Eipä voi ajatella itseään nomadiksi täällä aitosuomalaisessa paratiisissa. Jos edes kuvittelisikin, korostettuaan vapauttaan fillarilla, niin jäätelöauton trilulii muistuttaa, että reviiri on täällä yhtä ulkoisesti piirtyvä kuin kotona Kalevan kerrostalolähiössä. Ainoa ero on siinä, tuleeko jäätelöauto täydentämään pakastelokeron kahden vai kolmen viikon välein.
Saalis satulalaukussa, soratietä takaisin mökille polkiessa juolahtaa mieleen sekin, miten Matti Mäkelä tai Hannu Raittila olisi laatinut kokonaisen maailmanselityksen tästä maaseudun keskeyttävästä banaliteetista. Mutta heidänkin selitystapansa ovat horisontin taakse katoavaa suomalaisuutta.
Minä palaan mökkiin saadakseni minttujätskit pakastimeen, katsellakseni televisiosta Tarantinon arthouse-väkivaltaa, ruokkiakseni lapsen mökille jättämää hamsteria - ja elääkseni SAMALLA reviirini määrittävää kesäkuista vihreyttä linnunlauluineen.
Miksi edes koronavankeuden jälkeen en vietä 24/7 aikaani pihamaalla kuljeksien puolukanvarpu tai linkolansäe huulillani? Miksi lehtivihreän valöörit, tyventyneen veden lauheus ja pihalintujen kärhämöinti riittävät erottamaan minut siitä ihmiskunnasta, johon en koe kuuluvani?
Tänään istuin rantakeinussa, kun äkkiä käki kukkui takaani, aivan läheltä. Tuntui kuin se olisi huutanut suoraan korvaan - verrattuna siihen, että käen äänen on tottunut kuulemaan kaukaa salmen ylitse. Ei edes jäätelöauton kaikkialle tunkeutuva trilulii murra reviiriä niin täydellisesti kuin moinen käki.
Ja sitä kesä on parhaimmillaan. Jäniksenpoika joka hölmöyttään loikkii pihaan asti. Rastaanpoikaset räpiköimässä saunapolulla kuin pitopöydästä karanneet paistit. Tai aitan hyllystä löytynyt viimeinen lukematon Simenon. Ukkosenjyrähdys hävitetyn metsän päällä.
Että kesä voi yllättää siinä miten se voi yllättää.
"Piilokytän on oltava marlonbrando."
Piilokirjailijan on oltava mäkeläraittila.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti