Haven (romaani)

Eräänä päivänä huomasin kauhukseni, että kirjahyllyssämme on viisi Adam Robertsin kirjaa, joita en ole lukenut. Kauhua ei herättänyt oma saamattomuus, vaan oma summittaisuus spefin hamstraajana. Olin nimittäin juuri saanut loppuun Robertsin Haven-romaanin (2018), jotakuinkin tyhjänpäiväisimmän spefi-romaanin mitä on vuosiin yöpöydälläni kitunut. Enkä voi sanoa koskaan erityisesti pitäneeni mistään Robertsin kirjoittamasta fiktiosta.

Miksi ihmeessä sitten olen tullut ostelleeksi hänen kirjojaan?

Syy on tietysti mr. Robertsin akateemisessa puolessa. Hän on parhaita esiintyjiä mitä kirjallisuustieteestä löytyy, sujuva ja älykäs, eivätkä hänen akateemiset tekstinsäkään ole hassumpia. Niinpä lukija odottaa mr. Robertsilta jotain LISÄARVOA scifi-konventioiden kuorrutteeksi: sitä älykkäästi ironisoivaa näkökulmaa jota yhä harvemmin scifi-teoksista tapaa ja joka mr Robertsille on ominaista hänen esiintymisissään. Etenkin kun Roberts on tutkijana perehtynyt kaikkeen siihen, mikä tekee tällaisista dystooppisen ahdistavista spefi-maailmoista joko tylsiä tai kiinnostavia.

Turhaanpa odottaa. Lukijakaan.

Haven on valitettavan hyvä esimerkki siitä, miten menestynyt kirjailija voi tekstailla ihan mitä lystää välittämättä proosansa tarkoituksenmukaisuudesta. Havenin kohdalla voi alittaa riman alhaalta, koska kyse on kokeilukonseptista: Solaris-kustantamon uudessa sarjassa nimekkäät spefi-kirjailijat kirjoittavat yhdessä rakentamaansa maailmaan romaanit, jotka täydentävät toisiaan. Ensimmäiset kaksi ovat tänä vuonna ilmestyneet Dave Hutchinsonin Shelter ja tämä Robertsin Haven, jotka muodostavat yhdessä Aftermath-dueton.

Ainoa hyvä asia mitä tästä duetosta on sanottavaa on se, että ne tarjoavat tilaisuuden vertailla miten eri kirjailijat selviävät saman maailman kuvauksesta. Voi todeta, että Hutchinsonin teos on juonensa tylsyydestä huolimatta ja kaikista 'cozy catastrophe' -kliseistä huolimatta kirkkaasti parempi kuin Robertsin teos.

Professori Roberts kirjoittaa kuten ainakin kirjailija jonka ensisijainen tarkoitus on täyttää sivuja: pitkiä keskusteluja siitä mitä toinen osapuoli tarkoittaa milläkin sanomisellaan, venytettyä vitsihuumoria, yksityiskohtaisia kuvauksia arkisimmista toiminnoista - eikä spefihtävää näkökulmaa mailla halmeilla. Tiivistäen: Roberts kuvaa arkaaisen yksinkertaista, apokalypsin jälkeistä maailmaa VÄLTTYÄKSEEN käyttämästä mielikuvitustaan. Mitä paskaa! sanoisi taas sisäinen genrekuluttaja. Ja muistaisi jälleen kauhulla ne viisi lukematonta Robertsin kirjaa, mukaan lukien mökille joulukirjaksi aiottu filosofisesti (kuulemma) ladattu älykköteos Thing Itself (2015).

Tänä vuonna on näköjään ilmestynyt Solarikselta myös Tchaikovskyn ja Robsonin After the War -duetto. Siinäkin on parivaljakko, jonka ylituotteliaisuus ja tuotannon epätasaisuus antavat hyvän syyn epäillä, että yhteisprojekti on yhtä kuin kaupallinen sivuprojekti.

Lopuksi täytyy vielä todeta, että yöpöytäkirjaksi vaihtui Robertsin jälkeen jälleen Hutchinson, nyt Eurooppa-sarjan neljäs kirja (Europe at Dawn, 2018). Ei sen ensimmäisessä 50 sivussa spefistä ole tietoakaan, mutta sentään siinä on ajatuksella kehiteltyjä henkilöhahmoja, joille - edellisten Eurooppa-kirjojen perusteella - löytyy sitten tuonnempana yllättävää käyttöä säröilevän mantereen oudoissa repeämäpaikoissa.