kirjallisuudesta, jota lavatilassa ostetaan makkarana, vaikka sitä takahuoneessa yritetään purkaa pommina.

LIIAN VAIKEAA, KIITOS -otsikolla kokoon taitettu paneelikeskustelu oli se tavanomainen muka-kriittinen katsaus kirjallisuuden tilanteeseen, jota kirjamessuilla on tapana harjoittaa hieman syrjässä markkinaenemmistön korvista. Paneelissa oli paikalla se hesalainen eliitti, joka yleensäkin nämä kriittiset puheet käy suorittamassa, mutta yhtä tavanomainen oli se epäilijöiden joukko, jota oli käytetty edellisenä päivänä Suomen Kuvalehden artikkelissa rinnastamaan (kuvitusta myöten!) kotimainen kirjallisuus vessapaperiin: Tommi Melender, Putte Wilhelmsson, ja yksi turkulainen ranskalaishesalaisprofessori. Niinpä paneelin eliitti jutteli sitten epäilijöiden eliitin kommenteista puhuakseen edes jostakin, jonka kaikki tiesivät.

Olin toki itsekin samaa mieltä (vrt. oheinen kaavio markkinatilanteesta) kuin nuo "usual suspects", mutta messujen julkisissa keskusteluissa
ärsyttävää on se, ettei kellään ole uusia avauksia tilanteen muuttamiseksi, vaan dialogi hukataan vanhojen totuuksien kierrättämiseen - siinä määrin, että kiinnostavampaa on se mistä EI puhuta. Esimerkiksi tuossa Helsingin kirjamessujen paneelissa EI puhuttu mitään hesalaisten kirjailijoiden etuoikeutetusta asemasta suhteessa muuhun Suomeen, ei myöskään nais/mieskirjailijoiden eroista. Enimmäkseen keskustelu käsittelikin kirjallisuutta koskevaa JOURNALISMIA, etenkin sitä tunnetuinta syyllistä, KIRJALLISUUSKRITIIKIN TILAA, pääsemättä koskaan kotimaisen proosan tai lyriikan keskimäääräistä laatua koskeviin kannanottoihin.

Saman messupäivän myöhemmässä tilaisuudessa pistäydyin ihan vain saadakseni edes jotain kovaa informaatiota kotiin asti vietäväksi. Tietokirjallisuuden yleissivistävyyden vähittäismäärästä oli nimittäin TARKOITUS keskustella saksalaisella raskaan sarjan kustantajalla vahvistetussa tilaisuudessa, mutta metsään sekin meni, paljolti kiitos Esko Valtaojan, jolla ei ollut mitään kiinnostusta pysyä asiassa tai asiallisena, vaan pelkästään levittää omaa egoaan muiden näkyville. Ja tasan tällaisena olen Valtaojan aina nähnyt kun hänet on julkisuuteen päästetty. Ja miksi siis päästetään? En tiedä. Kaipa hän on hahmona yhtä jännitävä kuin Stephen Hawking, siis sillä erotuksella, että Hawking kamppailee omaa ruumiillisuuttaan vastaan tutkiessaan universumin salaisuuksia ja Valtaoja kamppailee universumin salaisuuksia vastaan tutkiessaan ruumiillisuuttaan.

Tietokirja-paneelissa olisi ollut paljon tilaisuuksia ajankohtaiseen debattiin, ja sellaista erinomainen moderoija Hiidenmaa yrittikin, mutta Valtaoja sai määrätä tunnelman kuin räyhäävä koulupoika ikään. Atenan tj Ville Rauvola ennätti kertoa, että e-kirjojen myyntivoittajaksi voi nousta toistaiseksi 17 myydyllä kirjalla ja saksalaisen suurkustantamon edustaja kertoa, ettei 3000 printtikirjan myynti vielä riitä tekemään tuottoisaksi julkaisua, vaan vasta 5000-6000 kappaleen kaupat. Näiden lukujen välille jäi sitten ilmaa niin paljon, ettei kellään ollut selvyyttä, millaista tieteen popularisaatio pitäisi julkaisuissa olla ja millaisessa muodossa; faktat venyivät fiktioksi eikä yleisölle ennätetty antaa puheenvuoroja.

Summaten: jos paneelien tarkoitus on saada messukävijät ajattelemaan enemmän ostamistaan kirjoista tai peräti ostamaan jotain mitä eivät muuten ostaisi, niin sikälikin molemmat paneelit onnistuivat vain täytenumeroina. Yhden ainoan kirjan löysin notkuvien pöytien ja huojuvien jonojen keskeltä, joka oli paljon enemmän kuin hintalappunsa (Celinen Niin kauas kuin yötä riittää, hinta 5 euroa) ja jonka kohdalla tunsin olevani kuin enkeli ikään pelastaessani sen ympärillä vellovilta massoilta. Eikö tämä sitten olisi kirjallinen epifania jos mikä?!?


Kaunokirjallisuuden tilaa käsitelleestä paneelista löytyy tarkka selonteko toisaalta päiväunibloggaajalta.