Pakolaiset (näytelmäsovitus)

Johannes Linnankosken romaani "Pakolaiset" (1908) ei ole teksti, joka toisi ensimmäisenä mieleen kreikkalaisen tragedian, mutta tarinahan on sitä itseään: spartalais-körttiläisen suvun häpeää tyttären raskaudesta lähdetään pakoon vieraan kansan keskuuteen, missä tytön puolisoksi huijattu rikas vanhus uhkaa tuhota suvun menestyksen.

Körttioopperaa karvalakkiversiona

Tampereen Teatterille tehty tulkinta (Mikko Roihan sovitus ja ohjaus) korostaa tragediaperinnettä viitteellisin lavastein, raskain asustein ja virsilaulujen rytmikkäin kuoro-osuuksin. Lopputulos on niin lähellä flamencomaista tanssiteatteria kuin perinteisen juonidraaman varassa uskalletaan edetä.

Sääli vaan, että tekemisen rohkeus on loppunut kesken. Muotokielessä on ollut tärkeämpää toisto ja tarkkuus kuin luovien ratkaisujen kehittely. Toinen puoliaika on tylsä kaikin mittarein. Jouhikko soi maanisesti, mykkä tytär tanssii aina ympyrää, körttisuku jöröttää rivistönä. Sakraaleiksi tarkoitetut pitkät hiljaisuudet imevät aiempien kohtausten energian, yleisössä ammottava tyhjyys käy merkitsevämmäksi kuin näyttämön. Taustalla häälyvän negatiivi-videon uskon nähneeni monet kerrat muissakin teattereissa.

"Pakolaiset" oli itselleni yllätys, ehdottomasti näkemisen arvoinen, ja samalla esimerkki laitosteatterin kompromisseihin taipuvista näyttämöratkaisuista ja muotokielen vangitsevuudesta. Ehkä paras kehu mitä toteutukselle voi antaa on kuitenkin se, että huijattua vanhusta esittävän esittävän Heikki Kinnusen koomikkotyyppi on sekin alisteinen muotokielen viileydelle. Keskushahmon, nuoren naisen mykistäminen (täsmäroolissa tanssija Riikka Puumalainen) tuntui puolestaan ällistyttävän vanhakantaiselta näin #metoo-aikakautena. Tradition nimissä näin voi ohjaaja-lavastaja-sovittaja nerontuotettaan varjella.

Näytelmän nimesssä luvattu ajankohtaisuus tulee esille vain yhtenä uskallettuna ratkaisuna: körttisukua vastassa on pilottitakkinen savolaisten jengi, joiden ilkeys on koomisuudessaankin pelottavaa. Tätä viisasta tyylirikkoa Linnankoskikin olisi arvostanut. Vanhuksen pateettista ihailua hän, 43-vuotiaana kuollut tulipää, sen sijaan olisi arvatenkin inhonnut.