KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy kesällä Oppianilta






lauantai 7. huhtikuuta 2018

Kangastus 38 (näytelmä)

En ole vuosiin koskenut Kjell Westön romaaneihin. Tänä talvena kuuntelin Rikinkeltaisen taivaan (2017) äänikirjana ja se vahvisti  käsitykseni Westöstä pateettista äijäproosaa pakertavana versiokirjailijana. Omassa lajissaan ehkä taitavana tarinaniskijänä, mutta myös järkyttävän vanhakantaisena säätyromantiikassaan.

Ystävien kehut Kangastus 38 -näytelmästä herättivät onneksi kiinnostuksen Westön historialliseen romaaniin (2013) perustuvasta Kansallisteatterin sovituksesta. Näytelmän suosio (ensi-ilta 2017) osoittautui perustelluksi: oivaltava dramatisointi hajottaa naispäähenkilön kolmeksi hahmoksi tarjoten simppeliin jännäriin ainutlaatuisen näkökulman. Ohjauksen koreografia, jopa videokuvan käyttö, pitää yllä psykohistoriallista mysteeriä, miten suomalaisuus hajoaa kolmeen osaan: idyllinen yhtenäiskulttuurin aika ennen luokkasotaa 1918, poliittisen trauman aika luokkajaossa 1918-38, ja porvarillisen pakkojulkisuuden aika jälkeen 1938:n.

Tämä taustakuvio on jännäriromanssin tarpeisiin rakennettu, missä se täyttää tarkoituksensa. Edes Westön tarve rinnastaa  uhrin asemaan juutalaiset ja naiset, ei tuntunut kiusallisen hölmöltä. Ihailin teatterisovitusta, vaikka inhosin tarinaa ja sen tavanomaisuutta Westö-tuotteena.

Mutta tällainen teatterin taika kestää vain esityksen ajan.
Jälkikäteen tarina stereotyyppisine hahmoineen alkaa ärsyttää enemmän.

Kun tietää miten efektihakuisesti Westö käyttää kirjoissaan seksikohtauksia, tuntuu kansallisen kantanäkymän (valkoisten herraslääkäri vs punainen työläisneito) raiskauskliimaksi erityisen typerältä, jopa etäännytettynä draaman ja takauman keinoin.

Tämä Kangastus 38 on asetelmaltaan kuitenkin tasan sitä äijäuneksuntaa seksuaalisen väkivallan metaforisuudesta, mitä puitiin päivällä Season film festivaalin seminaarissa. Jos asiasta kelpaa huomauttaa Louhimiehen elokuvan (Käsky) kohdalla, niin miksei samanlaisen asetelman eksploitaatiosta romaanissa ja näyttämöllä?

Mitä uhrin jakaminen kolmeen fasettiin lopultakaan sovittaa? Että äijäpitoiseen näytelmään saadaan tällä keinoin kolme naisnäyttelijää? Mutta mitä uutta Westö tämän psykohistorian päälle kirjoittaa?

Westön äijäfantasiaan kuuluu aina sama 4+1 miesporukka, jossa 1 pomottaa, 1 lyö, 1 myötäilee ja 1 runoilee, ja näkökulmahahmo on romantikko, joka etsii paikkaansa näiden väliltä. Niin tässäkin tarinassa: kiltti lakikimeshän on oikeastaan äijäporukkuuden uhri hänkin!

Mitä sitten jää sanomaksi kangastusten, ensin kansallisen ja sitten kaupunkilaisen julkisivun, haihduttua?
Se että kiltit äijäromantikot saavat vapautuksen haikeaan muistelmaan miesporukoiden paremmista ajoista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti