Särkäwitzin pakolaiskeskus ja burkinit

Ihmistensuojeluliitto Amnesty International on vastustanut Särkäwitzin pakolaisten siirtoa Kreikan Ateenassa sijaitsevaan Aeschylus Thanatological Parkiin. Pakolaiset saapuivat uuteen työleiriinsä sunnuntaina aamupäivällä.

Amnestyn mukaan Aeschylus ei ole pakolaisille soveltuva muun muassa siksi, että välimerenilmastossa ihmisoikeudet heikkenevät ihmeen helposti eikä pakolaisille ole tarjolla kunnollista suojaa. Huolestumista ovat aiheuttaneet myös välimerelliset pakolaiskuolemat, joita on raportoitu viisi tuhatta kappaletta.

– Pakolaiskuolemia tapahtuu luonnossa ja muillakin merillä vähintään samalla prosentilla, Särkäwitzin hallituksenjäsen Matti Apunen toteaa.

Apunen toteaa myös, että burkiniin pukeutuminen on ollut Särkäwitzin ympäristölle vaaraksi.

– Jotenkin se nyt käännetään hyväksi asiaksi. Tämä valkomaalaus ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa, Apunen sanoo. - Burkinit vaaransivat näsijärveläisen sekularismin ja kaupinojalaisen nakuilun, joita pidetään tamperelaisen demokratian peruspilareina.

Särkäwitzin toimitusjohtajan Miikka Seppälän mukaan pakolaisten sopeutuminen välimerelliseen leiriympäristöön on kuukausia kestävä monivaiheinen prosessi. Seppälä sanoo, että pakolaisille on tehty lääkärintarkastus, jossa niiden on todettu voivan hyvin. – Niitä tarkkaillaan ja pidetään huoli, että ne syövät hyvin. Toisessa vaiheessa ei pidetä kiirettä. Jos paikalla on poliiseja ja hoitajia, niin niihin pyritään saamaan kontakti. Tätä ollaan nyt tekemässä

Kirjoitan kirjaa yliopiston kellarissa

Tämän vuoden palkattu työurakkani olisi saattanut lopahtaa kesken hyökkäysvaiheen kuin suomalainen offensiivi tai urheilusuoritus ikään, jollei Axun kuolema olisi muuttanut missioni luonnetta. Viime keväänä aloimme (Ville, Tuula ja allekirjoittanut) ehkä jonkinsorttisena surutyönä tuumimaan Axun väitöskirjan viimeistelyä julkaistavaksi, ja suunnitelmat ovat edenneet jo siihen vaiheeseen, että meillä on aiesopimus kustantajan kanssa. Tavoitteena ei ole enää käsikirjoituksen julkaiseminen tutkimuksena, koska jäljelle jäänyttä materiaalia luettuamme kävi selväksi, ettei ilman alkuperäistä tekijää sellaiseen kukaan pystyisi. Axun vuosia jatkuneessa projektissa oli tavoitteena laatia suomalaisen militarismin historia kirjallisten esitysten perusteella, ja samalla selvittää miten tämä militarismi perustuu tietynlaisen maskuliinisen soturimyytin rakentamiseen. Projekti oli laveudeltaan siis samaa luokkaa kuin Juha Siltalan suomalaisen häpeän historia, mutta ilman Siltalan psykohistoriallisia höpinöitä. Aineksia olisi ollut kolmeen väitöskirjaan.

Viime kevään lopulla, toimittajakokouksemme jälkeen, pääsin penkomaan Axun työhuoneesta kerättyä paperijäämistöä yliopiston kellarissa. Mappeja ja valokopioista koottuja kansioita oli neljä muuttolaatikollista, siis varsinaisen lähdekirjallisuuden lisäksi. Se oli varmaan aavemaisin hetki mitä olen kokenut tutkijanuralla, ja kulminoitui siihen, että äkkiä kuulin äänen jylisevän jossain yläpuoleltani: "Markku, älä käytä tätä hissiä." No, se ei ollut sentään kummitus, vaan Tuula joka oli juuttunut kellarista yläkerroksiin vievään hissiin. Onneksi joku rakennuksen vahtimestareista osui paikalle pelastamaan meidät yliopiston kellarista, johon on näköjään VAIN MENOLIPPUJA.

Kellari on yliopiston nykytilan metafora: siellä yli-ikäinen tutkija paljastuu koekaniiniksi, jolla yliopisto testaa paikkaansa ja tehtäväänsä maailmassa.

Enimmäkseen olenkin tänä vuonna kironnut Tampereen yliopistoa, etenkin sen kirjastoa, jossa käytännöllisesti katsoen kaikki tuore tutkimuskirjallisuus on e-kirjoina, ja ne taas ovat saatavilla ainoastaan yliopiston omille tutkijoille. Näin akateeminen maailma tehokkaasti rajaa sen, ketkä saavat istua paitsi materiaalinsa myös aiheidensa päällä. Kaikki muut ovat yliopistojen silmissä diletantteja, joita ei päästetä edes näkemään verorahoilla hankittua tutkimuskirjallisuutta.

Tällainen viite- ja kirjastopolitiikka ovat tietysti täydellisiä antiteesejä ns. sivistysyliopistolle, mutta siitä ei kukaan ole kantanut huolta enää aikoihin, kun korkeasti koulutetut keskittyvät, vankilamoraalin tavoin, tarkkailemaan toisiaan milloin naapurin oppiala saa tappotuomion SSS-hallitukselta. Asia erikseen olisi sen selvittäminen, miten yksipuolinen sähkökirjoihin turvautuminen vaikuttaa tutkimuksen lähdekritiikkiin ja kontekstinymmärrykseen. Mutta siitäkään yliopistot EIVÄT ENNÄTÄ huolehtimaan. On niin kiire pysyä mukana hallituksen lahtituolileikissä.

Kellariarkisto on ikävän osuva metafora nykypäivän ylioistolle, vaikka se on myös viimeinen paikka mistä löytää aarteita. On täysin näiden Axun laatikoista keräämieni papereiden ansiota, että sain käsiini lähteitä, jollaisia en olisi tullut muutoin edes etsineeksi. Sain kesäksi lainaa Villen hyllystä sotakuvauksia käsitteleviä tutkimuksia, mutta niidenkin olennaiset kohdat, joskus koko kirjan, löysin valokopioina Axun mapeista. Kun tuntee käsittelevänsä aarretta, siihen suhtautuu erilaisella kunnioituksella.

Nyt apurahaa oman kirjani tekemiseen on vielä neljä kuukautta. Enää en ole varma, miten kauaksi motivaatio kantaa kirjan valmisteluun ensi keväänä, jos en saa jatkoapurahaa toiseksi vuodeksi.

Hain nykyistä apurahaa sillä rohkeudella, että voin luvata rahoittajalle saavani minkä tahansa kirjan valmiiksi vuodessa, erotuksena yliopiston tutkijoista, jotka voivat istua projektiensa päällä vuosikymmeniä. Mutta nyt sitten on nöyrryttävä hakemaan apurahaa toisellekin vuodelle,  tietämättä, löytyykö moiselle tutkimukselle nykypäivänä julkaisijaa - mikä kuitenkin on itselleni ainoa motivaatio elää kirjoittajana. Tämän vuoden kokemukset akateemisesta julkaisemisesta eivät omalta osalta ole yhtä rohkaisevia kuin Axun käsikirjoituksen osalta. Esimerkiksi SKS ei näy missään määrin mainostavan keväällä julkaistua romanssitutkimustani. Eipä se sitten saa arvosteluitakaan.

Sen sijaan varmuudella tiedän, että saamme valmiiksi Axun kirjan jossain tiivistetyssä muodossa, etenkin kun sille on lupautunut niin monta pätevää kommentoijaa, ettei yksikään vastaava monografia ole saanut osakseen sellaista referee-käsittelyä. Tähän tiivistyy tyyppitilanne viisikymppisenä eli yli-ikäisenä, valmiiksi kellariin tuomittuna akateemisena olentona: elämälläsi ei ole merkitystä, vaan jälkeen jäävillä teksteilläsi.

Bangladesh

Julieta (Almodovar palaa pätkittäin)

"Julietan" (2016) ensimmäiset viisitoista minuuttia ovat taatusti tylsintä elokuvakerrontaa mihin Pedro Almodovar on koskaan aikaansa käyttänyt. Niiden aikana ehtii jo kylmä hiki nousta niskaan: tekeekö vanha mestari nykyään elokuvansa TELEVISIOTA varten? Iltapäiväsaippuan kilpailijaksi, kenties?

 Mutta sitten päästään viimein junaan, joka ei ole mikä tahansa Barcelonan paikalliskuljetus, vaan almodovarilaisella punaisella sisustettu intohimon jyrävuoro, täynnä sitä kaikkea muukalaisten mystiikalla ja intohimolla ladattua kohtalontunnetta missä edellinen filmi "Matkarakastajat" oli kammottava floppi.

Almodovar arvailuttaa, mikä funktio on tällä intohimojunan herralla.

Ohjaaja Almodovarin "Julietaa" on kuitenkin kehuttu kritiikeissä kohtuuttomasti. Vanhan mestarin paluusta taiteensa pariin voi minun mieletäni puhua vain pätkittäin. Enimmäkseen ne tutut kinemaattiset kiintomerkit näkyvät roolihahmojen alati vaihtuvina, tunnelmaa indeksoivina vaatekertoina sekä vinkeän alleviivaavina sisustusratkaisuina. Kelpaahan sitäkin katsoa, mutta kun elokuvan tarina on pahimman sortin pateettinen telenovella, joka lopulta ei rohkene näyttää asianmukaisen kohottavaa loppuratkaisua, niin enemmän tästä elokuvasta kiusaantuu kuin iloitsee.

Ainoa erityinen syy katsoa "Julieta" on nuorta nimihahmoa esittävä Adriana Ugarte, joka laittaa rooliin kaikkensa. En muista milloin olisin nähnyt näyttelijän kasvoilla niin aidon autenttista riemua kuin tämän elokuvan aurinkoisimmissa kohtauksissa - minkä lisäksi Ugarte hallitsee Almodovarin naishahmoiltaan edellyttämän hysteerien hellyydenkipeyden, tarkan teatraalisen esiintymisen hermoromahduksen partaalla, muttei elettäkään sen ylitse.

Ja naiselokuvaahan "Julieta" on jos mitä. Almodovar tietää miten palvelee tällä ratkaisulla kolminkertaista yleisöpohjaa: 1) valtavirtafilmien mies- eli genrepainottuneisuuteen kyllästyneitä varttunempia naiskatsojia, 2) kauniita espanjattaria osana sisustus- ja maisemaratkaisuja tiirailevaa keskiluokkaa, sekä 3) Almodovarin vanhaa fandomia. Jokainen keskeinen rooli on naishahmolle, samoin useimmat sivuhahmoista. Vain yksi isän ja kaksi puolison roolia on varattu miehille, eikä heillä ole muuta tehtävää kuin toimia odysseusmaisen epäluotettavina välittäjinä äiti-tytär -suhteelle.

"Julietassa" on varmaan kymmenittäin Almodovarin edellisiin filmeihin kohdistuvia kuva- ja ideasitaatteja. Fanipalvelu lienee ollut yhtä iso motiivi nimensä hiipumisesta huolestuneelle ohjaajalle kuin rutiinimainen melodraama tuttujen aineosasten varassa:

• Äidin ja tyttären ahdistunut suhde, joka rinnastetaan sukupolvien etääntymiseen paikallisuudesta;
• Intohimoinen rakkaus jonka muisto liian nopeasti hapattaa itsenäisyyttä oppimattoman naisen elämän;
• Luksuskotien persoonallinen pesämäisyys ja niiden ulkopuolelta haetun vapauden ristiriita;
• Esittävän taiteen (tällä kertaa savipronssiveistokset) mahdollisuudet ilmaista ihmissuhteista jotain mikä jää henkilöiltä lausumatta.

Viittaileehan "Julieta" siihenkin mahdollisuuteen, että kaikki tarinassa on antiikin draaman sovittumista nykypäivään, myrskyineen kaikkineen. Ehkä se kaikki olisi tarkemmin koodattuna päähenkilön minuutin välein vaihtuvissa vaatteissa, aivan kuten aikoinaan puhelimen mytologisointi toimi "Naisia hermoromahduksen partaalla" -filmissä. Mene tiedä. Eli tuskinpa.

"Julieta" kestää runsaat puolitoista tuntia ja tuntuu silti hieman pitkitetyltä, mikä on poikkeuksellista Almodovarin elokuville, mutta osoittaa jotain tämän elokuvan hahmottomuudesta ja dramatiikan epäonnistuneesta rytmityksestä. Itse kyllä tuumin, että elokuvasta katoaa kaikki liike ja polte heti kun näyttelijä vaihtuu nuoresta vanhaan, Adriana Ugartesta sinänsä almodovarimaisen teräväliikkeiseen Emma Suáreziin, joka näkyy tehneen vaikutuksen jo 1990-luvulla Julio Medemin filmeissä (Punainen orava ja Tierra).

Itse en tätä elokuvaa suosittele kuin hartaimmille Almodovar-faneille, ja vaatesuunnittelijoille.

Muistisairaus on luonnesairaus

Jos luonne on kohtalo, niin mitä se luonne tarkoittaa? Ja mistä se ihmisen luonne sitten riippuu - onko se jokin geeneistä ripustettu miekka yltäkylläisen elämän yläpuolella?

Englanniksi ei luonteelle näy olevan muuta käännöstä kuin "character" ja sitten vähän aihekohtaisempi "temper" tai "temperament". Eikä ruotsissakaan kuin "karaktär" tai sitten omituisen vanhahtavia termejä "kynne", "håg", "egenart", "skaplynne". Suomen kielen "luonne" on sikäli hienon monisyinen sana, koska se tiivistää ajatuksen, että jokaisella on tietty "luontonsa", se mikä juuri hänelle on luonnollista. Se on toiveikas vastakohta "karakteerille", litteälle merkkioliolle. Toive joka ei toimi.

Eilen Kuopiossa käydessä selvisi, kuinka pitkälle isäni on muuttunut "luonteensa" mukaiseksi. Että hänestä ei ole jäljellä enää muuta kuin luonteensa. Että se, mitä sanotaan muistisairaudeksi, on itse asiassa NARRATIIVISEN nopeasti etenevä luonnesairaus, jossa luonteesta toden totta tulee ihmisen kohtalo.

Että mitään rajaa ei ole siinä, kuinka litteäksi karakteeriksi ihminen voi muuttua.

Että elämänsä lopussa ihmisestä jää vain luonne, joka ei kuitenkaan ole sama ihminen, jota tullaan muistelemaan hautajaisissa.

Sillä muistisairaus on juuri sitä, että mitään toivoa ei ole: luonne ON kohtalo, se litteä karaktääri joka ei vastaa edes kulmikkaan ja syrjikkään moneliasta yksilöllistä elämäkertaa. Itse kunkaan kohdalla.

Ja tämähän tekee muistisairaudesta koko ihmiselämän ydinkysymyksen.

Oletuksen luonteesta voisi kääntää toisinkin päin: että luonne on osa muistin koherenssia, sosiaalisissa suhteissa muotoutunut henkilökohtainen tapa pitää muisti kasassa tulevaisuuden odotuksiin nähden.

Että luonne on yhtä kuin resensio, suodattuma menneestä tulevaan käyttötapaan nähden.

Luonteen määritteleminen yksilön käyttöliittymäksi ei, kuitenkaan, auta selittämään sitä, miten yllättävää tällainen muistisairauden eteneminen on nopeudessaan ja... persoonallisuudessaan.

Muistisairaudessa ihminen siis menettää inhimillisen personaallisuuteensa mutta persoonallisella tavalla. Toisin sanottuna: taantuu luonteensa omaiseksi ameebaksi.

Mitään kunniakasta tässä ei ole, paitsi jos saa diagnoosikseen Alzheimerin sairauden. Siinä onnekkaassa tapauksessa ihminen kutistuu sairautensa näköispatsaaksi. Hänestä ikään kuin tiedetään, MITEN hänet on mentetty. Kuin sotasankari ikään.

*

Perinteisempi tapa ymmärtää luonne on temperamentti, sikäli kuin temperamentti ymmärretään opittujen reaktiotapojen kimpuksi. Syntyessään ihmisellä ei ole minkäänlaista temperamenttia, mistä varmaankin muutkin pariskunnat ovat kiistelleet ennen lapsensa syntymää: onko temperamentti jotain minkä perusta tulee geeneissä. Itse en usko siihen pätkääkään. Niin paljon olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat lapsuuskotinsa tulosteita ja joihin lukioajan kaveripiiri tökkii enintäänkin hieman lisää ajatusreikiä, ja loppu elämää onkin sitten vain kutistumista ja sulkeutumista luonteensa mukaiseen kohtaloon.

Isänsä muisti- eli luonnesairautta tulee arvioineeksi tietysti siihenkin nähden, millaiseksi alkaa kuvitella itsensä 30 vuoden päästä. "Käykö minulle samoin" eli "Onko NOIN NOPEA taantuminen minunkin geeneissäni odottava aikapommi?" Huono muistihan minulla on ollut jo lapsesta saakka...

Niinpä ajatus muistisairaudesta luonnesairautena on väistämättömän lohduttava. Se on niin tarpeellinen, että en sitä vaihtaisi, vaikka pitäisinkin psykologeja muunakin kuin pahimmansortin puoskareina.

Luonnesairauden kuvaan sopivat hyvin, suorastaan NARRATIIVISEN hyvin ne parametrit, joita isäni ja veljensä luonnehistorialla on ison yksinhuoltajaperheen, sotalapsivuosien ja nyrkkeilyharrastuksen kautta. Nämä herrat jos ketkä ovat ottaneet päähänsä iskuja, niin fyysisiä kuin vertauskuvallisia. Mitä muuta heistä voisi viimeisinä vuosinaan tulla kuin paranoideja kusipäitä?

Ainoa parametri, jonka kelpuutan psykologiasta näiden luonnekuvien määrittelyyn, on sisäispuhe. Näyttää niin selvältä, että nämä herrat, isäni ja veljensä, ovat suomen kielen hukatessaan hukanneet myös mahdollisuuden sisäispuheeseen siinä 5-10 vuoden iässä, missä se olisi ollut tarpeen jonkinlaisen itseohjautuvuuden muodostumiseksi, LUONNEKUVITELMAN ytimeksi.

Ehkä muistisairaus onkin krooninen kielisairaus?

Vain tätä ei kukaan kehtaa sanoa ääneen: muistisairaus on mielisairaus.

Ludologiaa 133 oppituntia

Jos olisin juuttunut erämaassa bilettäesäni kivenlohkareen alle, olisin tykittänyt mp3-soittimestani  ludologian podcasteja enkä A.R. Rahmanin ambienttia. Seuraavat 127 tuntia olisi mennyt kevyesti.

Mutta vuoden jatkuneen harrastuneisuuden jälkeen on takanani jo kaikiaan 133 tuntia ja voin sanoa, että kaikki mitä olen oppinut lautapeleistä on tapahtunut Ludology-podcasteja kuuntelemalla. Ne ovat viihdyttäneet kymmenillä fillari- ja bussimatkoilla, tehneet tiskaamisesta mediaatiota, ja lukuisina öinä ne ovat olleet varmin tapa vaipua uneen sopivan abstraktien ajatusten keralla.

Järin syvällisiksi näitä Dicetowerin mediakonseptiin kuuluvia podcasteja ei voi kehua, mutta niissä on analyyttisempi asenne ja monipuolisempia lähestymistapoja sekä pelattavuuden saloihin että lautapelikulttuuriin kuin muissa aiheelle omistautuneissa podcasteissa.

Edes amerikkalainen intoileminen suosikkipeleistä ei Ludologyn juontajien kohdalla ole kiusannut, joskin tunnelma ja analyyttinen asenne romahtivat roimasti siinä sadannen lähetyksen (ja tunnin) kohdalla, kun riehakkaan nokkela Ryan Sturm jätti ohjelman. Hänen tilalleen otettiin pelisuunnittelija Mike Fitzgerald, joka tietysti tuntee lautapelien kentän yhtä suvereenisti, mutta on asenteeltaan juuri niin itsekeskeinen kuin yhden menestystuotteen (Baseball Highlights: 2045) värkännyt amerikkalainen voi olla. Fitzgeraldin kaudella ohjelma on useammin etääntynyt itse peleistä ympäröivään pelikulttuuriin ja digipeleihin, samoin kuin pelitapahtumiin. Ohjelmasta on samalla kadonnut nimensä mukainen tematiikka, se varsinainen ludologia.

Jäljellä on onneksi Geoff Engelstein, jonka tulkintakontekstiin peleille on  helppo samastua: mr. Engelstein on syntynyt 1964 eli hän on 18 vuotta nuorempi kuin Fitzgerald. Ennen kaikkea Engelstein jutustelee rauhallisen uteliaasti, usein opettajankin näkökulmasta, ja pohdiskelee pelejä paneutuen niin aiheeseen kuin vieraisiin näiden omilla ehdoilla. Hieman toki Engelsteininkin kohdalla risoo se, miten hän roudaa lähetyksiin koko pelaamiselle omistautuneen lapsikatraansa, vaikka nämä eivät ole alkuunkaan yhtä sulavia radiopersoonallisuuksia kuin isänsä, pelibisneksessä vaikka ovatkin.

Muistiinpanojen tekeminen podcastista ei vain onnistu samalla tavoin kuin kirjan tai verkkokoneen ääressä, joten paljon opitusta on mennyt hukkaan tai tiedostamattomaan. Parhaiten ovat jääneet mieleen ne Ludologyssä kuullut esimerkit mekaniikaltaan onnistuneista peleistä, joiden yhteydessä on osunut mieleen mekaniikan sovellettavuus johonkin omista pelikonsepteista.

Niinpä podcastin jälkeen onkin rohjennut mennä BGG:n foorumille kysymään, olisiko tällainen tai tällainen versio mekaniikasta edes mielekäs, saati johonkin tematiikkaan sovitettavissa; esimerkiksi kolmen d6-nopan käyttäminen Catanin tavoin. Tyhmien kysymysten jälkeen huonot pelikonseptit hautuvat syvemmälle, hyvät kestävät mielessä. Saaran seuraavan tietokirjan oheistuotteeksi suunnittelemani Suomen Matriarkka -peli on jotakuinkin valmis päässäni. Ja jos kuuntelen parikymmentä tuntia lisää ludologiaa, se saattaa muuttua vieläkin paremmaksi...

Viro viidessä päivässä

Kiersimme Viron viidessä päivässä. Tuskin mitään olennaista menetimme lähtökohtamme puitteissa: kieltä osaamattomina kuljemme joka tapauksessa kuin turistit ikään, kevyesti katselmoiden. Vaikutelma Virosta oli tällä(kin) tavoin monin verroin positiivisempi kuin mistään mitä Suomessa saisi kesäaikana nähdäkseen viiden päivän maakuntakierroksella. Bussiyhteydet toimivat täydellisesti, palvelut olivat pidättyväisen kohteliaita, ja ainoa mikä hieman rasitti oli, tietysti, se ettei kukaan kohtaamistamme osannut kummoisesti englantia, saati suomea.

Viiden päivän kiertue alkoi maanantaiaamuna Helsingistä. Dumppasimme lapsen "Tytöistä miehiä" -luontoleirin bussiin, jotta pääsimme karkaamaan kahdestaan kohti Viroa. Matka alkoi laivamatkalla Helsingistä Tallinnaan, sää suosi auringollaan. Perillä Tallinnassa kävelimme satamasta bussiasemalle. Söimme kovia lihapelmeneitä ultrauuden aseman kahviossa, ja iltakuuteen mennessä olimme jo bussikyydillä Tartossa. Matkahan ei ollut kummempi kuin jos menisi Tampereelta Helsinkiin tai Kuopiosta Joensuuhun.

Tartto oli minulle tuttu entuudestaan, mutta otin silti hotellin uuden keskustan puolelta, kun kuvittelin vanhaa keskustaa vilkkaaksi, turistikuukautena.

Tartto on pröystäilevä yhdistelmä vanhaa ja uutta

 
Vielä mitä. Tartto oli ihmeen hiljainen niin turistien kuin normaalin eli opiskelijaelämän osalta. Iltaisin olisi vanhan keskustan torilla ollut elokuvaesityksiä, mutta nekin jäivät väliin. Emme jaksaneet valvoa 22:n tai 24:n esityksiin, mm. saksalainen "Love Halal" jäi näkemättä.

Mihinkään pussikaljoittelua kummempaan emme siis aktivoituneet edes kaupungin dramaattisen kauniilla kukkuloilla. Hotellihuoneemme ikkunasta oli täydellinen panoraama yli Emäjoen ja vanhan kaupungin. Ainoa päivitetty vinkki oli vierailla Karlovan kaupunginosassa Barlova-nimisessä kahvilassa saadaksemme täydellistä kahvia - mutta virolainen kahvi osoittautui kyllä hotellissakin yhtä makean aromikkaaksi kuin ihailemamme unkarilainen kahvi.

*

Keskiviikkona jatkoimme Tartosta länteen, taas kaksi ja puoli tuntia bussissa, jotta pääsimme vaihtamaan Pärnussa kyytiä Saarenmaalle. Toki Pärnukin olisi kelvannut turistikohteeksi, mutta se oli buukattu niin täyteen, ettei ollut mieltä maksaa suomalaisia hintoja majoituksesta suomalaisten kökköturistien keskellä. Vietimme kaksi tuntia Pärnun puistossa, söimme pikaisen lounaan ja kävimme kahdesti vessassa, ennen kuin uskaltauduimme pakettiauton kokoiseen bussiin, joka lähti virolaisilla täytettynä (plus me) kohti Saarenmaata.

Matka Pärnusta kiersi rantoja ensin lauttasatamaan, sitten vielä läpi Saarenmaan, yhteensä runsaat kaksi tuntia. Tähän kuului puolen tunnin lauttamatka mantereelta saarelle. Lautat olivat isoja, kahvilat tilavia, joskin ehkä hinnoiltaan hieman yläkanttiin verrattuna yleiseen hintatasoon.

Kuressaaren vilkas keskusta pizzalippuineen

Vaikka Viro itsessään osoittautui helposti kierrettäväksi kesämaaksi, oli Saarenmaa tuplasti isompi kuin olin kuvitellut: matkaa itäiseltä lauttasatamalta Kuressaareen oli yli 70 kilometriä. Tiet niin saarella kuin muutenkin Virossa olivat paljon paljon paremmat kuin mitä niillä on maine. Vasta jälkikäteen tajusin, että Tarttoon saakka olisi päässyt yhä junallakin, joten tietoni Viron matkailusta olivat yhtä rajoittuneet kuin ennakkoluuloni siitä, miten kaikki paikat ovat sikailevien suomalaisten täyttämiä.

No eipä sentään. Kuressaare, tuo Saarenmaan ainoa iso kaupunki, oli kuin yhdistelmä Naantalia ja Visbytä, yhtä pikkunättiä ja pikkuporvarillista, mutta meren läheisyydessä myös yhtä rentoa ja tunnelmaltaan avaraa. Suomalaisia ei ollut liiaksi. Turisteja kyllä.

Kuressaaren linna oli niin ikään täysi yllätys. hyvin entisöity kokonaisuus, jonka sisältä löytyi erittäin perusteellinen (paljolti englanniksikin) näyttely Saarenmaan historiasta. Ilman tätä linnaa Kuressaare olisi yhtä lattea vieraspaikka kuin millaisena se makaa litteänä etelän puolelta puhaltavaa aavaa vasten.

Yövyimme pienessä bedandbreakfast-paikassa ilman aamiaista, vaikka sellainenkin näköjään joskus korkean sesongin aikaan kuuluisi tarjontaan - jäi vain täysin auki, milloin se korkein sesonki iskee Kuressaareen. Linna-kierrosta kummempaa emme tehneet, vaikka puheissa oli ollut vuokrata fillarit. Merituuli puhalsi kumminkin niin, että vain hyvällä savolaisella venekokemuksella selvisimme puolessa tunnissa edes vuokrakierrokselta linnan vallihaudassa.

*

Perjantaina sitten lähdimmekin jo takaisin kohti Suomea. Nyt neljä tuntia bussissa, Kuressaaresta Tallinnaan, mutta bussi oli luxusta, kaikille istuimille tarjolla oma mediayksikkönsä, josta valita elokuvia, musiikkia, nettiuutisia, jne. Tallinnassa olimme puoli kuudelta, kävelimme tuttua reittiä ja ostimme pari tuliaispulloa viinaa, kiipesimme laivaan puoli kahdeksalta, ja jopa laivakin osoittautui siistimmäksi kuin mitä oli oletusarvo. Kotomaassa Helsinki metroineen tuntui öykkäreiden likakaivolta verrattuna Viron kokemuksiin.

Kaikkiaan kahden hengen matka Viron ympäri tuli varsin halvaksi netistä ostetuilla lipuilla: laivalippuineen (n. 120 e), bussilippuineen (n. 60 e), yöpymisineen (n. 270 e) se maksoi varmaankin puolet siitä mitä vastaavan mittainen matka esimerkiksi Tukholmaan olisi maksanut. Ruoasta ja juomista puhumattakaan. Matkakirjan (Brysonin "At Home") nappasin ilmaiseksi Tallinnan bussiaseman kierrätyshyllystä. Lupaan palauttaa sen mahdollisimman pian proosallisten korkojen keralla.