Tämä taustakuvio on jännäriromanssin tarpeisiin rakennettu, missä se täyttää tarkoituksensa. Edes Westön tarve rinnastaa uhrin asemaan juutalaiset ja naiset, ei tuntunut kiusallisen hölmöltä. Ihailin teatterisovitusta, vaikka inhosin tarinaa ja sen tavanomaisuutta Westö-tuotteena.
Mutta tällainen teatterin taika kestää vain esityksen ajan.
Jälkikäteen tarina stereotyyppisine hahmoineen alkaa ärsyttää enemmän.
Kun tietää miten efektihakuisesti Westö käyttää kirjoissaan seksikohtauksia, tuntuu kansallisen kantanäkymän (valkoisten herraslääkäri vs punainen työläisneito) raiskauskliimaksi erityisen typerältä, jopa etäännytettynä draaman ja takauman keinoin.
Tämä Kangastus 38 on asetelmaltaan kuitenkin tasan sitä äijäuneksuntaa seksuaalisen väkivallan metaforisuudesta, mitä puitiin päivällä Season film festivaalin seminaarissa. Jos asiasta kelpaa huomauttaa Louhimiehen elokuvan (Käsky) kohdalla, niin miksei samanlaisen asetelman eksploitaatiosta romaanissa ja näyttämöllä?
Mitä uhrin jakaminen kolmeen fasettiin lopultakaan sovittaa? Että äijäpitoiseen näytelmään saadaan tällä keinoin kolme naisnäyttelijää? Mutta mitä uutta Westö tämän psykohistorian päälle kirjoittaa?
Westön äijäfantasiaan kuuluu aina sama 4+1 miesporukka, jossa 1 pomottaa, 1 lyö, 1 myötäilee ja 1 runoilee, ja näkökulmahahmo on romantikko, joka etsii paikkaansa näiden väliltä. Niin tässäkin tarinassa: kiltti lakikimeshän on oikeastaan äijäporukkuuden uhri hänkin!
Mitä sitten jää sanomaksi kangastusten, ensin kansallisen ja sitten kaupunkilaisen julkisivun, haihduttua?
Se että kiltit äijäromantikot saavat vapautuksen haikeaan muistelmaan miesporukoiden paremmista ajoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti