Ludologiaa 133 oppituntia

Jos olisin juuttunut erämaassa bilettäesäni kivenlohkareen alle, olisin tykittänyt mp3-soittimestani  ludologian podcasteja enkä A.R. Rahmanin ambienttia. Seuraavat 127 tuntia olisi mennyt kevyesti.

Mutta vuoden jatkuneen harrastuneisuuden jälkeen on takanani jo kaikiaan 133 tuntia ja voin sanoa, että kaikki mitä olen oppinut lautapeleistä on tapahtunut Ludology-podcasteja kuuntelemalla. Ne ovat viihdyttäneet kymmenillä fillari- ja bussimatkoilla, tehneet tiskaamisesta mediaatiota, ja lukuisina öinä ne ovat olleet varmin tapa vaipua uneen sopivan abstraktien ajatusten keralla.

Järin syvällisiksi näitä Dicetowerin mediakonseptiin kuuluvia podcasteja ei voi kehua, mutta niissä on analyyttisempi asenne ja monipuolisempia lähestymistapoja sekä pelattavuuden saloihin että lautapelikulttuuriin kuin muissa aiheelle omistautuneissa podcasteissa.

Edes amerikkalainen intoileminen suosikkipeleistä ei Ludologyn juontajien kohdalla ole kiusannut, joskin tunnelma ja analyyttinen asenne romahtivat roimasti siinä sadannen lähetyksen (ja tunnin) kohdalla, kun riehakkaan nokkela Ryan Sturm jätti ohjelman. Hänen tilalleen otettiin pelisuunnittelija Mike Fitzgerald, joka tietysti tuntee lautapelien kentän yhtä suvereenisti, mutta on asenteeltaan juuri niin itsekeskeinen kuin yhden menestystuotteen (Baseball Highlights: 2045) värkännyt amerikkalainen voi olla. Fitzgeraldin kaudella ohjelma on useammin etääntynyt itse peleistä ympäröivään pelikulttuuriin ja digipeleihin, samoin kuin pelitapahtumiin. Ohjelmasta on samalla kadonnut nimensä mukainen tematiikka, se varsinainen ludologia.

Jäljellä on onneksi Geoff Engelstein, jonka tulkintakontekstiin peleille on  helppo samastua: mr. Engelstein on syntynyt 1964 eli hän on 18 vuotta nuorempi kuin Fitzgerald. Ennen kaikkea Engelstein jutustelee rauhallisen uteliaasti, usein opettajankin näkökulmasta, ja pohdiskelee pelejä paneutuen niin aiheeseen kuin vieraisiin näiden omilla ehdoilla. Hieman toki Engelsteininkin kohdalla risoo se, miten hän roudaa lähetyksiin koko pelaamiselle omistautuneen lapsikatraansa, vaikka nämä eivät ole alkuunkaan yhtä sulavia radiopersoonallisuuksia kuin isänsä, pelibisneksessä vaikka ovatkin.

Muistiinpanojen tekeminen podcastista ei vain onnistu samalla tavoin kuin kirjan tai verkkokoneen ääressä, joten paljon opitusta on mennyt hukkaan tai tiedostamattomaan. Parhaiten ovat jääneet mieleen ne Ludologyssä kuullut esimerkit mekaniikaltaan onnistuneista peleistä, joiden yhteydessä on osunut mieleen mekaniikan sovellettavuus johonkin omista pelikonsepteista.

Niinpä podcastin jälkeen onkin rohjennut mennä BGG:n foorumille kysymään, olisiko tällainen tai tällainen versio mekaniikasta edes mielekäs, saati johonkin tematiikkaan sovitettavissa; esimerkiksi kolmen d6-nopan käyttäminen Catanin tavoin. Tyhmien kysymysten jälkeen huonot pelikonseptit hautuvat syvemmälle, hyvät kestävät mielessä. Saaran seuraavan tietokirjan oheistuotteeksi suunnittelemani Suomen Matriarkka -peli on jotakuinkin valmis päässäni. Ja jos kuuntelen parikymmentä tuntia lisää ludologiaa, se saattaa muuttua vieläkin paremmaksi...