The Last Day (trilleri)

Kelpuutan "The Last Day" -romaanin (2020) osaksi Maailmanlopun Kirjastoa, mutta ei klassikkohyllyn lähellekään, vaan 'kuolevan lentokenttäpokkarin' osastolle.

Maailmanloppu selitetään jo kirjan alussa parilla sivulla. Maapallo on lakannut pyörimästä höpsön astronomisesta syystä, USA jäätynyt ja Euraasia paistunut hengiltä jättäen jäljelle vain ikuisen iltahämärän imperiumin, Britannian. Tästä allegoriasta (kuten brexitistä) saisi oikea kirjailija irti monin verroin enemmän kuin esikoisensa spefi-ideasta trillerikaavaan vääntänyt tiedetoimittaja Andrew Hunter Murray. Paljon samaa aivottomuutta ja ilmastouutisten eksploitaatiota tähän kirjaan on tuhlattu kuin fyysikko Al-Khalilin äskettäisessä maailmanloppuromaanissa "Sunfall". Kirjoja ei yhdistä tieteestä ponnistavan spekulaation monipuolisuus, vaan sen yksipuolisuus: yhden näppärän idean ja markkinointiprofiilin varassa myydään samaa katastrofipornoa kuin amerikkalaiset elokuvat.

Romaanin keskeinen idea maailmanlopuksi, planeettamme hidas pysähtyminen ja historian seisahtuminen "viimeiseksi päiväksi", tuo sille kaltaisiani lukijoita spefinkin puolelta, samoin kuin brexit-painajaisen äärimmäisyyksistä kiinnostuneita aikalaisia. Muutamassa vuodessa tämä romaani on kuitenkin unohdettu. Uusia konsepteja fiktiivisen maailmanlopun yllättävyyteen keksitään jatkuvasti ja brexitin orwellimainen kauhistelu vaihtuu pandemiapitoisempiin aiheisiin.

"The Last Day" -romaani alkaa tehokkaasti 2050-luvulta, katastrofin _jälkeisestä_ tilasta, joten kirjan alun ahmaisee jokaista kuvausta kiitellen. Mutta pari lukutuntia myöhemmin tarina muistuttaakin jo mitä tahansa trilleriä, missä nuori petetty sankaritar selvittää suurta salaliittoa gestapomaisten virkapahisten kopistellessa hänen kannoillaan. Paikkana on dystopiaksi muuttunut Lontoo, joten trillerin edellyttämät hiiviskelyt rivitalojen puutarhoista museoihin ja virastoihin tarjoillaan asianmukaisen kylmän nostalgian lävitse. Katastrofin jälkeinen yhteiskunta (vrt. brexit) rinnastuu siihen että natsit olisivat valloittaneet Britannian henkisesti."Sunfall'in" ja "The Last Day" -pläjäyksen jälkeen olen vakuuttunut, ettei siellä mitään henkistä pääomaa ole enää ollutkaan sitten Orwellin päivien.

Oman alalajinsa goottisilla kriteereillä jokainen maailmanloppuromaani on tietysti juuri niin hyvä kuin mitä se on juonikas toiveikkuuden pihistelyssä: maailma on rakennettu proosaperinteen aineksista jotka on kirjassa tarkoitettukin tuhottaviksi tai mädäntyviksi....  ja lukija jännittää kumpaan mitäkin ainesta käytetään (ja ketkä miljardit ihmiset kuolevat kuinka turhaan).

Näillä goottisilla kriteereillä "The Last Day" on sentään alalajinsa kunniakas edustaja, sellaisella kyynisen viihdyttävällä tavalla jota on tottunut odottamaankin brittiläisiltä "cozy catastrophe" -perinteen jatkajilta: maailman rakennettua se puoliksi syödään ja puoliksi tallataan. Tähän kyynisen toteavaan, virastojen kahvihuoneissa ja museoiden käytävillä viihtyvään kerrontatyyliin kuuluu  ylenpalttisen väkivallan ja kaiken erotiikan välttely. Edelleenkin on silti todettava, että oikean kirjailijan käsissä tällainen tyylitaju tuottaisi edes omaperäistä huumoria jos ei omaperäistä henkilökuvausta.