KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Savossa 3.-10.6. ja 18.-30.6.
- Muoniossa 27.7.-2.8.
- Helsingissä 13.8.






torstai 14. joulukuuta 2023

Klaani (Tampereen Teatteri)

 
Taiteet ovat niin väsähtäneitä perinteeseensä, että ne tekytyvät toisikseen uutta arvovaltaa saadakseen. Taiteeksi tekeytyessään proosa pyrkii esiintymään runoutena, musiikki performanssina, elokuvat kollaaseina ja kuvataide digipeleinä. Teatteristakaan ei ole muuta jäljellä kuin esitysten kaupittelu musikaaleina tai standuppina - tai näyttämöitynä kirjallisuutena.

Tätä jälkimmäistä, tarkkaan laskelmoitua kompromissia idioottivarman ohjelmamyynnin ja teatteritalon perinteen välillä edustaa myös Tampereen Teatterin sovitus Tauno Kaukosen paikallisomaanista Klaani (1963). Sovitus on pelkkää näyttämöityä kirjallisuutta, jossa pääjuonen olennaiset kohtaukset seuraavat toisiaan vailla minkäänlaista pyrkimystä dramatisoida niitä. Lastenteatterissa tällaiset ratkaisut ovat tyypillisiä, mutta onhan se kylmäävää nähdä, että aikuisellekin yleisölle voidaan tarjota pelkkä tasapaksu kuvaelma. 



© Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

 

Ainoa merkittävä taiteellinen ratkaisu on tehty lavastuksen poisjättämisessä; näyttämöllä ei ole mitään muuta kuin korotettu takalava ja yksi sänky. Romaanin tapahtumien laaja liikkuvuus tulee tällä tavoin helpommaksi, ilman, että jokainen uusi paikka pitäisi kehystää uudelleen. Konepajan tilanne käy selväksi sillä, että esimies tulee esiin haalareissa, poliisilaitos vastaavasti virkapuvuista, ja kesäinen saari näyttelijöiden repliikeistä.

Tällaiseen kansanteatterin pelkistettyyn kerronta-asetelmaan luottaminen on aina hienoa, mutta sitäkin vahvempaa paikallisuutta odottaisi sitten dialogilta - ja vuorovaikutuksesta yleisöön. Ja niin taatusti tehtäisiinkin, jos sovitettavana teoksena olisi Viidan Moreeni tai Linnan Musta rakkaus. Ei niitä kukaan uskaltaisi tuoda paikalliselle näyttämölle ilman vahvaa tulkintaa hahmoista ja teemasta. Toisin käy Kaukosen Klaanille, joka on sekin ihailtua paikalliskirjallisuutta, mutta jota ei tarvitse kohdella arvokirjallisuutena. Se saadaan käsitellä miten lystää, opettavaisena nuorisonäytelmänä, jonka loppukohtaus on yhtä eloton ja epädraamallinen kuin kansanvalistajan silmänisku.

"Mitä paskaa!" voisi nuori katsoja huudahtaa katsomon takarivistä. Jos sellaisia katsojia olisi. Mutta tavallisen tamperelaisessa teatterinäytöksessä yleisö koostuu siitä ylemmästä keskiluokasta, joka ei teatteritalolta enempää odota kuin keskiviikon tv-draamaltakaan. Ja tasan sitä samaa tv-sarjatasoista käsikirjoittamista tämä ohjaaja Pasi Lampelan Klaani-sovituskin edustaa. Näyttelijöillä ei ole paljoakaan liikkumatilaa niin ohuissa teeveemäisissä hahmoissa, etenkään pääosahahmon itkuisella nuorukaisella. Kaukosen pispalalaisnaturalismi on korvattu tohloppilaisella tapateatterilla.

Ainoa teatterimaisen magian taannut komponentti keskiviikon 13.12. esityksessä oli Esa Latva-Äijö, joka pienessäkin roolissa (setä Leevi Sammakkona) rentoutuu ja rentouttaa ilmapiirin hämmästyttävällä karismallaan. Ehkä siksikin, että hänen pieni roolinsa on ainoa, jossa kansanteatterin edellyttämä, realismin takuumerkiksi kohotettu äijäkohkaaminen ei ole pääasia.

Naisnäyttelijöillä ei sen äijäkohkaamisen ohessa ole enempää tehtävää kuin eläinhahmoilla lasten satunäytelmissä: näyttää söpöiltä ja artikuloida huolella elämänviisauksia.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti