Kun herruusjärjestelmä edellyttää kuuliaisuuttasi, jotta voit pitää edes oman paikkasi yhteisössä, et suinkaan osoita alamaisuuttasi millään ulkoisella eleellä esivallan edessä: muutenhan kyse ei olisi osallisuudesta järjestelmään sen edellyttämillä (ehdollisilla) merkeillä, vaan panttivangin asemasta, subjektista joka osoittaa antautuvansa TOISTAISEKSI.
Vaan entäs kun lapset osoittavat antautuvansa järjestelmälle - toistaiseksi?
Valtasuhteiden analyysinä "Les Mains en l'air" (englantilaiselta turhan osoittelevalta ja yksinekertaistavalta nimeltään "Hands up!") on hienoimpia lapsielokuvia mitä olen nähnyt ja ylipäänsä erinomainen esimerkki siitä, miten Ranskassa tehdään 2000-luvun kiinnostavimmat analyysit yhteiskunnasta juuri lasten asemaa kuvaamalla. Lista näistä poliittisesti vahvoista, älykkään omaperäisistä elokuvista on huikea: Tavernierin "Tänään se alkaa" (1999), Nicolas Philibertin dokumenttielokuva "Nytpä tahdon olla mä" (2002), Laurent Cantetin puolidokumentaarinen "Luokka" (2008), ja aivan edellisten rinnalle kelpaavana tämä Romain Goupilin ohjaama "Les Mains en l'air".
Tarina itsessään voi kuulostaa helpon mustavalkoiselta: monikulttuurisessa koulussa joukko lasten vanhempia uhkaa joutua karkotetuksi maasta, koska heillä ei ole oleskelulupaa, ja muiden lasten vanhemmat päättävät kätkeä näiden lapset perheisiinsä turvaan. Lapset eivät kuitenkaan luota aikuisiin, vaan pieni joukko digipiratismin yhdistämiä 10-12 -vuotiaita karkaa ja piiloutuu kellariin. Elokuva käsittelee sekä piiloutumista edeltäviä päiviä että noiden päivien aiheuttamaa kärjistymistä kaikissa valtasuhteissa: pariskuntien ja perheiden sisällä, siviilien ja poliisien välillä, median käyttäjien ja tekijöiden välillä. Vain lapset pysyvät solidaarisina toisilleen, vaikka eivät tosiaankaan ole mitään enkelimäisiä olentoja, vaan kiusaavat toisiaan ihan siinä missä aikuisetkin.
Yleensä inhoan lapsifilmejä, mutta tämä elokuva vie sydämen mukanaan jo ensi metreiltä, etenkin kun se rohkeasti ideoi sellaisia fiktiivisiä joukkoistumisen keinoja, joiden suhdetta todellisuuteemme saa miettiä vielä pitkään jälkikäteen. Kehyskertomus esimerkiksi alkaa vuodesta 2067 keskushenkilö Milanan selittäessä oman aikansa oletetulle vastaanottajalle että voi tuntua uskomattomalta miten vielä vuonna 2009 lapsia kasvatettiin isoissa ryhmissä. Toiseksi, lapsilla on kännyköissään oma ultraäänen taajuudella toimiva soittoääni, jota aikuiset eivät voi kuulla. Jos nämä ideat tuntuvat katsojasta utopistisilta, niin hän joutuu miettimään kahdesti mitä pitää utopistisena varsinaisessa pakotarinassa. Miten itsestään selvältä, luonnollisimmalta vastarinnan eleeltä alkaa näyttää ilmaan kohotettu käsi, kun lapset tekevät siitä tässä elokuvassa kansainvälisen joukkoprotestinsa tunnuksen?!?
"Les Mains en l'air" toi mieleeni joskus aikoinaan leffakerhossa näkemäni ranskalaisen teinifilmin "Nuori Werther" (1993), jossa Goethen tarinaa sivuten joukko nuoria pohtii keskenään miksi eräs heidän ystävistään on tehnyt itsemurhan.
Melkoista sattumaa oli sekin, että tämän Goupilin elokuvan onnistui näkemään, sillä filmi ei taatusti tule yleiseen levitykseen ja sen onnistui näkemään Tampereella osana ranskalaisen elokuvan viikkoa: katsojia oli yhteensä viisi, kun esimerkiksi viime lauantaina Cannes-leimalla varustettua taidepornoa oli katsomassa salintäysi yleisöä. Tasan eivät käy Ranskan lahjat maailmalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti