Daphne (elokuva)

Brittiläisen tiskirättirealismin kiltit versiot kertovat aikuisten henkilökohtaloista, siinä missä rankat versiot käsittelevät kurjien olojen lapsia, teinejä tai perheitä.

Elokuva Daphne (2017) on kiltti versio somimmasta päästä, tarinaltaan kaunistelematon, mutta kuviltaan vailla särmää. Nimiosan Emily Beecham on krapuloissaankin raikkaan siloinen ja filmin ulkokuvat toistavat harmahtavassa Lontoossa liikkuvan habitusta persoonaksi: vihreä takki, punainen tukka. Tätä kokaiininhuuruista kasvutarinaa hipsteriyleisö sitten katseli Maxim2:ssa (Season Film Festival) laatuviinejä siemaillen.

On toki korrektia, ettei nykypäivän daphnesta yritetä vähääkään uhria. Myyttisen uhritarinan mukaan nimetty päähenkilö ja elokuva saattavat siis oikeasti pyrkiäkin johonkin kannan- tai irtiottoon, jonka suunnasta he vain eivät ole varmoja.

Kokaiinia ja yhden yön seksijuttuja Daphne käyttää satunnaisesti, ja haluttomuus pitää yllä työpaikkaa tai pidempää parisuhdetta herättää yhtä satunnaisen aggression. Käytöksen syistä katsojalle näytetään ehkä osa, ehkä olennainen: äidillä on syöpä, lapsensaanti arveluttaa, miehissä on liiaksi valinnanvaraa. Kuljeksiva kerronta ja psykologisoivia selityksiä väistelevä realismi mahdollistavat sen, että Daphne kuvaa poikkeuksellisen, jopa tendessimäisen rennosti etnisesti kirjavassa Lontoossa liikkumista:

1. Täysin sattumalta juuri etnisten ryhmien edustajat tuntevat vetoa kaunottareen joka osaa sanavalmiudellaan valikoida seksin ja rakkauden tarjouksista.
2. Täysin sattumalta D osuu avuksi puukotuksen uhrille, joka on aasialaistaustainen ja puolestaan tunnustaa D:n arvon ilman ylisanoja.
3. Täysin sattumalta D:n äiti etsii sairauteensa lohtua buddhalaisesta yhteisöstä, mikä eleenä palauttaa D:n kunnioituksen äitiinsä.

Onko D:n hahmossa aikalaisanalyysiä? Lipun lailla liehuva vihje voi olla Zizek, jonka lukemista D käyttää erottuakseen lähipiiristään. Tähän verraten kaikki muukin D:n elämässä on itseironista, helpoimmin ratkaisuin kytevää yritystä erottautua välittömistä mahdollisuuksista elää juuri sitä elämää mikä olisi naiselle tarjolla tietyn kaupungin tietyssä yhteiskuntaluokassa kolmenkympin ratkaisevassa ikävaiheessa.

Miesohjaajan filmiksi Daphne on poikkeuksellisen, so. tarkoituksellisen epäerotisoiva ja painokkaan subjektisoiva, mutta ei se Bechdel-testiä kirkkaasti läpäisisi. Tarinan opetus, että harvoinpa nainen on luonteeltaan ihmisvihaaja, ei ole erityisen taidokkaasti käsitelty millään kerronnan tasolla.

Niinpä ainoa syy katsoa ERITYISESTI tämä filmi on sen pääosan vahva naisnäyttelijä, jossa on samaa herkeämätöntä itsevarmuutta mitä yleensä suodaan vain fiktion katu-uskottaville miesboheemeille. Maggie Smith, olet saanut arvoisesi prinsessan seuraajaksi.