Algernon Blackwood: Nukke ja muita kauhutarinoita
Suom. Jari Penttilä
140 s.
2023, Oppian
Kauhukirjallisuuden hitaasti kasvavilla käännösmarkkinoilla riittää yllätyksiä, kuten tämä Algernon Blackwoodin (1869–1951) novellikokoelma Nukke. Vaatii lukijalta hitusen vaivaa löytää kokoelma ja sen viehätys. Teoksesta puuttuvat esittelyt tekijästä ja kokoelman valintaperusteista, minkä lisäksi puiseva kansikuva voi karkottaa sen perinnetietoisen kauhuproosan ystävän, jolle novellit olisivat omiaan.
Kokoelmaa voi kuitenkin varauksetta suositella kaikille niille, jotka pitävät brittiläisen gotiikan perinnettä soveltavista, modernisoituvaan yhteiskuntaan yliluonnollisia kauhuelementtejä sekoittavasta kerronnasta. Tällaista murroskauden modernia kauhua on viime vuosina saatu etenkin Basam Booksilta.
Kustantajien kiinnostusta toki kannustaa sekin, että pulp-kauden varhaisvaiheessa menestyneet ja viimeistään vuonna 1953 kuolleiden genrekirjailijoiden teokset ovat nyt vapautuneet tekijänoikeuksista.
Paras suositus uudelle suomennokselle on Blackwood itse. Tämähän on se sama herrasmieskirjailija, joka on laatinut tunnetuimman proosaversion (1910) Wendigo-myytistä. Pienoisromaanin mittainen tarina on julkaistu suomeksikin samannimisessä, yliluonnollista kauhua esittelevässä kokoelmassa (2016). Blackwoodin alkuperäisiä tekstejä löytyy luettavaksi sivustolta https://algernonblackwood.org/
Nukke-kirja näyttää ohkaiselta, mutta sen tarinat ovat tuhtia kielen ja mielen syövereiden pyörittelyä. Viidestäkin novellista saa hyvän käsityksen Blackwoodin monipuolisuudesta ja omaleimaisuudesta. Pidemmät tarinat sisältävät seikkailutarinoista tuttua eksotiikkaa olematta kuitenkaan seikkailuja. Parasta novelleissa ovat yllättävät, tarinan mysteeriä syventävät kielikuvat sekä lyhyiden tarinoiden scifimäisen perustellusti vääristynyt aistimaailma.
Elämänsä aikana Blackwood julkaisi tusinan verran romaaneja samoin kuin novellikokoelmia. Historiikeissa Blackwood esitellään erityisesti kummitusjuttujen sepittäjäksi, mutta hänen tavoitteenaan ei ollut lukijoiden pelottelu, vaan ihmetyksen ja spekulaatioiden herättely.
Myös Nukke-kokoelmassa yliluonnollista on pikemminkin tietoisuuden laajeneminen kuin outouksien hyökkääminen meidän maailmaamme. Tietoisuuden laajenemiseen motivoivat monenlaiset asiat kuten sota-aika, lapsen yksinäisyys, ekstrovertti taiteilijaluonne ja kulttuurien väkivaltainen törmääminen. Vieraiden kulttuurien villiä taikauskoisuutta eivät kuitenkaan edusta julkaisuajankohdan, 1910-luvun proosalle ominaiset aasialaiset tai afrikkalaiset, vaan venäläinen aateli ja irlantilainen kokki.
Kirjan nimikkonovellissa yläluokkaiseen taloon ilmaantuva nukke muistuttaa kyllä kauhufilmien liikkuvia tappajanukkeja, mutta näkökulma on tiiviisti talon emännöitsijässä. Hänellä on velvollisuus tarkkailla lasta, vaikkei hän tiedä kaikkea talon isännästä eikä tämän säädystä. Yläluokkaisuudessa on tiettyä maagisuutta, jonka teatraalisuudella Blackwood leikittelee hillitysti muissakin tarinoissa.
Ulkoisia tapahtumia tarinoissa on mitättömän vähän, mutta epäilevän ihmetyksen kourissa kamppailevia tulkintoja pulppuaa vuolaasti. Blackwoodin kummitusjuttuja ei tosiaankaan lueta iltamyöhään väsynein silmin, vaan päivänvalossa kerronnan kiemuroista huvittuen ja hämmentyen. Suomennos pysyy kohtuullisen hyvin mukana verbaalisissa nokkeluuksissa ja käännettäväksi valitut tekstitkin on oletettavasti valittu tätä iloittelua silmällä pitäen.
Kirjan parhaassa novellissa ”Toinen siipi” on kyllä tehty perin oikovaa tulkintaa, kun alkutekstin naispuolinen kummajainen 'Sleep' on suomennettu tavalliseksi Nukkumatiksi. Paikoin on kielen sävyjäkin karsittu, esimerkiksi Blackwoodille ominainen tarkennus päähenkilön kypsyydestä (”for a little boy”) on voitu jättää kääntämättä.
Julkaisun oikoluvussa on lisäksi unohtunut ylimääräisiä merkkejä niin outoihin paikkoihin, ettei niitä hyväntahtoisesti selitä kuin painovirhepaholainen.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2023
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti