Robofobia (tietokirja)

Jos olisi palkintoa vuoden innostavimmalle spefi-teokselle, niin yleensä se menisi kotimaisille tähtitieteen teoksille. Tällaisen sercon-harrastajan kannalta kosmologiaa ja koneälyä sivuavat tietokirjat ovat monestikin innostavampia mielikuvituksen säänneltyyn harhailuun kuin varsinainen spefi-fiktio, mutta moisia tietokirjoja ilmestyy harmillisen vähän suomeksi tai sitten ne ovat liian yleisellä tasolla opettavaisia teoksia. Mutta sitten aivan yllättäen osuu käsiin sellainen aarrearkku kuin Jussi Marttisen Robofobia (2020). Kyseessä on esseemäisen jutustelevasti laadittu historiikki niistä peloista, joita robotteihin ja laajemmin ottaen ihmismäisen keinotekoisiin olentoihin on liitetty. Marttinen on taustaltaan Turun Sanomia avustava insinööri, mikä Robofobian osalta näkyy ehkä siinä, ettei hän liiemmin pohdi koneihmisen käsitteellistä erottelua esimerkiksi androidiin ja kyborgiin. Päinvastoin, jopa Kalevalan yhteydessä hän puhuu Ilmarisen takomasta "robotista".

Älykästä konetta kohtaan tunnetut pelot ovat tuttuja tiedeuutisista. Marttinen kuitenkin syventyy esittelemiinsä tapauksiin uutista syvemmälle palaten toistuvasti kysymykseen siitä, miten pelkoreaktiot sijoittuvat ns. "outo laakso" -kokemuksen akseleilla.

Vaikka robottikuvausten kulta-aika koettiin scifissäkin jo 1950-luvulla, herättävät ihmistä jäljittelevät koneet ja digisimulaatiot edelleenkin yhtä vahvoja reaktioita. "Oudon laakson" käsitekin syntyi jo vuonna 1970, kun japanilainen robotiikan professori Masahiro Mori pyrki selittämään, miten ihmismäisyyden lisääminen artefaktiin miellyttää katsojaa vähä vähältä enemmän, mutta muuttuukin tietyssä pisteessä kammottavaksi.

Eivät siis koneihmiset sinänsä, vaan meidän tapamme tulkita 'ihmismäisyyttä' on niin eriskummallinen, että scifistit ovat saaneet ja tulevat saamaan tästä outouden outoudesta paljon irti. Ja tämän tuplaoutouden muotoja tutkiskellessaan Marttinen tulee kirjoittaneeksi eräänlaista tieteisfiktion filosofiaa, jos kuinkakin insinööritieteiden näkökulmasta. Kuivakkaalta vihkolta vaikuttava kirja osoittautuu aiheeseen asiantuntemuksella ja innostuksella syventyneeksi tietoteokseksi, joka pohdiskelee yhtä paljon kuin opettaa.

Marttinen käsittelee myös robotin ensiesiintymisiä tieteiselokuvissa ja -kirjoissa. Esimerkit ovat kuitenkin satunnaisia kuvailevia poimintoja, joissa eksytään liiankin kepeille sivupoluille ensimmäisten filmirobottien hassunkurisuudesta tai Philip K. Dickin harhaisuudesta. Harmillisen vähän tätä kulttuuritaustaa analysoidaan siltä kannalta, miten koneihmisen ideaa on kehitelty taiteissa.

Kirjallisuuden puolelta ratkaisevaksi nostetaan tietysti Isaac Asimovin robottilait, josta hypätäänkin suoraa päätä Dickiin ja Terminator-elokuviin. Kirjasta ei löydy edes suosituksia oheisluettavaksi, joten konepelkojen tematiikasta kiinnostuvan on omin päin löydettävä Jukka Sihvosen tai Jaakko Suomisen tutkimusten pariin.

Kiinnostavin osa Marttisen kirjaa koskeekin oikeastaan ihmisten tutkimista: robottipelot perustuvat sekä psykologiaamme että monenlaisiin kulttuurista oppimiimme ennakkoluuloihin. "Robottia tulkitaan herkästi ihmisen viitekehyksessä", kiteyttää Marttinen, "jolloin aivot valitsevat vääränlaiset mallit. Kun aivojen malli ja havainnot eivät täsmää, yhdistelmä ei resonoi ja aivojen aktiivisuus nousee, kun virhettä yritetään selvittää."

Tämän osion jälkeen Marttinen esittelee niitä tekoälyyn ja digitaalisen mallintamiseen perustuneita ratkaisuja, joilla voidaan välttää "oudon laakson" efektiä. Näiden keinopersoonien ei ole tarkoituskaan esiintyä ihmisen veroisina, vaan Marttisen sanoin nöyrästi tunnustaa toimivansa vain tiettyä tarkoitusta varten.

Tulevaisuus on nöyrien robottien ja kilttien tekoälyjen.

Lyhyempi ja arviokeskeisempi versio tästä tekstistä ilmestyy Portti-lehdessä 1/2020