Lanny (romaani)

Englantilaiset crossover -kirjat jyräävät aivan omassa sarjassaan.  Ikäluokat ylittävissä crossover -teoksissa päähenkilöt ovat lapsia ja käsittelevät lasten maailmaa, mutta tarinat itsessään ovat niin rankkoja, että kustantajien on mahdotonta markkinoida niitä missään genreluokassa. Tämä taas vaikeuttaa näiden fantisoinnissaan villien teosten päätymistä spefin kuluttajille.

Kuvittelepa siis, ettet olisi koskaan sattunut kuulemaan Philip Pullmanin daimoni-trilogiasta (1995–2000), Neil Gaimanin Coralinesta (2002) tai Mark Haddonin romaanista Yöllisen koiran merkillinen tapaus (2003).

Samaa sarjaa on Max Porterin romaani Lanny (2019). Se on lähivuosien kiehtovimpia teoksia, mitä fantasian, kauhun ja myyttien kolmiyhteydestä on syntynyt.

Porterin teos on kollektiivikuvaus englantilaisesta kylästä, joka elää lähiöjunan etäisyydellä Lontoosta, medialaitteiden ja persoonattomien perhesuhteiden elämänrytmissä. Kylän asukkaat ovat unohtaneet millainen on heidän kotiseutuaan hallitseva, sille luonteensa antava myyttiolento Isä Suomukka.

Myyttiolennon biologinen perusta on lehtometsissä elävässä loiskasvissa. Keksityltä kuulostava suomenkielinen lajinimi, "suomukka", ("toothwort"), sopii täydellisesti satufantasiasta tutulle, metsäluonnon personoivalle olennolle. Metsäluonnon merkitys myyttien ja ihmiskollektiivien muokkaajana on siis hyvin samanlainen kuin brittifantasian klassikoissa, etenkin Robert Holdstockin Alkumetsässä (1984).

Suomukka eli lathraea squamaria

Romaani luo alusta alkaen jännitteen kylässä asuvan ihmisverkoston ja metsäluonnon bioverkoston välille. Isä Suomukka pystyy vakoilemaan kyläläisten ääniä, mutta kuulee ne toisiinsa limittyvinä, kirjassa aaltomaisesti taitettuina repliikkeinä.

Romaanin varsinainen keskushahmo on erityisherkkä lapsi Lanny. Lapsen omalaatuisuus jää arvoitukseksi; hänen ulkonäöstään kuullaan käytettävän ilmaisua "pää kuin delfiinillä ja muuttohaukan siivet". Lannylla on yliluonnollinen herkkyys havaita Isä Suomukka, mutta ei keinoja rauhoittaa tätä metsäluonnon edustajaa.

Edellä mainittujen crossover-teosten tavoin Porter kuvaa lapsia todisteena perheiden epäonnistumisesta. Isä elää unelmissaan vapaana poikamiehenä ja äiti omistautuu sadististen dekkareiden keksimiseen. Ainoa tapa ymmärtää Lannya on lähettää tämä kyläläisten pelkäämän boheemitaiteilijan koulutettavaksi.

Koko romaanin juoni perustuu sille, että eräänä päivänä Lanny katoaa ja kylän elämä mullistuu epäluuloista. Mitä Lannylle on todella tapahtunut, sen lukija joutuu päättelemään painajaismaisista kohtauksista.

Lannyn luettuaan tuntuu itsestään selvältä, että näin suvereenisti myyttejä ja lapsuutta yhdistävä kertomus voi syntyä vain brittiläisessä kulttuuriympäristössä. Siellä lapsille suunnattu taidekirjallisuuskin sai syntynsä jo kolme vuosisataa sitten. Siellä luontokirjallisuus kukoistaa nykyäänkin aivan eri tavoin kuin luontoihmisinä itseään pitävien suomalaisten keskuudessa.

Silti Lanny ei missään nimessä romantisoi lasten ja taiteilijoiden etuoikeuksia palauttaa meille "luontoarvoja". Pikemminkin teos muistuttaa siitä, miten yksilökin on niin kiinteä osa lajiaan ja ympäristöään, että perhe on pikemminkin suodatin kuin käyttöliittymä maailmaan.

Aiemmin Max Porterilta on suomennettu hänen esikoisromaaninsa  Surulla on sulkapeite (2015). Sekin on pakko etsiä käsiinsä Lannyn luettuaan.

Pidempi versio tästä arvostelusta ilmestyy Portti-lehdessä (1/2020).