Nether (näytelmä)

Scifi-aiheisia näytelmiä ei suomalaisissa teattereissa juuri näe. Kotimaiset näytelmäkirjoittajat suosivat katoavaa maaseutua tai konsultin kiusaamaa työpaikkaa, eivätkä edes mediataiteilijat ole kiinnostuneet tarinallistamaan teatteritilaa virtuaalitodellisuutena. Tarvitaankin ulkomainen menestysteksti, jotta kotimainen teatteri uskaltaa kokeilla scifististä tarinaa.

Jennifer Haleyn "Nether" on onneksi kirjoitettu näyttämö eikä aihe edellä. Sen fantisoivat ideat ovat välittömästi ymmärrettäviä eikä niitä yritetä selittää: Virtuaalitodellisuus Kätkö pystyy jäljittelemään jopa tuoksuja ja kosketusta täydellisesti. Ihmiset kytkeytyvät sinne kuten internettiin, joka on kehittynyt Nether-nimiseksi rinnakkaismaailmaksi ja houkuttaa "loikkaamaan" senpuoleiseen täydellisesti. Lihatodellisuutemme on jo muuttunut siinä määrin dystooppiseksi, että aidon ruohopihan voi omistaa vain miljonääri, joten muuta luontoa ja luonnollista ei enää ole kuin päänsisäinen... vai onko sekään? Nämä ovat tuttuja saarnaskysymyksiä kyberpunkin seurakunnassa.

Näkemässäni esityksessä kyberpunkille ominainen dekkarijuoni toimi hyvin (Tampereen Työväen Teatterin esityksessä 29.12.2018) viiden näyttelijän varassa. Pedofiliaan ja murhiin syyllistyminen Kätkön virtuaalitodellisuudessa oli lähtökohta kuulusteluille, jotka käytiin 2x2m valokuutiossa. Kätkön osuudet esitettiin pahvilavasteisiin projisoitujen matriisipitsien keskellä etunäyttämöllä. Mitään teatteritilan kiinnekohtia ei ollut tarjolla, vain todellisuuksien välillä leijuvia demonisia ihmisiä.

"Netherin" draama koostuu valtasuhteiden hitaasta käännähdyksestä: kuulusteleva komisario paljastaa itsestään asioita saadakseen Kätkön luojan, "Papan" paljastamaan serverinsä sijainnin. Dialogissa esitetään kaikki oikeat eli fiksut kysymykset siitä, millä tavoin rikoksen esitys on jo rikos ja ihmisten "fantasioiden" yllyttäminen oire eikä hoitomuoto, kuten tarinan nörttiluoja vetoaa. Vain loppuratkaisun äkillisyys ja juonellinen kömpelyys (miksi itsevarma rikollinen äkkiä murtuu?) muistuttavat, miten vähän varsinaista draamaa "Netherissä" onkaan.

Vain paikoin näkemäni esitys tuntui ikävän osoittelevalta nuorisoteatterilta tai virtalähteensä pienuutta pahoittelevalta filosofikuunnelmalta. Mutta kun kyseessä on ainutkertainen yritys tehdä scifiä näyttämöllä, niin paljon antaa anteeksi...

Scifistinä pidin siitä, että "Netherissä" identiteettien päällekkäisyys (todellisuus/virtuaalihahmot) otetaan annettuna eikä sitä yritetä pätkääkään psykologisoida. Teatteritilan sopimuksenvaraisuus virtuaalitodellisuutena ('minä olen nyt sinä') sopii niin erinomaisesti mediakritiikkiin, että banaaleimpien aiheiden (pedofilia) liittäminen kritiikkiin sen kärkevöittämiseksi tuntuu oikeastaan turhalta ja sensaatiohakuiselta. Ehkä se on välttämätöntä teatteribisneksen kansainvälisessä kilpailussa. Suomen osalta turvallisena, etäännyttävänä suodattimena toimii se, että "Netherin" aiheviitteet ovat angloamerikkalaisessa kulttuurissa. Ehkä liiankin turvallisena.

29.12. näkemäni esitys oli TTT:n viimeinen ja näyttelijät vaikuttivat väsähtäneiltä rankan aiheensa ja koppimaisen näyttämönsä kanssa. Pitkät ihailevat aplodit he saivat.