Teatteriharjoituspäiväkirja 10

Ensi-ilta (9.3.) sitten tuli ja meni. Kaikki meni ok, kaikki olivat tyytyväisiä, ja Antti Tuurin läsnäolo tosiaan energisoi tunnelman sellaiseksi Julkiseksi Tapahtumaksi, jota muuten Tampereella harrastajateatteri tuskin kokisi.

Helmikuussa ohjaaja pohti vaihtoehtoista lopetusta näytelmälle.

Ensi-illan jälkeen jokainen esitys tuntuukin jo toiston toistolta. Etenkin kun mikään ei mene itsellä täysin oikein yhdelläkään esityskerralla. Vaikka virhe olisi kuinka pieni, se tuntuu todisteelta siitä, ettei harjoittelu autenttisen yleisön edessä sekään terävöitä mieltä.

Huomaan alkavani nukahdella ruumiskasassa ja havahdun jalkeille vasta kun Jaakko pomppaa ylös kyljestä. Ekan näytöksen kohtauksista en rutinoidu muistamaan, että lavalle tulevat ensin aseettomat ruumiskasat, sitten lapualaiset, sitten vasta aseelliset ruumiskasat. Pimeässä 10 sekunnin vaihdon aikana on vaikea löytää toisen roolin vaatteita, hattu menee päähän väärin päin, takki jää napittamatta, ja housut ovat tipahtaa. Se kaikki alkaa naurattaa ja sitten pitäisikin olla jo lavalla saarnaamassa mattikurikkana. Ja sitten äänikin pitää rykiä vielä esiin jostain nuhayskän alta.

Mutta, edelleenkin, tällainen muistutus teatterin auntettisuuteen PAKOTTAVASTA tilasta olisi pakko saada säännöllisesti. Niin muistaisi arvostaa vieläkin enemmän sitä näkymätöntä taidetta, ammattinäyttelijän ainutlaatuista valppautta. Mikään muu taiteenlaji ei samalla tavoin vaadi sosiaalista tarkkaavaisuutta eikä sitä siksikään edes teatterikritiikeissä koskaan kommentoida.

Tätä kaikkea tulee kahlanneeksi ajatuksissaan kahdesti, kun on lukenut Saara Turusen Sivuhenkilö-romaania, jonka näkökulma julkisuudessa elämiseen on kuin näyttämöharjoitusta 24/7. Mitä Kirjailija-hahmon kannalta fokusoitavia tyyppejä näkyy ympärillä? Miten niihin Kirjailija-hahmo, etenkin "tämän ikäinen nainen", oletettavasti reagoisi?

Turusen Sivuhenkilössä hienointa on se, että se esittää kirjallisen julkisuuden niin naurettavan itseriittoisena ja sulkeutuneena kuin omia hyveitään tarkastelevan näyttämön, jonka rinnalla yksinäinen arkielämä näyttäytyy tavattoman paljon rikkaampana. Vaikka kirja on proosana täynnä tyhjäkäyntiä, ja sitä voisi sanoa yhtä hyvin blogiromaaniksi kuin teatteriromaaniksi, on se eleenä vuoden tärkeimpiä teoksia. Plussana päälle tulee ronskin perusteellinen kommentaari Hesarista. Siitä Mervi Kantokorpi ei uskaltanut sanoa yhtään mitään HS-arvostellessaan Sivuhenkilöä, vaan tyytyi ylistämään teoksen feministisyyttä. Siinäpä erkko-oopperaa kerrakseen.

Mitä haluaisin nähdä kirjamessusyksyllä 2018? Messupaneelin jossa Ossi Nyman ja Saara Turunen esittävät dialogina paljon puhuvan hiljaisuuden.

Tai ehkä se nähdäänkin teatterimessujen puolella.