Tolkien (kiiltokuva)

Once Upon a Time in Oxford ?

Jahka Oscar-filmien kavalkadi saatiin ohitse, niin kevät on ollut kehnojen elokuvien aikaa.
Varmaotteiset taideohjaajat tekevät viihdettä ja rutiiniohjaajat alamittaista rutiinitavaraa. Niin kuin tämä Dome Karukosken ohjaama "Tolkien" (2019). Teknisesti kaikki on elokuvassa kohdallaan, mutta niin on kiiltokuvissakin.

Ilmeisesti suurmiestarina on niin idioottivarma konsepti elokuvaksi, ettei edes syrjäkulmilta palkattu suomalainen projektipäällikkö kykene sellaista konseptia pilaamaan. Se riittää tuotteen paketoimiseen, kun päälle saadaan se ratkaiseva Tolkien™.

Näin elottoman ja rutiinimaisen suorituksen katsottuaan ei muita kysymyksiä nouse mieleen kuin että miksi Hesarin leffakriitikolla on imartelualtis kieli niin syvällä ohjaajan hanurissa JUURI TÄMÄN elokuvan kohdalla? Tai miksi "Tolkien" ylipäänsä piti tehdä ja julkaista juuri nyt, jos sille ei ole löydetty erityistä taiteellista inspiraatiolähdettä mistä ammentaa tai mitään erityistä ajankohtaista keskustelua mihin osallistua suurmiehen henkisellä perinnöllä?

Hesarin kohdalla syyt ovat epäsuorat: #metoo-kampanjointi on johtanut välien kiristymiseen isojen medioiden ja suomalaisen elokuvateollisuuden välillä. Ainoa tilaisuus lieventää jännitystä ovat ulkomailla tehdyt filmiprojektit, missä suomalainen projektihenkilö, olipa sitten rutiinimaisen näyttelijäsuorituksen heittävä Jasper Pääkkönen tai rutiinimaisen ohjaussuorituksen puristava Dome Karukoski, käy suorittamassa osuutensa viihdeteollisuuden koneistossa. Tällaisten projektien kehuminen on helppoa ja harmitonta, koska yhtä ulkomaista suoritusta kehuessa ei tule muistuttaneeksi muiden kotimaisten suoritusten surkeudesta. Dome Karukoski on erityisen kiitollinen kohde Hesarin kriitikolle imarreltavaksi, koska DK:n edellinen ohjaus Tom of Finland'ista käsitteli seksuaalisen vähemmistön asemaa, mikä #metoo-aikakaudella liki pyhittää elokuvaohjaajan.

Kokonaan toinen puoli kriitikon kielen syvyydessä on se, että hän valehtelee eli unohtaa tarkoituksella jotain ominaisuuksia käsittelemästään elokuvasta. Hesarin kriitikko Jutta Sarhimaa esimerkiksi jättää mainitsematta, että homososiaalisuus ja -seksuaalisuus ovat esillä myös "Tolkien"-filmissä. Koko kehyskertomuksen ajan näemme nimihahmon ryömivän läpi eturintaman löytääkseen sen ainoan miehen, Geoffrey Smithin, joka on tunnustautunut hänelle yksipuolisen rakkauden merkityksestä.

Sillä, mikä oli Geoffrey Bache Smithin todellinen seksuaalinen suuntautuminen, ei ole väliä historiaan nähden, vaan siihen nähden, miten todellisuuten pohjautuvaa hahmoa käytetään osana elokuvaa. Tämän on todennut hahmoa esittänyt näyttelijäkin: "-- if we don’t follow our nose when these clues are given to us then we’re writing these people out of history." Mutta Sarhimaan kaltaiset kriitikot kääntävät nenänsä pois tällaisista vihjeistä, silloinkin, kun olisi tilaisuus arvioida homofobisen tarinan piilotekstejä.

Tolkienin rakkauden etsintä nimittäin kontekstoidaan elokuvassa demoniseksi: homososiaalisuuden intensiivisyys on yltynyt sodaksi (mitään suoraa syytä sodalle ei kerrota), jossa lapsuudesta alkaen kehitellyt painajaishahmot (Tolkienin teoksista tutut) saavat vallan. Vasta kun Tolkien herää tästä painajaisesta hän huomaa olevansa naisensa vierellä ja saa kuulla lohduttavat sanat: kyllä, lähes kaikki ne sun "kaverit" ovat nyt kuolleet. Tällä logiikalla "Tolkien" pelaa. "Tolkien" ei siis ole edes poliittisesti korrekti, päinvastoin, sehän ylistää sotaa heteroksi toipumisen väistämättömänä välivaiheena.

Toiseksi Sarhimaa valehtelee elokuvan estetiikasta sen perusteella, millaisin suurmies-genren kriteerein hän on päättänyt ylistää elokuvaa sen sisällöstä riippumatta. Sarhimaa esimerkiksi väittää näin: "On nautinnollista katsoa elokuvaa, jossa kielifilosofinen akateeminen keskustelu ei ole mikään poikkeus vaan kuuluu kalustoon." Mutta missä tahansa Aku Ankassakin on yhtä paljon kielifilosofista keskustelua kuin "Tolkienissa". Tosiasiassa elokuvassa kuullaan professoritason filologin löpisevän niin pinnallisesti sanojen semantiikasta, että sillä ei viihdyttäisi Tolkienin kaltaista kielineroa edes osana smalltalkia. Ja sitä smalltalkia tässä elokuvassa piisaa, aivan loputtomiin. Juuri sitä sellaista "minä arvostan mutten pidä Wagnerista koska se on niin sentimentaalista" -löpinää, joka riittää koristeeksi samalla tavoin kuin 1910-luvun interiöörejä hallitseva kullankeltainen valaistus.

Järin syvällisiä eivät siis ole television kasvattaman reality-polven, kuten Jutta Sarhimaan odotuksetkaan. Hänen kritiikkinsä kohoaa neljän tähden ylistykseen: "Tolkienin hienoin ajatus on syvän sentimentaalinen. Se koskee kuolemattomuutta. Me jatkamme elämäämme toisissa ihmisissä ja, jos mahdollista, taiteessa."

Jos tämä tällainen piisaa syvälliseksi ajatukseksi, niin seuraavat polvet voivat samalla vaivalla katsella "Tolkien"-kiiltokuvaa kuin lukea hänen tuotantonsa.

Mutta miksi sitten "Tolkien" ylipäänsä tehtiin ja julkaistiin juuri nyt?
Syitä siihen voinee hakea neljältä suunnalta:

• Ensimmäinen maailmansota on ollut mediassa paljon esillä viime vuosina, joten aiheympäristö on tuttu sekä katsojille että kiiltokuvista rahaa vastaan intoileville kriitikoille. Ennen kaikkea studioilla on paljon materiaalia, mitä käyttää sota-ajan lavastamiseen ja puvustamiseen.
• Fantasia aiheena on trendikäs vielä sen aikaa, kun "GoT":n viimeinen kausi pyörii televisioissa.
• Brittiäiset suurmieh...suurhenkilöt ovat trendikkäitä, kiitos elokuvien "Kuninkaan puhe"(2005), "The Queen" (2006),"Beatrix Potter" (2006), "Rautarouva" (2011), "Kaiken teoria" (2014), "The Imitation Game (2014) ja "Synkin hetki" (2017). Tähän jatkumoonkin verrattuna "Tolkien" on heikko, monessa merkityksessä PERSOONATON suoritus, mutta helposti markkinoitavissa heikkonakin. Jahka britit saavat brexittinsä valmiiksi, brittiläisyys nostalgisena tyylirekisterinä nousee viihdeteollisuudessa korkeammalle kuin punnan kurssi.
• Amazon on maksanut 192 miljoonaa puntaa Tolkienin fantasiamaailman oikeuksista. Tästä tulevasta mediailmiöstä haluavat siivunsa kaikki muutkin Synkwoodin asukkaat. 

Vieläkö joskus tulee aika, että ihmiset oikeasti häpeävät näin mitättömiä, lapsellisia, aivottomia elokuvia kuin "Tolkien"? Ehkä. Eihän siihen muuta tarvittaisi kuin katsoa vaikkapa Tolkienin kollegasta, C.S. Lewisista tehty biopic "Varjojen maat" (1993) ja huomata että akateemista elämäntapaa voi vääntää Hollywood-draamaksi ihan aikuiseeenkin tapaan, yhtään siitä sentimentaalisuudesta tinkimättä.