Neljä saunaa jouluviikossa

Joulun paras lahja oli viikonloppu mökkiretriitissä, hiljaisuus kaamoksen ytimessä. Bussimatka ja sitten patikointi lumimyrskyssä perjantaina, lauantai lauhaa kylmää, jota havumetsien suojaamat kinokset henkivät. Mökki lämpeni taas yllätyksin: aluksi hitaasti miinus neljästä kymmeneen asteeseen, sitten pellit kiinni laitettua nopeasti kahteenkymmeneen.

Ensimmäinen sauna oli ylellisintä tässä kuussa, vuodessa, vuosikymmenellä, täydellisen pimeyden keskellä jäänsä säilyttäneen salmen äärellä, hirsikerrat ja ihminen kyyryssä löylyhöyrystä. Täytin 52 vuotta. Join hyvin kylmennyttä tölkkiolutta ja mietin keväälle julkaisujuhlaa.

*

Mökiltä palattua piti palautua myös suomalaiseen joulunviettoon, lumettomaan cityjouluun.

Mutta ainahan on sentään saunat turvapaikkana. Aatonaattona menimme Kotipehkuun, kävimme Teemun kanssa katsomassa puusaunan tilannetta, mutta kukaan ei ollut laittanut sitä edes lämpiämään. Eikä valmistuvaankaan olisi ehtinyt ensimmäisellä miesten vuorolla, ja kun aloimme pelaamaan lautapelejä, ei toinen miesten vuoro enää huvittanut illan pitkitteeksi. Täten toinen sauna jäi vain näyksi: Kotipehkun kuuluisa puusauna oli remontteerattu kuin kiekkoseuran edustustilaksi!

Jouluviikon kolmas sauna oli aattona taloyhtiön järjestämä. Siellä oli yllättäen enemmän väkeä ja elämää kuin olen kertaakaan nähnyt tässä asuessa. On nyt vuosi siitä, kun päätimme muuttaa pois edellisestä talosta, sen jälkeen, kun olin lopen kyllästynyt seinän takana vellovaan känniporukkaan, joka jätti toistuvat merkkinsä rappukäytävään ja hissiin - eikä kukaan muu siinä talossa asiasta välittänyt. Tässä talossa kaikki on pienempää ja rauhallisempaa ja siistimpää, mutta niin vain oli joulupäivän aamuna poliisiauto tämänkin rapun edessä, ties mitä selvittelemässä: suomalaisessa kerrostalossa on joka helvetin rapussa joku Tapaus, jollaisesta ei joulusaunassa ole tietoakaan.

Viikon neljäs sauna oli perhevuoro joulupäivänä. Siitä alkoi laskeutuminen pois tästä tekopyhän mediapaaston jaksosta. Ja lapsi oli saanut lahjaksi pleikkarinsa, ja kaikki olivat tyytyväisiä vähintäänkin itseensä, kun ei maailmaan enää kukaan voi.

*

Sunnuntaina päättyi jouluviikko, mutta saimme viimeisen eeppisen lahjan, kun joukko ystäviä saapui pelaamaan lautapelejä aamunkoitosta illankatveeseen. Pyhien spektaakkelista spekulatiiviseen arkeen.

Pöydällä Keyflower-peli, joka edellyttää... spekuloivaa kalkylaatiota...

Nolostuttavan huono (Force Awakens)

Definitiivinen kasarifilmi? Kyllä, mutta enemmän pahassa kuin hyvässä.

Hyvät uutiset: SW VII näyttää siltä kuin elokuvia SW I-III ei olisi koskaan tehty.
Huonot uutiset: SW VII näyttää siltä kuin mitään ei olisi tehty sitten 80-luvun.

En olisi tätä ikinä uskonut, mutta juuri nostalgialastinsa vuoksi SW VII:  Force Awakens on nolostuttavaa katsottavaa. Vertailukohta JJ Abramsin toiseen retroprojektiin, Star TREK -filmien perinnettä kunnioittavaan uudistamiseen on väistämätön. Tällä kertaa Abrams on valinnut kopioivansa vanhojen filmien tyylin mitään uutta lisäämättä, mitään pastissinkaan syvyistä yrittämättä. Vain hahmojen sukupuolta vaihdellen ja isä/poika-suhteita invertoiden on elokuvajatkumoon tuotu uuden SUKUPOLVEN tuntua.

Yhtä helppo on nähdä kuinka paljon paljon tyylikkäämpi SW VII olisi voinut olla. Elokuvan ensimmäisellä puolituntisella nähdään somasti romuttuneena jälkiä ensimmäisen trilogian galaktisesta sodasta. Nämä muutaman sekunnin kuvat sisältävät enemmän ymmärrystä retrokelpoiseen materiaaliin kuin muu kaksituntinen.

Tämän puolen tunnin jälkeen kierrätys on kuin läpikustu juomapeli. Tulevat juonen käänteet voi arvata vähintään vartin etukäteen. Tavat banalisoida kyseiset käänteet voi arvata nekin monta repliikkiä ennalta.

Myötähäpeän asteikolla tämä SW7 kierrättää kasarifilmeistä juuri ne kamalat sf-kliseet: väärin castatut teininäyttelijät (pirtsakka Daisy Ridley ja standup-koomikko Adam Driver), ylisöpön robotin (vinkuva pallo), satufantasiasta lainatut lavasteet (artturiaaninen episodi),  ja takapihan kokoiseksi kutistetun universumin (FTL-hyppy minne tahansa 3 sekunnissa).

Tavallaan se nostalgiakierrätyksen tarkkuus on kunnioitettavaa, näyttäähän aluksi siltä kuin Abrams yrittäisi miljardin dollarin edestä tuhota  tuotemerkkiä. Mutta yhtä varmasti kyse on tarkasta laskelmasta: filmiteollisuuden arvokkaimpaan tuotemerkkiin ei lisätä mitään jollei ole sen omistaja.

Mikä elokuva? Muumion kosto vai Kaunotar ja hirviö?

Myötähäpeässä nolostuttavinta on Harrison Fordin muikea ylinäytteleminen. Hän esittää enemmänkin harrisonford-tähteä kuin hahmonsa ikääntynyttä versiota, mihin kaihotuntoon Carrie Fisher vaivatta virittää omalla roolityöllään.

Mitään parannusta ei voi odottaa trilogian tuleviltakaan elokuvilta, jos visuaalinen perusta on rakennettu haalean mauttoman kierrätyksen varaan. Muutamat hyvät avaruustaistelut nähdään ja Millennium Falcon heittää voltin vaikka hiekanjyvän päällä, mutta näistäkin kohtauksista puuttuu avaruusoopperan avaruudellinen syvyys ja eeppinen laveus.

Tuntuupa kyllä kuin ilmassa olisi suuren huijauksen sauhua.

Fiksuimmat filmit 2015

Elokuvien kinematograafisuus voi merkitä yksittäisellekin katsojalle niin montaa eri asiaa, ettei vuoden taiteellisia huipputapauksia voi valita. Parempi tuntuma on siihen, että jotkut filmit tuntuvat yllättävillä tavoilla fiksuilta, elokuviksi AJATELLUILTA. Ne jäävät kummittelemaan mieleen, vaikkei toteutus olisi kummoisen kekseliäs.

Vuoden 2015 viisi fiksuinta elokuvaa voisivat olla

• Appropriate Behavior (feministisen söpö indiefiktio iranilaisesta bi:stä NY:ssä)
  
• Cartel Land (dokumentti Meksikon kansanliikkeestä huumekartelleja vastaan)
• Experimenter (dokufiktio kuuluisasta psykol. ihmiskokeiden tekijästä)
• Listen Up Philip (lakonisen vitsikäs kirjailijakuvaus, ei yritä mitään liikaa) 
• Mad Max: Fury Road (kaahausfilmi joka palautti actionin actionscifiin)

Vuoden falskeinta, patsastelevana tekotaiteena puuduttavaa filmiä edustaisivat vastaavasti elokuvat, jotka on ajateltu etukäteen pelkkinä projekteina, ilman minkäänlaista kinematograafista kunnianhimoa; siis nämä Tyttökuningas, Bridge of Spies, ja muut vastaavat täytyyhän-meillä-olla-töitäkin -eetoksella puolustellut kaupalliset tai puolikaupalliset lötköilyt. Vuoteen mahtui myös todellisia pettymyksiä, kuten hienon aiheensa tunaroivat Mr. Holmes ja Jimmy's Hall.

Pari devarihankintoihin menevää älykköfilmiä on vielä näkemättä, koska Suomen teattereihin ei kaupallisen makkaran ohitse juuri mitään kelvollista sovi mahtumaan. Devarihankintojen arvelen täyttävän em. haasteellisen älykkään viisikon: Hard to Be a God, The Duke of Burgundy, The Tribe, Macbeth, The Lobster.

Väitän, että fiksuus on jotain mitä elokuvamedialta odotetaan vastapainoksi sille, miten hollywood-kone tuottaa digimetreittäin ajatuksetonta kuvamakkaraa teattereihin, mukaan lukien tänään ensi-iltaan tuleva "Sota on mahtavaa ja avaruussota kaksinverroin mahtavaa" -pläjäys uusine "Sith happens" -kuminaamareineen.

Väitän, että meitä kaljupäitä rakastetaan valkokankaalla juuri siksi, että kaljupäät nerot edustavat täydellistä vastakohtaa niille nuoruus edellä esiinpannuille näyttelijätyypeille, joiden tukka täytyy olla hyvin vaikka esittäisivät muinaisia orjia tai keskitysleirin vankeja.

Yksi todistuskuva riittäköön:

Photo by Michael Kovac - © 2015 Getty Images

Kevään 2016 kiinnostavat kirjat

Keväälle 2016 ovat kaikki kustantamot jo julkaisseet kataloginsa, paitsi Teos, joka elää aivan omassa sfäärissään - onhan sillä varaakin siihen. Kun julkaisujen laadussa Teos erottuu edelleen omaan valikoivaan luokkaansa, sen kirjoja (kuulemma) nykyään myös myydään oikeasti tuottaisin luvuin.

Kevään kirjoissa ei ole mitään suomalaisittain isoja Tapauksia, mutta yllättävän paljon siellä on kiinnostavien kotimaisten nimiä, ulkomaisista käännöksistä (Ishiguro! Ferrante! Wallace!) puhumattakaan.

Omaa toivelistaa keväälle laatiessa valinnat osuivat huolestuttavan paljon isoille kustantajille, mutta pienet genrepitoiset kustantamot eivät ehdi mitenkään mukaan muun isojen tahtiin. Fantasian mahdollinen tähtitapaus, Whiten Muinainen ja tuleva kuningas, ei ole vieläkään varmassa aikataulussa.

Kiinnostavuuksien listalta puuttuvat myös ne Roosalupin vieraaksi tulevat kirjailijat, joiden teokset jatkavat elämäänsä kirjallisessa keskustelussa syksyltä keväälle; varmistuneita Tampereen vierailijoita ovat jo Laura Lindstedt (huhtikuu), Saara Turunen (tammikuu), Iida Rauma ja Pajtim Statovci (helmikuu).

Vain osan näistä voi saada arvosteltavaksi, ja vain osan ennättäisi kukaan lukeakaan, mutta jouluna toiveiden julkituonti on sallittua, peräti toivottavaa:

Kotimaiset kevään toiveet
Jari Järvelä: Tyttö ja seinä TAMMI
Katri Lipson: Detroit TAMMI
Elina Loisa: Rajantakaiset TAMMI
Laura Lähteenmäki: Korkea aika WSOY
Tommi Melender: Onnellisuudesta WSOY
Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka WSOY
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet WSOY
Tiina Raevaara: Korppinaiset LIKE
Antti Tuuri: Ameriikan raitilla OTAVA
Koivisto et al: Keltaiset esseet TAMMI

Käännösteoksissa kevään toiveet
Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas JALAVA
Elena Ferrante: Loistava ystäväni WSOY
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen TAMMI
Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja BASAM BOOKS
Rein Raud: Täydellisen lauseen kuolema LIKE
Elif Shagak: Valkoinen elefantti OTAVA
John Steinbeck: Routakuun aika TAMMI
David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö SILTALA

Vuonna kahdeksanviis (13.12.)

Aloitin kirja-arvostelujen tekemisen jo ensimmäisenä opiskelusyksynä 1984. Laitoksen ilmoitustaululla Satakunnan Kansa haki avustajaa, ei ihan sattumalta, vaan siksi, että kulttuuriosaston vastaava oli tuolloin jatko-opiskelijana. Ekan arvostelun tein Tuija Lehtisen romaanista Rosan talo, joka oli tuon ajan versio chicklit-proosasta. Kauhistelin arvostelussa kirjan pinnallisuutta, pitkään ja perusteellisesti, mikä oli tietysti kohtuutonta, mutta tyypillistä tuolloin 20-vuotiaalle kriitikolle.

Silti sain jatkaa avustajana. 1980-luvulla arvostelut saivat onneksi olla niin pitkiä, että aloittelija ehti sanoa niissä jotain omaperäisen tarkkaakin teoksesta. Kirjallisuuden opinnoissa kertyvää käsitteistöä en olisi edes uskaltanut käyttää, vaikka teimme jatkuvasti opintoihin analyysejä, mutta antoihan se opiskelu tiettyä itsevarmuutta sen julkituomiseen, mitä piti omasta mielestään hyvänä laatuna.

Syksyyn 1985 tullessa olin alkanut kirjoittaa myös Aviisiin, aluksi vähän mitä sattui, sitten syksyllä 1985 eli Olli Ylösen pt-aikana teatterikritiikkejä, joita jatkoin seuraavienkin päätoimittajien alaisuudessa, vaikkeivät he pitäneet niitä opiskelijalehteen kuuluvina.

Nämä opiskeluajan kirjoitushommat olivat tärkein kompensaatio sille, kun kaunokirjallinen työ ei edennyt aikeiden mukaan. En saanut pitkiä tarinoita kustantajilla lävitse enkä löytänyt mitään kerrottavaa ympäristöstäni, olin kirjallisista aiheista tyhjä, vaikka luin valtavasti ja mielikuvitus hyrräsi lujempaa kuin mitä oli varmastikaan terveellistä.

Pikselitaidetta kasarimalliin... aiheena rope-ryhmämme...

Vuonna 1985 en ollut vielä löytänyt omaa tapaani tehdä scifiä ja fantasiaa, eivätkä ne edes olleet niin tärkeitä lukijana kuin myöhemmin englanninkielisen spefin löydettyäni.  Koodaaminen antoi enemmän mahdollisuuksia OMAN MAAILMAN luomiseen kuin kirjoittaminen. Roolipelaamista harrastin kyllä Kuopiossa käydessä Samin kanssa, mutta en edes tiennyt, että kyseessä saattoi olla kokonainen viihdeteollisuutena orastava harrastus. Rope-harrastus levisi yliopistolla yleiseen tietoisuuteen vasta joskus 1988.

Päiväkirjalle avautuminen oli kai ainoa tapa löytää tasapaino sen välillä, mitä kirjoitti ja mitä olisi halunnut kirjoittaa. Poikkeuksellisen innoittunut sävy on päivämäärän 13.12. merkintä, juuri kirjoitusjulkaisujen saaman julkisuuden vuoksi:

"13.12. 1985. Keskiviikkona! Mattilan tentti, hyvin meni, iloiten menimme Semaforiin oluelle J:n kaa, meille kieltäydyttiin tarjoilemasta toista olutta. J:n takia? Voi ei. Jatkoimme Hämppiin, hieman promillessa poljin Hervantaan elokuvakerhoon, kuumettakin, hikinen, tarjosin taloussuklaata tytöille ("Tummaa ja vahvaa kuin eläimen veri", kehuin). SK julkaisi kritiikkini otsikolla "Jumalan pitäisi olla nainen", Aviisi "Jouluksi kotiin" -juttuni. Kohta loppuu nuorisovuosi, kylläpäs olot kohentui. Liian sohjolämmintä, ei näe tähtitaivasta Jukan 900-millisellä kaukoputkella. 
Selon "Pilvihipiäinen" oli vuoden kirja, "8. ihme" vuoden levy. Vuoden leffa? Ei tule mieleen mitään erikoista. Tein "Kukunor"-analyysini Zen-buddhismin pohjalta, täällä sit taas istutaan ja harjoteitaan joululahjarunoja. Miksi minä olen niin vakava, niin kyyninen? Jostain syystä pelkään mennä ATK-perusteet tunneille, siellä ahdistavaa oloa."

Meru (elokuva)

On kahdenlaisia motiiveja vuorien valloittamiseen.
Toiset sanovat: "Koska se on siellä"
Toiset sanovat: "Koska tahdon niin."

Onko näillä kahdella motiivilla todella merkitsevää eroa?
Ehkä onkin.

Ensinnäkin on tietysti se tuhansien vuorituristien massa, joka jonottaa Himalajalla muiden ripustamille köysille perässään muiden kantamat eväät ja varusteet. Heidän motiivinsa on erottautua  miljoonista extreme-lajien harrastajista, jotka puolestaan yrittävät erottautua viinalla & pornolla  kovistelevasta kaveriporukastaan.

Toiseksi on vuorikiipeilijöitä, alpinisteja, joille kiipeäminen on aidosti elämäntapa. Näistäkin useimmille riittää haasteeksi ja motiiviksi, että he tietävät jonkin vaarallisen tehtävän olevan mahdollisen rajoilla. He voivat sanoa kuten astronautit: menemme Kuuhun koska se on siellä.

Mutta elokuvassa Meru tarina on vieläkin hurjempi. Se on vaikuttavin kuvaus vuorikiipeilystä mitä olen nähnyt tai lukenut, ja kaltaiselleni luontofiktion harrastajalle toki siksikin äimistyttävä, että kuudennen kerroksen parvekekin on minulle mahdoton paikka, ja koska en tiennyt mitään kyseisen vuoren valloituksesta.

Nähtyäni nolostuttavan sisäsiistin Everest-fiktion halusin kuitenkin nähdä jotain mikä vetäisi vertoa tänä vuonna lukemalleni Mountains of the Mind -kirjalle. Meru täytti nämä odotukset ja ylittikin moninerroin. Onneksi tämä pieni indie-elokuva on saatavilla bluray-julkaisuna.

Meru on 6660 metrin korkuinen vuori Himalajalla. Sille kiipeäminen ei ole sinänsä ennätys, mutta vuoren keskimmäiselle huipulle nouseva erityinen Shark's Fin -reitti on reitattu maailman vaikeimpiin. Nämä taustatiedot tosin jäävät Meru-dokumentissa harmillisen vähäiselle huomiolle, ja itseltäni ne menivät osittain ohitse jännitysfiiliksen alla.

Meru-dokumentti kertoo kolmesta alppinistista: Conrad Ankerista, Jimmy Chinistä, ja Renan Ozturkista. Mitä vähemmän tietää vuonna 2011 tapahtuneen kiipeämisen taustoista, sitä uskomattomampi ja yllättävämpi tarina tästä dokumentista piirtyy; fiktiona tätä ei ostaisi kukaan, niin tolkuttomilla tavoilla luonto ja kohtalo kääntyvät tätä kolmikkoa vastaan. Ja kun yllätyksiä tapahtuu, ne ovat sellaista kertaluokkaa, että pieninkin virhe on kirjaimellisesti langan varassa.

Videomateriaalin ainutlaatuisuus on se mikä tekee elokuvasta niin henkeäsalpaavan. Kamerat ovat nykyään niin pieniä ja kestäviä ja niiden läheisyyteen nämä elämäntapakiipijät ovat niin tottuneet, että dokumentin katsoja voi tuntea olevansa mukana siellä 6000 metrin korkeudessa - tyhjyyden ja taivaan välillä keikkumassa. Kaltaiselleni huimausherkälle ihmiselle pelkkä katsominen oli viedä jalat alta. Kamerapitoinen äärimmäinen elämäntapa takaa lisäksi sen, että nämä kolme kiipijää ovat rennon avoimia kertoessaan päätöksistä, joissa aiheena on oma ja kaverin elämä.

Kaiken bonuksena on kommentoijaksi valittu Jan Krakauer, kiipeilykertomusten luottohenkilö jos kuka. Toki elokuvan kertojaäänissä kalskahtaa amerikkalainen "can do" -sankaripuhe, mutta Merun nähtyään alkaa uskoa, että ihmisLAJIA täytyy olla useampi tiettyihin suorituksiin pystyäkseen. Mikään sotanäyttämöllä osoitettu rohkeus ei ole sama asia kuin se TAHDON varassa toimiva toiminta mitä Meru kuvittaa.

Merun katsominen on hyvää lääkettä arjen turvallisuusähkylle JA kaikelle extreme-lajien testosteronipitoiselle melulle. Kuten eräs Merun katsoneista totesi arvostelussaan:
"If you think Everst is hard, just wait until you see Meru's Shark's Fin towards the top of the mountain, a 4,000 ft climb straight up of solid rock."

Tämä on niitä dokumentteja, jotka katsotaan aiheen ja tarinan vuoksi, ei komposition tai teknisen nokkeluuden ansiosta. Tietokoneanimoinnin ja luontokuvien imellytetty yhdistely voivat toki tehdä ekankin katsomiskerran sietämättömän ärsyttäväksi.

Pawn Sacrifice (elokuva)

Mitä eroa on Elijah Woodilla, Daniel Radcliffellä, Tobey Maguirella ja Natalie Portmanilla?

Eipä paljoakaan, sikäli kuin heidän ei-genre-filmejään pystyy välttämään. Kaikki neljä ovat jääneet teinitähteytensä vangiksi kykenemättä tekemään yhtään kelvollista aikuisroolia, kykenemättä edes VANHENEMAAN sen näköiseksi, että heidän hahmojaan voisi ottaa vakavissaan aikuisille tarkoitetussa elokuvassa. Wood on syntynyt 1981, Radcliffe 1989, Maguire 1975, Portman 1981. Edes ikäerot eivät näy merkittävästi heidän näyttelijäprofiilissaan.

Tobey Maguire erottuu nelikosta kuitenkin sikäli, että hänestä saattoi odottaa karismaattista näyttelijää Wonder Boys -elokuvan (2000) pohjalta. Vasta Spider-Man -trilogian nimiroolitus kavensi hänet tv-tähden tasoiseksi ja tapaiseksi, olemuksensa mittaiseksi karakteerinäyttelijäksi, jonka äänen huomaa vinkuvan, kun hänen pitäsi vaativassa kohtauksessa huutaa.

Yhdennäköisyys neron kanssa on pintaa syvemmällä

Pawn Sacrifice -elokuva (2015) on Maguiren itse itselleen tuottama ns. star vehicle -elokuva, jolle ilmiökritiikin aikanakaan ei ole vielä muotoutunut suomalaista käsitettä. Elokuvasta kertoo olennaisen, että sen nimeä ei ole vaivauduttu suomentamaan. Aiheeltaan se on kuivakas (shakki pakkomielteenä) ja tähtiarvoltaan vaatimaton, joten edes nimellä haetaan jotain lisäarvoa.

Kamalinta on se, että mahdollisuudet harvinaisen kiinnostavaan elokuvaan olisivat tarjolla materiaalissa, alkuperäisessä tarinassa shakin ihmelapsesta ja kylmän sodan kamppailun dramatisoivasta supervaltojen ottelusta. Lisäksi ohjaaja Edward Zwickillä on pitkällä epätasaisella urallaan pari tavattoman hienoa elokuvaa: romanssifilmien joukossa ainutlaatuisen synkällä tavalla seksikäs Love and Other Drugs (2010),  terrorismikuvauksena suorasukainen Poikkeustila (1998) sekä sotafilminä rohkean poliittinen Glory (1989).

Aikakautensa politiikassa myös Pawn Sacrifice on tiiviisti sisällä, jos kohta liiankin ilmatiiviisti, liiaksi päähenkilönsä ehdoilla. Siitä kerronnan vaikeudet alkavat ja siihen jälkituotantokin on tylpistynyt. En muista, milloin viimeksi olen nähnyt sellaista määrää pieniä klaffivirheitä (tiiviin dialogin kuva-vastakuva-vuorottelun epärytmissä) ison budjetin tuotannossa.

Jos tietää Bobby Fischerin (1943-2008) tarinan, ei Pawn Sacrifice avaa siihen mitään uutta ulottuvuutta. Tobey Maguire näyttelee Fischerin sirpaloituvaa persoonaa kuin säikky jänis, jonka on pakko pyöritellä silmiään kun kamera osuu kohdalle.  Peter Sarsgaard hänen valmentajanaan, karkkeja ja konjakkia imeksivänä pappina varastaa shown mennen tullen, samoin Liev Schreiber esittäessään rokkitähden elkein käyttäytyvää suurmestari Spasskia. Näitä molempia seuraisi paljon mieluummin kuin Maguiren pikkuvanhaa poseeraamista.

*

Bobby Fischerin elämäntarinan huipentaminen Reykjavikissa (1972) pelattavaan 20 ottelun kaksintaisteluun on perusteltua aiheen, muttei elämäkertaan valitun näkökulman kannalta. Emme näe mitään käännettä Fischerin ajattelussa, ei edes siinä Spasskin suuhun laitetussa salaliittoteoriassa, että kenties Fischer näytteleekin kaiken hulluutensa pelatakseen todella pitkän linjan strategista peliä koko Neuvostoliittoa vastaan. 

Emme näe mitään rakenteellista käännettä edes siinä elokuvan kerrontaa ohjailevassa syvätarinassa, että Fischer joutui (kommunistiperheensä takia) lapsesta saakka niin intensiivisen ja jatkuvan vakoilun kohteeksi, että tämä CIA:n projekti loi hänestä sisään kääntyneen superneron, lopulta käyttäkelpoisen välineen supervaltojen propagandasotaan. Tähän filmin nimikin viittaa.

Shakkielokuvat muodostavat oman pienen perinteensä, jonka joukossa on yksi mestariteoskin (Seitsemäs sinetti EI ole varsinaisesti shakkifilmi), Satyajit Rayn Shakinpelaajat (1977), jonka muistan nähneeni joskus televisiossakin, ja ainakin leffakerhossa 1980-luvulla. Shakkia harrastavat ystäväni rakastivat sitä elokuvaa, vaikka ei se shakista PELINÄ kerro senkään vertaa kuin tämä onneton Pawn Sacrifice.

Todellinen motiivi tämän Fischerin hahmolla ratsastavan elokuvan tekemiseen on yhtä maallinen kuin Natalie Portmanin tarve ohjata ja tuottaa elokuva (Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, 2015), jossa hän saa esittää syvästi kärsivää juutalaista äitiä. Samoista epäonnistuneen taiteilijan turhautumisesta nousevista syistä Maguirella on tarve tuottaa elokuva, jonka pääosassa hän saa esittää syväst kärsivää juutalaista superneroa.

Vuonna kahdeksanviis (10.12.)

Kirjoitin syksyllä 1985 päiväkirjaa enimmäkseen Tarmion Jannen pitämillä analyysitunneilla, perjantaiaamuisin. Janne käytti tunnit jostain syystä luennointiin, jota ei tarvinnut kuitenkaan tenttiä, joten en jaksanut kuunnella.

Vaikka Janne oli yhtä supermukava kuin Saarisen Kaija ja muutkin tuntiopemme, tuntui perjantaiaamun viettäminen jossain elottomassa lainaluokassa 209 vankilatuomiolta. Ei ollut muuta motivoivaa tapaa pysyä aloillaan kuin miettiä mitä elämästä jää tallennettavaa.

Mutta joskus tein merkintöjä keskellä viikkoakin. Harrastin neljää eri elokuvakerhoa ja näin vähintään neljä elokuvaa viikossa, joten oli pakko kirjata ylös edes se, mitä olin nähnyt.

"10.12.1985. Tiistai. Tiukka pakkanen. Lauantaina kävelin kaupunkiin ja takas, ostin musiikkia. Hiukan kuumetta, kiroilin päässäni. Sunnuntaina leffakerhossa "Outsiders", illalla "Poltergeist" [Talikan] Pekan kanssa. Maanantaina vanhemmat opiskelijat suorittivat alakuppilan approbaturia eli istuivat koko päivän alakuppilassa, sen jälkeen vielä yläkuppilaan oluelle. Tänään luennolla 8-10, sitten 12:ksi leffaan, katsoin "Tuntemattoman sotilaan". Arvosana: tympeä. Henkilöohjaus ja kamerankäyttö hölmöä, leikkaus samoin. Käsikirjoitus laiha. Ylipäänsäkin nuoret ei osanneet näytellä, Vanhala ärsyttävä. 
Sitten vauhdilla Attilaan syömään, dramaturgiaa, antiikkia. Eilen ostin Tarok-kortit, lapsettaa? Selän kipu on vähentynyt. Joko taas hellitän otetta elämän vauhdista? Sunnuntaina kävin Lutzeilla, olisi mahdollisuus lähteä Intiaan 5000 markalla. En uskalla. Lauhtuu, valitettavasti, Halley ei näy."

Vain vuotta myöhemmin Janne katosi laitokseltamme eikä hänestä koskaan kuultu sen jälkeen, ei kirjallisuustieteen puolella eikä kustannusmaailmassa, vaikka hän näyttääkin päätyneen maineikkaan isänsä, Hannu Tarmion viestintäfirmaan. Paljon myöhemmin tutustuin sitten Sami Tarmioon, joka tuli Tampereelle kirjakauppiaaksi ja osoittuautui aivan yhtä järisyttävän sydämelliseksi ihmiseksi kuin isänsä.

Tampere on kumma magneetti kirjallisuuden kannalta. Se vetää ihmisiä puoleensa, mutta kukaan ei tunnu olevan täällä jäädäkseen.

Matkijanärhi ja Hesarin ilmiöosasto

Tämän vuoden marraskuussa Hesari siirsi elokuvakritiikit takaisin viihdelitteestä lehden kulttuuriosastoon. Siirron syy ei ollut suinkaan se, että elokuvatarjonta olisi muuttunut taidepitoisemmaksi, vaan se, että kulttuuriosasto on muuttunut viihteellisemmäksi.

Muutos koskee koko elokuvakulttuuria. Kun aiemmin kriitikot esittivät kommenttinsa elokuvataiteen ASIANTUNTIJOINA, he nykyään positioivat juttunsa elokuvaviihteen KULUTTAJINA. Elokuvakritiikit kirjoitetaan yhä useammin niillä oletuksilla, mitä 12-vuotias viihteen superkuluttaja voisi pitää filmin pääesittäjästä tai häntä ympäröivistä peliskenaarioista.

Kuva: Richard Jensen, lähde: Journalisti 15.10.2015

Muutos näkyy myös siinä, että Iltalehti lopetti tänä kesänä kokonaan elokuvakritiikkien julkaisemisen. Edes viihteen arvioiminen taiteena ei onnistu henkilöpitoisessa mediassa. Turun Sanomat puolestaan supistaa filmikritiikkejä, samalla periaatteella kuin suuressa maailmassa: ei ole mitään syytä miksi Hollywood-makkara pitäisi julkisesti todeta Hollywood-makkaraksi. Näistä muutoksista kirjoitettiin äskettäin mm. Journalisti-lehdessä.

Ystäväni Vesa Kantola ehdotti aikoinaan, että kritiikit pitäisi tehdä sillä perusteella, miten ne vastaavat TUOTANTONSA reunaehtoja eli kuinka onnistuneesti niihin on käytetty budjettinsa mahdollistamia raha- ja henkilöresursseja. Tämä periaate tuntuu nyt 2010-luvulla viimeiseltä järkevältä kuluttajansuojalta mitä elokuvakriitikot VOISIVAT tarjota. Mutta se taas edellyttäisi kriitikolta perehtymistä elokuvateollisuuteen, ns. asiantuntijuutta. Eikä yksikään sanomalehti haluaisi maksaa sellaisesta jutusta edes taloussivuillaan.

Elokuvakritiikin muutos ei tietenkään tarkoita elokuvakulttuurin kuolemaa. Elokuvan "taide" on juuri sitä, millaisin kerronnallisin ratkaisuin tiettyjä sisältöjä saadaan välitettyä. Vanhat teatterista, kirjallisuudesta, kuvataiteesta ja tanssista opitut esteettiset ratkaisut ovat edelleen käytössä, sen rinnalla, että tähtinäyttelijän naama-arvo tai pelillinen skenaariokohtainen tilanteenrakennus on määrällisesti tärkeämpää kuin vaikkapa 20 vuotta sitten edes genrefilmeissä nähtiin.

Toisinaan arvostelija kuitenkin intoilee pikemminkin menestysfilmiin kohdistuvan toivonsa kuin makuherkkyytensä varassa. Niin kävi esimerkiksi Matkijanärhi 2 -elokuvalle (osa 3b Nälkäpeli-trilogiassa), jolla oli kyseenalainen onni ilmestyä samaan aikaan kuin Hesari, laskevan levikkinsä pakottamana, siirsi leffakritiikit kulttuuriosastonsa täytemateriaaliksi. Nyt Hesarin leffakritiikit ovat sitten paljon pidempiä, mutta ne tuotetaan halvemmalla, koska senttimateriaalista maksetaan kriitikkoavustajille, ei kulttuurin ammattitaitoisille toimittajille.

Matkijanärhen mainonta lupailee "monitahoista" seksikkyyttä.

Matkijanärhi 2 oli hyvä valinta viihdekirjoittelun uudelle sarastukselle Hesarissa. Sen luotetaan olevan ILMIÖ, taiteesta viis. Kyseisen elokuvan tuotantoarvot ovat korkealla, ihan samalla tavalla sarjan oletettua katsojaryhmää laskeskellen kuin Potter-filmien kohdalla: voidaan tehdä yhä raaempaa ja synkempää viihdettä teiniyleisölle, joka on saanut tutustua sarjan maailmaan hieman nuorempana ja paljon kiltimmissä kuvaelmissa. Nälkäpeli-sarja harjoittaa aivan samaa eksploitaatiota kuin sen dystopiassa pahisten väitetään harjoittavan.

Otetaan esimerkkejä:

"Lawrencen Katniss on viime vuosien monitahoisimpia ja kiinnostavimpia toimintasankareita, ja hän heittää verevät jäähyväiset roolilleen", väittää Hesarin kriitikko Matti Koskinen arvostelussaan (18.11.2015). Mutta mitä tämä monitahoisuus tarkoittaa, sitä hän ei kerro. Silloinhan pitäisi sanoa edes jotain näyttelijätyöstä. Omastakin mielestäni Katniss ON kiinnostava hahmona, mutta ainoastaan Lawrencen näyttelijäkarisman ansiosta. Kummasta siis kriitikko puhuu? Hahmon hahmoisuudestako, joka on elokuvassa kaiken velkaa Tomb Raider -pelin seksikkäälle esikuvalle?

"Se ei ole alentuva eikä kaihda raakuuksia tai vaikeita ratkaisuja ikärajojen pelossa", kiittelee Koskinen elokuvaa. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että raakuudet täyttävät tarkoituksensa aikuiskatsojallekin. Kriitikko siis kiittelee sitä, että teinileffaan mentyään hän ei ole sittenkään joutunut jäämään vaille yksityiskohtaista sadismia. Juuri Suomi on se maa, jossa tehdään "vaikeita ratkaisuja ikärajojen pelossa", kun maahantuoja haluaisi näyttää 11-vuotiaille päiden katkomista TSH-filmissä.

Tässä filmissä pyssyä pidellään analyyttisesti, sanoo kriitikko

"Väkivalta viihteenä ja vaikutuskeinona onkin Nälkäpeli-sarjan keskeisiä aiheita, ja ohjaaja Francis Lawrence välttää onnistuneesti sen trivialisointia", väittää Koskinen. Mutta hän ei ota yhtäkään vertauskohdetta väkivaltaviihteelle. Onko Battle Royal yhtä antitriviaali? Tai Harry Potter- sarjan viimeinen elokuva?

Pikemminkin voisi sanoa että Nälkäpeli-sarja sekä syöttää että säestää (mediasatiirilla) viihdemättönsä. Verhoeven teki samaa jo vuosikymmeniä sitten ja paljon häijymmin. Avoimemmin. Kriitikkoja mielistelemättä.

*

Näin itse Matkijanärhi 2:n tänään. Se on yhtä täynnä teiniangstia kuin edeltävät osat sarjaa, ja aikuisille kokeneille näyttelijöillle annetaan varsin vähän naama-aikaa, jotta nuoremman polven angstailu ei vaikuttaisi ontolta sen rinnalla. Pääosan Jennifer Lawrence on passiivisempi ja jähmettyneempi samasta syystä.

Spefi-elementit ovat toki näyttävämpiä kuin vastaavissa teinidystopioissa (Divergent, Maze Runner...), mutta suuren tarinan tuntu on rapissut, aivan kuin vallankumouksesta intoilu olisi tukahduttanut kirjojen sovittamisen valkokankaalle.

Lopetus on nopea ja vahvemmin imellytetty kuin uskoisi tarpeelliseksi. Niin hukassa tuotanto on tämän Katso kolme, maksa neljästä -rakenteensa kanssa. Mutta siihen ilmiöön ei kulttuuriosastoon päässyt ilmiökriitikko uskalla puuttua.

Ennustan, että kahden vuoden sisällä pelikritiikit ovat yhtä isossa osassa Hesarin kulttuuriosastossa kun tällä hetkellä elokuvakritiikit. Siitä eteenpäin taidetta tavataan valtakunnallisessa lehdessä vain taloussivujen käsittelemänä sijoituskohteena.

Vuonna kahdeksanviis (2.12.)

Syksyn 1985 päiväkirja on yllätyksetöntä, mutta silti järkyttävää luettavaa.  Halleyn komeetta oli joulukuuhun mennessä tuonut Suomeen kovat pakkaset, Meksikoon maanjäristyksen ja Kolumbiaan tulivuorenpurkauksen. Oman elämän muutokset olivat yhtä rajuja. Muutin viimeinkin opiskelija-asuntoon, koska se oli varmempi ja omempi kuin samana syksynä käyttämäni alivuokrakämpät. Ja yksinäisempi, vaikka Frans asui viereisessä rapussa. Ja vaikka bileitäkin näkyy olleen jatkuvasti. En vain oppinut muistamaan ihmisten nimiä enkä ymmärtämään niiden luonteita.

"2.12. 1985 Ensin "Gracchuskan pojat", sitten tuborg Vuoltsun rannalla. Duunarin II kerros, tanssihumppapaikka. Tanssin Krissen ja Hymyilevän Tytön kanssa, keskellä parkettia kiemurtelimme, aikuiset veti suu korvassa. "Nuoret valloittaa tämänkin paikan." Valoja ja kiiltävä parketti. Jatkoille Oscar-kabareeseen, lattialla tapasin Joukon. Joimme yhä, mukana Sirpa, Kepa, Vesat, Suuteleva Tyttö. Olimme valomerkkiin saakka. Piti mennä Hervantaan jatkoille, minä poljin, ne taxilla, eivät muistaneet päästää sisälle perhanat. Lauantaina muutin Antin auton avulla, illalla VAT69:n kaa Hervantaan, tuparit + kabareen suunnittelua. Aivan siistiä 2 eka tuntia, P ja A äänittivät nauhalle puhe-peliä (tiet.termi!). Sitten Jari ja Sirke lähti, pullot avattiin, kaksi jääkaappia ja yksi pakastin, leipää ja juustoa. Mutta millainen jännite!"

Yllättävin asia syksyn 1985 päiväkirjassa ovat kommentit jatkuvien selkäkipujen herättämästä pelosta. Olin 30 vuodessa unohtanut, miten jäytävän syvälle olivat vaikuttaneet käynnit Invalidisäätiöllä, juuri lukiosta ja kotoa lähtemisen välitilassa. 20-vuotiaana opin ajattelemaan skolioosia kohtalona, joka muotoilisi elämäni, varsin kirjaimellisesti, kuin kysymysmerkin muotoinen runko kaikelle mitä voisin olla.  Ehkä fanaattinen asenne fillarointiin (takuuna itsenäisyydelle) oli vastareaktio, yritys paeta sitä tunnetta, että muukalaisuus sisälläni tulisi käpristämään ja typistämään elämäni mahdollisuudet.

Ja juuri siksi muistan niin hyvin Juhon repliikin jostain 30 vuoden takaa: jos hänellä olisi terveet jalat niin hän kyllä tietäisi mitä elämällä tekisi...

No, sentään tiedän millainen vaihtoehtoelämäni 20-vuotiaana olisi voinut olla.
Missasin tilaisuuteni muuttua kyborgiksi:

Finlandia-voittaja Jari Aarnio

Kuten tunnettua, Finlandia-palkinto jaetaan säännöllisesti vuoden merkittävimmälle hesalaiselle fiktiolle. Vuoden 2015 palkinto parhaasta hesalaisesta fiktiosta annettiin viikko sitten hesalaiselle huumepäällikölle, Jari Aarniolle.

Palkintotilaisuuteen Jari saapui kahdella vapaalla jalalla. Toinen puoli Jarista nauttii siitä, että saa olla millainen vain, in cognito, mukavasti pukeutunut, huolittelemattoman näköinen. Sitten on niitä hetkiä, kun täytyy ottaa oma tila ja pukeutua näyttävään mekkoon ja punata huulet.

Jari oli halunnut Finlandia-palkintoa jo lapsesta saakka, mutta oli rahalle allerginen. Huumepäälliköksi kohottuaan hän päätti aloittaa kolme vuotta kestävän siedätyshoidon.

Jarin tilille siirrettiin dollareita aluksi noin viikon välein ja annostusta nostettiin vähitellen. Sen jälkeen siirryttiin ylläpitovaiheeseen, jolloin kaikenlaisia rahasummia tungettiin Jarin taskuihin ja pihamaalle kuukauden välein. ”Huumehoito vaati veljellistä sitoutumista ja oli perheelleni myös aikamoinen taloudellinen satsaus", tunnustaa Jari hesalaisen pöytäkirjansa ulkopuolella.

Toiselle sijalle Finlandia-kisassa jäi äänirikoskirjoistaan tunnettu ulvilalaislähtöinen standup-traagikko Anneli Auer.

Vakoojien silta (elokuva)

Tällä elokuvalla mitattakoon paskan paksuus ja tahmeus vastaisuudessa.

Steven Spielbergin Vakoojien siltaa (Bridge of Spies) mainostetaan "vakoojatrillerinä", mutta trilleristä se on yhtä kaukana kuin Spielberg on parhaista ohjaajapäivistään.

Tom Hanks oivaltaa mitä Kylmä Sota tarkoittaa. Yksin. Sateessa.

Ainoa mahdollinen hyvä asia, mitä tämä läpensä imelletty, ällistyttävän naiivi ja eloton elokuva voi opettaa, on se, ettei Spielberg koskaan ollut merkittävä ohjaaja. Hänen loputon krediittilistansa menestysfilmeistä perustuu taitavasti laskelmoidulle tuottajan työlle, jossa painotukset ajankuvan välittäviin lavastuksiin ja kuvauspaikkoihin ovat kohdallaan, samoin kuin jälkiproduktiolle annettu vapaus tuottaa innostunutta spektaakkelia.

Vakoojien sillassa mikään ei toimi eikä mikään innosta. Eikä mitään tapahdu. Tai oikeastaan tapahtuu kaksi asiaa: aivan alussa yksi vakooja pidätetään ja keskivaiheilla yksi lentokone tipahtaa. Siinä kaikki. Kaikki muu on melodramaattista odotusta. Välillä soi taustalla puna-armeijan kuoro, puoliksi vitsinä, puoliksi efektinä.

Vakoojien silta on oikeasti oikeussalidraama, jonka jälkipuolisko venähtää ja leviää samalla tavoin kuin maailmansodan jälkimainingeissa tehdyt Nürnberg-oikeusdraamat: ei suinkaan Moskova ole nyt raastupa (kuten Paavo Haavikolla) vaan Berliini, jonka länsipuolella oikeutta käydään vapauden nimissä ja itäpuolella ideologian nimissä. Tällaiset ovat asetelmat, vakoojatarinalla toki otolliset, mutta käsikirjoituksessa päähenkilö James Donovan on haluttu esittää vaatimattoman pienenä pelurina, lähes antisankarimaisena hahmona.

Donovanin jääräpäinen oikeudentaju, miten maailman ensimmäinen (!?!) vakoojavaihto toteutetaan, johtaa vakoojapelin panoksien kovenemiseen, mutta edes tästä ei revitä irti draamaa, vaan asiat etenevät yhtä kuivasti ja väistämättömästi kuin oikeutta käytäisiinkin historialle eikä ihmisille.

Kun maailmankaikkeuden tylsintä ammattihahmoa, vakuutusasianajajaa, on valittu esittämään jähmettynyttä kuminaamaria muistuttava Tom Hanks, ei ole toivoakaan, että tästä elokuvasta kasvaisi jotain "Donovanin lista" -tyyppistä aikalaiskuvausta. Kun Hanks kävelee kuvaan, koko huolella rakennettu 1950-luvun New York latistuu yksiulotteiseksi. Se, minkä verran nähdään Itä-Berliinistä, ei vastaa edes Spielberg-tuotannon kriteereitä. Se taas, miten neuvostoideologit on esitetty, muistuttaa 1980-luvun reaganilaisimpia vihollisirvikuvia.

Ja tätä melodramaattisilla kuorotaustoilla ja äimistyttävän mustavalkoisella lavastuksella kuorrutettua paskaa ovat olleet käsikirjoittamassa Coenin veljesten kaltaiset taiturit. Ei voi kuin ihmetellä. Ehkä he ovat ajatelleet tekevänsä parodiaaa 1980-luvun poliittisista toimintafilmeistä tyyliin AZZ:n Top Secret! (1984)?

Vakoojien sillan ainoa valopilkku on sen keskushahmo, vakoojatouhuistaan elokuvan alkumetreillä kiinni jäävää venäläistä esittävä Mark Rylance. Hänestä saa vaikutelman sisäistetystä vakoojapersonasta, siitä samasta psykologisesta syväluotauksesta, millä Pappi, lukkari, ... (2011) palautti vakoojaelokuvat genrekseen. Nyt voisi kai todeta, että Spielberg sitten vetää genren alas tuotantopasuunasta.

Vuonna kahdeksanviis (22.11.)

Nanowrimo on edennyt laiskahkosti 30 000 sanaan, mutta ei ole toivoakaan saada sitä 50K sanaan ennen marraskuun loppua. Jotenkin vain pitäisi potkia itseään muotoilemaan romaanikäsiksestä edes pienoisromaani, typistämään ideoiden materiaalista bonsaiproosaa. Jotta keskittyisi sitten töihin. Siis apurahatutkimukseen ja apurahadekkariin. Jossain järjestyksessä.

Syksyn 1985 päiväkirja näyttää, että täsmälleen yhtä tyhjän päällä tuntui elämä olevan 30 vuotta sitten. Tyhjyyttä oli silti pakko purkaa päiväkirjaan. Ja sattumalta olin silloinkin tehnyt juuri ekskursion teatterin maailmaan:

"22.11.1985 -- Eilen Silmänkääntäjien ja NÄTY:n yhteinen tutustuminen YT:n tiloihin, oli "Gracchuskan poikien" lavasteet, jotka saatiin miltei rikki revittyä. Ihmiset joi olutta ja viiniä hurjasti, esittivät hyviä näytöksiä: draaman vanhemmat opiskelijat "Papin rouvaa" Salosaaren, Kaurismäkien, intialaiseen, ja turkkalaiseen tyyliin. Uudet draamalaiset esitti Hamletia absurdiin tapaan, eroottiseenkin. Näyttelijäkurssilaiset esitti Puntin ja Löytö-Aaron voimin 2 vitsiä ja laulun, upean velipuolikuulaisesti. Sitten keräännyttiin rinkiin laulamaan "Vieläkö meillä on kaljaa". Haistakaa paska. -- Lähdin kun alkoivat siivoamaan. Rautatiesillalla tuli vastaan Frans, lausuin vanhan "Siveyspoliisista...", Frans oli myynyt juuri ruplalla maski-rasian minulle."

Olin tutustunut Fransiin vasta viikkoa aiemmin, mistä sitten kehittyi tärkein yksittäinen ystävyyssuhde yliopistovuosien ajaksi, sillä F:n kautta verkotuin niin yliopistoon kuin opiskelijoihinkin yhteisönä. Mutta syksyllä 1985 elämä oli edelleen yksinäistä fillarointia paikasta toiseen, siinä epätoivossa, että elämä on ihan varmasti toisaalla, kunhan sinne ehtii OMASSA tahdissaan eli pyöräilemällä.

"20.11. 1985 Perjantaissa bileissäni täsmälleen yksi vieras, join VAT69:ää, juttelin Fransin kaa, saunoimme, F soitti Sirkelle, kertoi elämästään, miksi on absolutisti, miksi pelkää lääkäreitä. Lauantaina Tapanisilla, sunnuntaina De Sican leffa "Milanon ihme", illalla telkussa Tannerin yhteiskunnallinen (taas kuten "Messidor") leffa, join tuborgia ja söin tonnikala+hirvenliha-leipää. Hirvenlihan sain vuokraemäntä Tuulilta. Maanantaina konehuoneessa tappelemassa päätteen kanssa, leffana katsoin "S.O.B.", bööh. Eilen Teivas Oksala kehui inhimillistä toleranssiaan, kun sieti minun ja Pipanan supinaa eturivissä. Puhuimme kartan ja 4 värin ongelmasta."

Pipana oli yhtä kuin Tapanimäen Jukka, joka oli juuri ostanut ensimmäisen tietokoneensa ja alkanut harjoittelemaan ohjelmointia. '4 värin ongelma' oli Jukasta neronleimaus, koska hän tajusi voivansa värittää minkä tahansa peliskenaarion neljällä värillä ja säästävänsä C-64:n niukassa muistitilassa. Vuotta myöhemmin Jukka julkaisi ensimmäisen pelinsä ja kaksi vuotta myöhemmin oli tehnyt sopimuksen kansainväliseen levitykseen. Mitään sen nörtimpää en 80-luvulla nähnyt. Edes peilistä.

13 enskaria myöhemmin

Niin se näyttelijäelämä loppui. Statistista staasikseen. Kolmetoista ensi-illalta tuntunutta urheilusuoritusta, joissa joka kerta ihmettelin samaa asiaa: miten noilla näyttelijöillä riittää happea? Miten ne jaksavat ladata tunnevoimansa, aina vain uudelleen, tärkeimpiin repliikkeihin?

Kuulin taatusti 12 kertaa (se kantautui takahuoneeseen saakka) Annin sanovan Hannalle  avainrepliikin "Mä olen niin varma" ja yhtä syvällä tunteella Hannan avainrepliikin "Minä vaan nauroin". Vain viimeisessä näytöksessä, eilen, ne tulivat varovaisemmin, mutta piti tietää kaikki edelliset esitykset huomatakseen eron. Ja kun Jarmo päästeli oman loppulaulunsa täydellä tunteella, niin yleisö taputti näyttelijät kolmesti lavalle. Jarmo itse kuittasi, että hänellä oli joka kerta valittavanaan, esittääkö laulun osana hahmoaan ("Niinku hyppäisin kohta jokeen") vai erillään siitä. Vasta silloin tajusin, ettei kyse ollutkaan näyttelijän vapautumisesta rohkeampaan tulkintaan, vaan ammattilaulajan valinta kahden yhtä hyvän vaihtoehdon välillä.

Teatteri on suunnistusta

Ja sitten näytelmäprojekti haudattiin... tai miltei. Terhin projekti on valittu Mikkelin näyttämöpäiville, joten esitämme (minä) ja näyttelemme (muut) "Varjoelämää" vielä tammikuussakin, kolme lämmittelyä tamperelaisille ja sitten yksi tai kaksi muille harrastajille Mikkelissä. Joten jonkinlaisena tutkimusprojektina harrastajateatterin taiteeseen tarjoutuu vielä tilaisuus vertaillakin, millaisia nämä harrastajaryhmät parhaimmillaan ovat. Suomalaisittain.

Toista kertaa en tällaiseen enskariurheiluun ryhtyisikään. Niin kömpelöksi on saanut kokea itsensä näyttämöllä, niin muumioksi takahuoneessa. Ohjaajan tekemästä työstä uskon sentään ymmärtäväni nyt paljon enemmän kuin koskaan varsinaisten draamaopintojen aikana: ymmärtää miten ratkaisevaa ovat hahmojen repliikkien ja liikkeiden suuntaukset, jotta ne menevät lievästi ohitse henkilöistä, kohti tilanteen merkitystä. Mutta sitä kaikkea pitäisi pureksia mielessään vuosikaudet ennen kuin oppi siirtyisi itse kirjoitettuun draamaan.

Se olkoon tämän syksyn summa: parempi kirjata dramatiikkaa elämästä kuin larpata taitotaidetta näyttämöllä.

Dheepan (elokuva)

Miten voi ohjaaja tyriä niin täysin elokuvansa viimeiset minuutit?

Ei kai muutoin kuin tuotannollisista syistä. Ehkä Dheepan-elokuvan oli tarkoitus olla vielä merkittävästi pidempi kuin mitä tuotanto tarjosi rahaa ja aikaa. Tai ehkä Jacques Audiard teki alunperinkin kahta elokuvaa, mutta ei keksinyt miten ne punoisi yhteen alusta ja miten lopusta.

Niinpä Dheepan alkaa selittävällä prologilla Sri Lankasta saakka, hyppää sitten tarinansa ajaksi keskelle pariisilaista ongelmalähiötä, ja aivan lopuksi taas sieltä ulos aivan toisaalle.

Lopputulos on niin hölmö kuin elokuvan loppujaksot, sekä juonellinen (kliimaksi) että teemallinen (epilogi), olisi annettu kahdelle muulle ohjaajalle, jotka ovat saaneet käyttää hahmoja miten haluavat. Juonellinen lopetus näyttää Gareth Evansin Raid'ilta (2011) ja teemallinen lopetus miltä tahansa Terence Malickin hoito- ja hyväilytieteisiin perustuvalta liirumlaarumilta.

Tottahan Dheepan katsomisen arvoinen on. Muttei pidä kuvitellakaan, että sen laatu vastaisi Cannes-palkitun filmin taiteellista omapäisyyttä, ei edes Audiardin edellisten elokuvien (Kun sydän lakkaa lyömästä, Profeetta, Luihin ja ytimiin) tasoa. Cannesin Kultaisen Palmun Dheepan sai mitä ilmeisimmin poliittisesti aktuellista aiheestaan, pakolaisten aseman poikkeuksellisen realistisesta kuvauksesta. Samasta syystä elokuva on erittäin tarpeellinen ja tärkeä, ja ihan varmasti myös koskettava siinä, miten se asettelee 2000-luvun emigrantit pariisilaisen lähiön betoniarkea vasten. Mutta on se myös kiusallisen laskelmoitu.

Poliittisen aihelmansa lisäksi Audiard käsittelee tälläkin kertaa rikollisten elämää sisäpiiristä nähtynä. Harvoinpa on nähnyt elokuvaa, jonka kuvaa arkisesta elämästä OLISI halukas seuraamaan vielä kolmannenenkin tunnin - sen sijaan, että puolentoista tunnin kohdalla nimihenkilö Dheepan pakotetaan tolkuttoman äärimmäiseen toimintaan kahdelta suunnalta. Toisaalta häntä uhkailevat oman etnisen ryhmän edustajat menneisyydestä, toisaalta lähiötä hallitsevat gangsterit.

Dheepanin käsikirjoituksen kunniaksi on sanottava, ettei se yritä ottaa komiikkaa irti siitä, kuinka pakolaisbyrokratian vaatimuksiin keksitty ydinperhe selviää valheestaan. Ennemmin seurataan  nimihenkilön ja vaimoksi tekeytyvän Yalinin hidasta asettumista viranomaiste hylkäämään lähiöön. Yalin pääsee gangsteripomon siivoajaksi, mikä liittää erilaiset elämänpiirit toisiinsa. Tämä gangsterielämän kuvaus on yhtä sujuvaa, yhtä pelottavan realistista ONGELMAlähiön kuvausta kuin Audiardin Profeetassa, joka on edelleenkin hänen tärkein ja edustavin ohjauksensa.

Paikoin seurataan myös perheen lapseksi tekeytyvää tamilityttöä. Näkökulman jakaminen kolmen henkilön välillä on johtanut siihen, ettei sivuhahmoille riitä huomiota, paitsi lähiössä kotiarestia viettävään gangsteripomoon, josta käsikirjoitus nostaa esiin pehmeämmän puolen. Sivuhahmojen puuttuminen taas johtaa siihen, että perhedraama on kulutettu nopeasti loppuun, eikä muuta jännitettä kerronnan loppuun ole käytettävissä kuin se, repeääkö Dheepan sisäisesti vai ulkoisesti. Audiardin elokuvissa vastaus on aina jälkimmäinen.

Meillä Tampereen Niagarassa Dheepan esitettiin aamupäivän seniorinäytöksessä, joissa yleisö koostuu tyypillisesti seitsenkymppisistä kulttuuria harrastavista mummeleista. Kaipa hekin nyt uskovat, että pyssytaistelu pariisilaisessa lähiössä on tavattoman ranskalaista ja taiteellista verrattuna pyssytaisteluun pariisilaisessa keskustassa. Jos sydän ei lakannut lyömästä.

Nanowrimo 2015

Tänä syksynä ryhdyin suunnittelemaan nanowrimoa vasta lokakuun lopulla, juuri ennen kirjoitusmaratonin starttia, kun parhaina vuosina suunnittelu eli eräänlainen treenaus on alkanut jo kesällä. Kyllästyneenä proosamarkkinoiden vinkunaan ja vonkunaan, miksei kukaan enää osta kirjoja eikä huomaa juuri X:n tai Y:n teoksia, päätin, että tästä lähtien kirjoitan vain avaruusoopperaa. Vasta sen jälkeen kuulin, että esimerkiksi spefi-sprintteri mr Saloranta oli uhonnut samanlaista.

Paluu AITOON GENREPROOSAAN tuntuu ainoalta tieltä kirjoittaa täsmälleen sitä, mihin tarvitaan mielikuvitusta. Ei taidekonstailusta luopumista, vaan päinvastoin, entistä ehdottomampien kerronnallisten kriteerien asettamista itselleen. Tulokseksi ei, tietenkään, odoteta LAADULLISESTI korkeampaa TAIDETTA, vaan genrepitoisuudeltaan korkeampaa ja tiheämpää FIKTIOTA FIKTION VUOKSI.

Kaipuu aitoon genreproosaan ei ole pelkästään oma marraskuinen päänpuhdistusjuttunsa. Niin kuin Siilo-trilogian ja Yksin Marsissa -romaanin suosiosta näkyy, scifissä on meneillään paljon laajempikin kovan scifin käänne. Syy siihen ei ole ehkä kummempi kuin pohjaton kyllästyminen dystiopioiden, vampyyriviihteen ja muun nuorisolle tehdyn spefin tulvaan, jossa genreainekset ovat olemattoman ohuet. Ja vielä olisi jaksettava tulossa olevien vuosien starwars-kusetus ja sen herättämä mitääntuntematon mediapölinä "scifistä"? Ei kiitos. Mennään itse kukin omiin fiktiomaailmoihimme ja katsotaan mitä siellä syntyy. Kirjoitetaan ja pelataan niitä maailmoja muidenkin jaettavaksi, mikrouniversumeina YA-rahastusta vastaan.

Nyt 20000 sanaa valmiina, siis ainakin neljä päivää jäljessä nanowrimon tavoitteista. Noin 2000 sanaa on muistiomerkintöjä, mutta reilun maratonin hengessä niitä ei voi sellaisenaan käyttää. Jokainen lause on juostava kuin ensimmäistä kertaa.

[Samaan aikaan viidakossa: Agricolassa on julkaistu arvosteluni Nummelinin 50/50-teoksesta]

Louder Than Bombs (elokuva)

Avainkaulahahmoa esittää Devin Druid

Kun pohjoismainen ohjaaja tekee aitoa perhedraamaa Hollywoodin mitalla, elokuvan on palveltava ensimmäiseksi tunnistettavuutta ja myyvyyttä. Perhedraamaa ei voi myydä pelkkänä perhedraamana.  


Louder Than Bombs -elokuvassa perhedraamaa myydään Jesse Eisenbergilla, jolla on riittävästi sekä filmillistä hipsteritaustaa (The Squid and the Whale) että teini-idolin karismaa (The Social Network). Ei Eisenberg koskaan kiusallisen keinotekoinen teinilisäke ole, verrattuna vaikkapa Shia Labeoufiin, muttei myöskään sellainen draamanäyttelijä, jolta odottaisikaan muuta kuin yksi- tai kaksinaamaisen hahmon roolia. Tämän teinijuosteen mukana elokuvaan toki tulee sitten muutakin popcornia, irralliseksi jäävä nuoren avioliiton petosdraama ja paljaita tissejä. Jos nyt yksikään katsoja pääsee yli edes siitä väitteestä, että Eisenbergin oloinen hahmo voisi olla yliopiston sosiologian professori.

Mutta teinilisukkeet poislukien Louder Than Bombs on vuoden parhaita elokuvia.

Louder Than Bombs on niitä filmejä, joiden käsikirjoitus on niin nokkela ja hyvin rytmitetty, että tarina nappaa mukaansa parissa minuutissa ja saa vartin kohdalla kyselemään mitä äskeisessä kohtauksessa näinkään? Mitkä ovat juuri tämän elokuvan kerrontastrategiat?

Tällaisia kysymyksiä herättävä elokuva on pakko katsoa kahteen tai kolmeenkin kertaan, ja vielä senkin jälkeen kysyttävä itseltään miten ainutlaatuinen onkaan kerronnan huipentavana symbolina leikkaus tennistossua koskettavasta virtsapurosta teiniorvon poskelle valuvaan kyyneleeseen? Tässä elokuvassa se on. Ollaan patetian ytimessä, mutta elokuvakerronnan ehdoilla. Samaa kaliiberia yksinkertaisuutensa nerokkuudessa kuin näkökulmapeli isän/pojan kommunikaatio-ongelmista filmin alkupuolella.

Harkitun sisäistetyistä rooleistaan tunnetut aikuisnäyttelijät Gabriel Byrne ja Isabelle Huppert tuovat elokuvaan sen kaiken lämmön, mitä eksyksissä olevat teinihahmot, Eisenbergin ja Devin Druidin esittämät veljekset siinä näyttävät tarvitsevan. Veljesten yhteisiä kohtauksia on elokuvassa vain kaksi, mikä todistanee sekin jotain Eisenbergin toissijaisuudesta ja kömpelyydestä. Devin Druidin hahmo kasvaa sitä vastoin aidosti koskettavaksi ja sympaattiseksi, mikä on hieno saavutus siihen HAHMOON kuuluvaan sulkeutuneisuuteen nähden, mitä hän joutuu esittämään. Eipä silti, isoveljen ontot opetussaarnat sopivat hyvin puolestaan Eisenbergin näyttelemiseen ja tämän sosiologikarikatyyriin.

Gabriel Byrne toistaa elokuvassa hänkin vanhaa tuttua habitustaan, Terapiassa-sarjan nimikkoroolia: jopa elokuvan mainokseen on käytetty terapeuttityypin "sormi" leualla -kuvaa. Byrnen ei roolinsa pitimiksi tarvitse muuta tehdä kuin olla huolissaan, välillä läheisistään, välillä iästään. Veljesten kohtaamiseen kulminoitu vitsailu Byrnen kustannuksella, "liian komea näyttelijäksi" -typologialla, osoittaa, että ohjaaja on erittäin selvillä siitä, mihin hän Byrneä tarvitsee ja käyttää.

Kaikkiaan siis tarjolla on harvinaisen hallittua henkilöohjaamista, jota on huomioitu jo esituotannossa. Isabelle Huppert nelikkoperheen erikoisimpana, haamumaisena äitinä sopii kokonaisuuteen täydellisesti, onhan hänen hahmonsa elokuvan puoliksi näkymätön ydin. Ja Huppert on aina sitä voimakkaampi läsnäololtaan, kuten tunnettua, mitä viitteellisemmin hän valokankaalla esiintyy.

Jälkituotannon jälkiviisaassa vaiheessa ei sentään ole kaikki mennyt nappiin. Neljän näkökulmahenkilön seuraaminen alle kahden tunnin tarinassa ei toimi kuten pitäisi - kun niin helposti vielä näkee, että Eisenberg-veljeksen aviopetosjuonen olisi voinut helposti downshiftata pelkiksi viitteiksi siihen, miten veljekset perivät käytökseen vanhempiensa piirteitä ja/tai jatkavat näiden tasapainotonta parisuhdehapuilua.

Mutta ei tällaista usein jenkkileffassa näe, että indiefilmin parhaat puolet saadaan toteutettua isolla budjetilla isojen tähtien keralla. Voisi puhua samanlaisesta merkkitapauksesta kuin American Beauty (1999), paitsi että tämä LTB on paljon enemmän maailmassa kiinni kuin teinipornolla ja mustalla lähiöhuumorilla avoimesti kalasteleva AB.

Louder Than Bombs -nimestä en päässyt kärryille, mihin sillä viitataan, tai sitten jokin avainkohtaus meni ohitse liian nopeasti. Tai sitten sekin on vain jälkituotannon yritys kalastella hipsteriyleisöä Smiths-viitteellä. Pfff... mutta ohjaaja Joachim Trierin kotoperäisemmät elokuvat kelpaa ilmeisesti katsoa nyt samalla uteliaisuudella kuin muutkin uusimman sukupolven pohjoismaiset taidefilmit, joiden tasosta Suomen osalta ei kannata edes uneksia...

Pyssyisku pyssyvalmistajan kotipihalla

Joko joulu peruttaisiin? Joko lopetettaisiin uskonnot, koska uskonto näkyy olevan, uutistodiste toisensa perään, pätevä tekosyy yksilöpatologian valjastamiseen sosiopatologiseen toimintaan?

Eipä suinkaan. Pariisin 120 siviilikuolemaa on pikku juttu, sanovat kirkkoherrat kaikissa uskontokunnissa kautta Euroopan. Onhan näitä nähty. Maailmansodan aikana tapettiin miljoonia etnis-uskonnolliseen vihakuvaan vedoten. Silti kristikunta ei hävennyt vähääkään sodan jälkeen, vaan demonisoi Saksan samalla tavalla kuin se nyt pyhittää Ranskan.


Toisesta näkökulmasta viikonlopun terroriteot Pariisissa olivat pelkkä pyssytehon demonstraatio maailman neljänneksi suurimman pyssyvalmistajan kotipihalla. Ja jos ei Ranska itse osaa hävetä asekauppiaan rooliaan, niin miksi muukaan maailma häpeäisi sen puolesta - paitsi pikkuisen sen aikaa mitä 120 uhrin veri huutaa lehtiotsikoissa. Siis seuraavat pari viikkoa.

Tampereella avattiin sunnuntaina joulukatu iloisissa tunnelmissa. Aamun lehdessä oli vielä etusivu omistettu Pariisin uhreille, vieläpä Hämeen-Anttilan esseellä varustettuna, mutta pari tuntia myöhemmin samat lehdenlukijat jonottivat ensimmäisiin joulualennuksiin.

Eikä ole mitään syytä miksei tämä digimedian ruokkima joukkoamnesia edelleen nopeutuisi.
Aamun uutisissa voisi olla yhtä hyvin 1200 kuollutta Pariisin terrori-iskussa, ja lehden luettuaan sama mediaolento lentää kaupungin raunioille etsimään ainutlaatuisia bistrokokemuksia.

Koska elämän bisneksen pitää jatkua...

Vuonna kahdeksanviis (14.11.)

Vuonna kahdeksanviis syksyllä aloin pitämään säännöllistä päiväkirjaa. Olin saanut ensimmäisen päiväkirjani jo alle 10-vuotiaana, mutta siihen olin raapustellut hajanaisia huomioita kerran pari vuodessa aina lukioon saakka, jolloin revin siitä erinäisiä sivuja. Säännöllistä päiväkirjaa pidin  vain syksystä 1985 vuoden 1990 loppuun, jolloin elämä tuntui niin tylsältä, ettei ollut mitään sanottavaa. Juuri sen jälkeen alkoi sitten tapahtua: kevät 1991 oli suomalaisen laman kamalinta aikaa, eivätkä  J & J koskaan selvinneet jne jne, joku kuolikin ja muutin Armonkalliolle paksujen seinien suojiin. Päiväkirjaa en olisi pystynytkään kirjoittamaan.

Mutta. Vuosi 1985 oli vielä toiveikasta aikaa. Muutin silloinkin kaksi kertaa, tutustuin Lutzien perheeseen ja kävin heidän kanssaan Ruotsissa suuressa harekrishna-juhlassa. Ulkomaille en olisi yksin uskaltanut matkustaa, vaikka sitten kesällä 1986 lähdin liikkeelle niin täydellisesti, etten kertonut kellekään minne olin menossa.

Siinä levottomassa välivaiheessa, 1985-1990, pidin päiväkirjaa kuin diagnoosia lähestyvän myrskyn / myrkytyksen oireista. Tällaista esimerkiksi 14.11.: "Eilen odotin Tiet.käsittelyn peruskurssi -tentin alkua alakuppilassa, kurkistin DXb:hen, siellä oli tentti, en uskonut omaksi. Vasta 16:30, 20 minuuttia myöhässä, tulin sisään saliin, hiivin 45 numeron saappaissa portaita, kysyin vielä saako tulla mukaan, paperiin vain merkintä "saapunut 16:30", hiivin klomps klomps portaita takaosaan, täytin paperin 8 minuutissa, ja lähdin klomps klomps. Juoksin Ansan luo, siellä kauhuillan kokous. Olen pappi, perkele. Maanantaina yo-talolla meri-kabareeta suunnittelemassa, jäimme tanssimaan, demoni lihassani. Tyttö tuo meleeni jotain slaavilaista, sekoan. Tiistai-iltana Teivaksen jälkeen bileet jonne viski mukaan, mutten tarjonnut, koska oli joku ulkopuolinen. Keskiviikkona oli Nykyajassa surullinen leffa, jolle ihmiset nauroivat, "Gregory's Girl". Nauroivat omalle nuoruudelleen, omille puolikkaille kokemuksilleen. Me täällä taidevainaiden laitoksella emme ole puolikkaita, me olemme ihmisinä puolitoistakkaita."

Viholliskuvaa viimeistelevä viikonloppuisä

Koti-isä kasvaa pimeän sisään

Viikolla 45 lähtevät viimeisetkin lilaksi käyneet lehdet. Alkaa talvi.

Tällä viikolla jään näkymättömäksi, jään irtolehdeksi itsekin, ilmoittaa yliopisto. Olen hakenut proffan sijaisuutta, mutta paikka annetaan ennemmin kolmekymppiselle hesalaiselle muijalle, jolla ei ole työkokemusta kyseisestä paikkaamisesta. Annetaan kun on ansioita, kokemusta ei tarvita.

Näin yliopisto nihiloi ihmisen kahteen kertaan: se tekee tiettäväksi, että millään aiemmin tehdyllä ei ole merkitystä, ei myöskään millään mitä pyrkii tekemään seuraavaksi.

Näin kääpä jäätyy kannon päällä.

Kiitos vaan velvetisti. Kymmenen kertaa olen sanonut Tampereen yliopistolle hyvästit. Tämä on se yhdestoista eli viholliskuvan viimeistelevä.

Näin sen saan nähdäkseni. Miten yli-ikäisen miehen identiteetti muodostuu kerros kerrokselta, puolutuskerrokselta, selityskerrokselta, kalsarikerrokselta.

Eikä miehen identiteettiä kukaan muukaan huomaakaan kuin milloin se on uutisissa isäisyyden lisää, lisäarvon sijaan perheen lisukkeita.

Näin kaikki isät ovat täkäläisessä järjestelmässä aina vain viikonloppuisiä, terminaattoreita, jatkojohtopaikoillaan harhaanjohdettuja patriarkaatin aivolohkolämmittäjiä. 

Tänäänhän se isälisäkkeiden päivänä nähdään.  Hesarissa Luonto-Liiton toiminnanjohtaja kehuu kahden lapsen isyyttään. Siinä ei ilmastomuutos tai liikakansoitus päätä paina. Lisukkeita on ekoisukinkin saatava hintaan mihin hyvänsä. Muuten ei pärjää hesalaisessa kiipijäkisassa.

Sunnuntaiaamuna saan lapselta neljä lahjaa. Kiitän niistä.

Käymme yhdessä heittämässä koripalloa sateessa. Sade jää voitolle.

 

Adam Roberts ja dystopiabuumi

 

Kello 11 Tampereen yliopiston aulassa minun olisi tarkoitus tavata professori Adam Roberts ja viedä hänet haastateltavaksi Fafnir-lehteä varten. Mutta herraa ei näy eikä kuulu, vaikka hänellä on puhelinnumeroni ja aika-paikka on tarkkaan ilmoitettu.

Kello 14 professori Roberts aloittaa luentonsa pienessä hapettomassa luentosalissa, jonne hän on odottanut saavansa pari kuuntelijaa, mutta niitä on kymmenittäin, salin täydeltä. 

 Näin epämääräisen postmodernissa, ajan ja paikan lait sekoittavassa maailmassa elämme. Tai ainakin mr. Roberts elää.

Hän nimittäin tarjoaa luennossaan (5.11.) ylinäppärän selityksen ns. dystopiabuumille, ja selitys lähtee jamesonilaisesta olettamasta postmodernille elämäntavalle, joka on yhtä uudistava "ihmislajin tilana" kuin simulaatiorauta Pihtiputaan mummon tekohampaissa. Tai yhtä hölmön teoreettinen.

Käyttäen pääasiallisena esimerkkinä dystopiabuumin pikkujättiläisiä eli Potter-kirjoja, Twilight-sarjaa, ja Nälkäpeli-trilogiaa Roberts esittää meille hypoteesin, että yltäkylläisyyden ja elämänlaadun korkeasuhdanteessa teinit haluavat herkutella dystopioilla. 

Tämä unilogiikka, kuten Roberts itse toteaa, tarkoittaa sitä, että YA-dystopiat ovat siis itse asiassa nurinkurisesti naamioituja utopioita teinejä varten. Haasteeksi yleisölleen Roberts heittää vaihtoehtojen keksimisen, mitkä sitten olisivat 2000-luvun utopioita jos eivät nämä. 

Aitoja dystopioita kyseiset kirjat eivät missään nimessä ole, huomauttaa Roberts, jos niitä vertaa vaikkapa Cormac McCarthyn Tie-romaanin maailmaan, joka on yhtä uskottava kuin pelottavakin.

Kiinnostavaa ja pätevää Robertsin hypoteesissa on ainakin se, mitä hän sanoo kyseisten YA-dystopioiden retrogressiivisestä asenteesta. Kirjat tukevat konservatiivista perhemallia ja brittiläistä säätykiertoa näennäisen radikaaleista ja itsenäisistä teineistään huolimatta. Parhaiten tämä näkyy siinä, miten syklistä elämänkuvaa tarinat tarjoavat sarjan mittakaavassa. Nuorten tehtävä on täyttää vanhempiensa roolit jotta he voisivat osaltaan kasvattaa omat lapsensa samaan tehtävään, tunnistettavimpana esimerkkinään Potter-kirjojen ja -elokuvien lopputulema.

Toisaalta professori Robertsin suuri selitys herättää vieläkin isompia kysymyksiä selitettäväksi. Miksi tällainen dystopiabuumi nähtiin vasta 2000-luvun puolella? Miksi nämä sarjat ja niistä tehdyt elokuvat ovat yhtä suosittuja aikuisten keskuudessa? Miten näiden sarjojen konservatiivisuus palvelee juuri miesten (Potter) ja maskuliinisen sankari-identiteetin (Nälkäpelin poikatyttö) ja heteroseksuaalisuuden (Twilight) spektaakkelia, ajanjaksona, jolloin naisten asema yhteiskunnassa on kaiken aikaa vahvistunut?

Mr. Robertsin hypoteesia ennättivät haastaa paikan päällä ainakin Fafniria edustavien Polvisen ja Roineen huomautukset siitä, miten kirjojen sarjamaisuus sinänsä palvelee konservatiivista, syklistä maailmankäsitystä, että kaiken on palattava aina entiselleen. Saara puolestaan ehdotti nykypäivän utopiakirjaksi Andy Weirin Yksin Marsissa -romaania, eikä Roberts siihenkään osannut sanoa juuri muuta kuin että teekupillinen siitä utopiasta sentään puuttui.

Muista dystopia-esimerkeistä, jotka Roberts mainitsi, aion etsiä kyllä käsiini jotain vertailukohtia: Malorie Blackmanin Noughts and Crosses -sarjaa (2001-2008), jossa maailmanhistoria on käännetty valkomustaksi mustavalkoiseksi, sekä Patrick Nessin Chaos Walking -kirjoja (2008-2010), joista ainakin Knife of Never Letting Go on vilahtanut jossain spefinäkin menestyneiden kirjojen listoilla.

Tarina loppuu, Bond jatkaa (Spectre)

James Bondin hahmo syntyi kylmän sodan maailmassa, mutta kun suurvaltojen suuri tarina loppui, Bond jatkoi toimintaansa kuin mikään ei olisi muuttunut.

Aivan viime vuosina Bond-hahmoa on buutattu uudenlaiseksi sankariksi terrorismin ja mediarikollisuuden aikakauteen, mutta hämmästyttävän nopeasti konseptin kierrätys on käytetty loppuun. Syy on siinä, että konseptia on uudelleenlämmitetty väärän genren ehdoilla. Bond-elokuvat eivät ole enää K-15-agenttijännäreitä, genreä jonka ydinainesta Bond-viihde aikoinaan edusti, kirjat tietysti pohjanaan. Nykypäivän Bondit tuotetaan ensisijaisesti K-11-toimintafilmeiksi. Kylmässä plastisuudessaan ja skenaariokeskeisessä suunnittelussaan Bond-elokuvat eivät enää merkittävästi eroa Lego-tuotteista.

Bond-elokuvan kohtaukset tehdään juuri K-11-toimintafilmin ehdoin yhä lyhyemmiksi, vaikka elokuvien kokonaispituus on kasvanut yli odotusten. Konseptin rakenne ei ole sinänsä muuttunut. Suunnilleen kahden tunnin kohdalla Bond-elokuva olisi valmis loppumaan ja eeppinen loppuhävityskin on suoritettu. Mutta sitten Bond vain jatkaa, vaikka tarinaa ei enää ole. Ehkä oletetaan, että teinit lähtevät näytöksestä kotiin ja aikuiset katsojat jäävät katsomaan filmin lopputapahtumia draamana.

Uudessa Spectre-elokuvassa Bond varta vasten toteaa aikuiselle yleisölle "It's not over yet", vaikka kahden tunnin kohdalla nämäkin olisivat valmiit poistumaan; repliikki toki on tarinan sisällä suunnattu uuden elokuvan puputytölle. Repliikki on niin omituisen selityksetön, että Bondin suuhun on lisätty toinen repliikki pohjustamaan siirtymään: mennään hei kotiin. Eikä ole epäilystäkään siitä, missä "koti" sijaitsee. Se ei ole tietenkään puputytön koti, vaan Lontoo, jolle elokuvassa onkin uhrattu hämmmästyttävän paljon tarina-aikaa. Joko Lontoon kauppakamari maksaa eniten mainosnäkyyvyydestään tai sitten Bond-konseptiin ei enää muutoin saada lisättyä brittiläisyyden auraattista lisäarvoa; vanhojen Bond-filmien brittiläiset elkeet näyttäisivät aivan väärältä genreltä.

Spectren kaltaisen, hype-arvoltaan kovinta valuuttaa edustavan viihdetuotteen kohdalla ei ole varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin sisältö. Viitteet Bond-triviaan korvaavat vastaavalla helppoudella tyylitajun.

Mutta ollakseen niin ylituotettuja, voi vain kirota ja kummastella sitä, miten ala-arvoisesti uudet Bond-filmit on käsikirjoitettu KUVAUKSENKAAN osalta. Huikean hienon aloitusjakson jälkeen elokuva hukkaa kaiken aikaa mahdollisuuksiaan, päästää irti uusia aihelmia tarjoavista juonenlangoista, viittailee nopeasti ja satunnaisesti menneiden elokuvien tapahtumiin - ja hyppää seuraavaan kohtaukseen KONSEPTIN eikä juonen ehdoilla, draamasta nyt puhumattakaan.

Koska Bond-elokuva on pisimmälle purkitettu viihdetuote mitä maailmasta löytää, siltä olisi silti oikeutettua toivoa jotain uutuusarvoa viihteenä. Mitään olennaisesti uutta vain ei ole luvassa - ei tällä kertaa, eikä edeltäjässäkään, Skyfall-filmissä. Sitä ei tarvita, koska Bond-konseptille kerran haastajaksi noussut Bourne-konsepti kulutettiin loppuun vieläkin nopeammin.

Bondeja katsotaan, koska uusi Bond on aina elokuvavuosikymmenen lupaus ("elokuvavuoden tapaus", höpöttävät viihdetoimittajat) siitä, ettei viihteen metrimittaa ole hukattu.

Itse pidän valtavasti nykyisestä Bond-näyttelijästä, Daniel Craigista, eikä hänen karismaattisuuteensa ole yhtään huvennut filmi filmiltä. Mutta Craigin tähdittämät Casino Royale ja Quantum Solace ovat selvästi omaperäisempiä elokuvia ja omapäisempiä Bond-tuotteita kuin Skyfall tai tämä Spectre. Suunta on vain alaspäin.

Lopuksi on tunnustettava, että eniten ihmettelin seksin vähäisyyttä Spectressä. Uusi Bond-tyttö, Léa Seydoux, ei varsinaisesti riisuuudu kertaakaan, ja muissakin strategisissa kohtaamisissa naishahmot ovat poikkeuksellisen vähäpätöisissä osissa eli Bond-konseptin kannalta poikkeuksellisen vakaasti ruumiinosiaan piilottavissa rooleissa. Seksittömyys viitttaa siihen, että tarkoitus on korostaa Bondin löytäneen nyt arvoisensa teiniblondin, kun aiemmat Bond-tytöt ovat sentään näyttäneet aikuisilta naisilta. Tämän K-11 -yleisö voi vielä sulattaa seuraavaa autokisailua odottaessaan.

Kolmannen kirjan syndrooma

Ei mikään tuota niin iloa kuin sellaisen syndrooman keksiminen, jolle internet ei ole löytänyt selitystä. "Kolmannen Kirjan Syndrooma" on ainakin omasta mielestäni järkeenkäypä ilmiöksi. Siitä löytynee tekijäkohtaisia esimerkkitapauksia historiasta, ja ainakin sille löytyy selvät kirjamarkkinoihin perustuvat syynsä miksi moinen oireyhtymä nujertaa kirjoittajia. Google-haku "third book syndrome" ei kuitenkaan tuota yhtäkään täysipäistä selitystä, ainoastaan sekopäisiä bloggauksia, jotka eivät mitenkään eroa paljon kuuluisammasta "Toisen Kirjan Syndroomasta" tai trilogioiden tuotteistettavuuden paljastavasta "Keskiosan Syndroomasta".

Voin siis pitää keksimääni syndroomaa omana käsitevälineenä, jota kokeilen kaikkeen mitä kansiliepeiden alta pilkottaa.

Viikko sitten Helsingin kirjamessuilla (25.10. ) kuulostelin kirjailijoiden haastatteluja siinä toivossa, että saisin keksimästäni syndroomasta tuoreita tapauskuvauksia. Mutta turhaan. Helsingin Sanomien esikoiskirjapaneeli näytti yhtä epätoivoiselta kuin Sormuksen Seurue, johon ei ole saatu mukaan muita kuin puolituisia.

Kymmenen hobittia haltiaruhtinaiden pilkattavana

Haltiaruhtinaina esiintyvät Hesarin toimittajat herjasivat näitä esikkoja kuin kyse olisi seitsenvuotiaista sormimaalareista, joilla ei ole mitään ymmärrystä valitsemastaan taiteenlajista: "Vuokko Sajaniemi, oletko koskaan NÄHNYT sutta?", pilkkasi eräs. "Jussi Seppänen, tykkäätkö sinä tosiaan URHEILUSTA?"nauroi toinen. Ja tätä rataa.

Pienkirjailijat ovat valinneet paikkansa

Menin sitten kuuntelemaan pienkustantajien armoille ajautuneita pienkirjailijoita... tai miten meitä meikäläisiä nyt kutsuisikaan, kun kyse ei ole pelkästään genrekirjoittajista. Mutta sitten tajusin, että kaikki pienkustantajien palveluihin turvautuneet kirjailijat kehuivat tilannettaan VALINTANA eikä kohtalona. Olivatpa he päätyneet pienkustantajalle ekan tai tokan kirjansa kohdalla, sanomana oli turvapaikan löytäminen....

...mikä jotenkin sopi oletuksiini Kolmannen Kirjan Syndroomasta, missä luova kirjoittaja yrittää selittää urakohtalonsa valinnoiksi jotka ovat johtaneeet tietyn aihekentän omintakeiseen kehittämiseen. Kolmannen Kirjansa kohdalla kirjoittaja lupaa itselleen, että ensimmäisen kirjan yliviritetty taiteellinen näkemys ja toisen kirjan aliviritetty kaupallinen näkemys on nyt viimein korjattu ja tuloksena on vastakohdat yhdistävä mallikappale, so. Kolmas Kirja joka sanoo toden sekä profeetan että kauppiaan äänellä.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa Matti Pulkkinen, joka kirjailijauransa aikana julkaisi kolme kirjaa (neljäs oli tavallaan postuumi epäkirja). Ensin ilmestyi sekä vanhan että koulukunnan yleisöjä miellyttämään pyrkinyt, tyylitaituruudessaan häikäisevä esikoinen. Sitten ilmestyi aiheensa kanssa täydellisesti kompastellut kakkosromaani. Ja lopulta sitten postmodernismin kotimainen mallikappale, jossa tyylillisten vastakohtien kohtaamattomuus aiheutti halkeaman menneeseen ja tulevaan, pyyhkäisi sekä edeltävien että tulevien romaanikokeilujen tavoitteet niin nollapisteeseen, ettei postmodernismin nimeäkään ole uskallettu lausua sen jälkeen.

Pulkkisen mahdottomasta mestariteoksesta on nyt tasan 30 vuotta eikä sen säteilyvaikutus ole vieläkään puolittunut. Mikä muu olisi pystynyt sellaiseen vaikutukseen kuin Kolmas Kirja ja siihen kohdistuneet odotukset? Ei ainakaan debyytti.

Mutta viime sunnuntaina pitkän messupäivän aikana, kun aloin yhä enemmän epäillä mahdollisuuksiani päästä enää koskaan ulos tuosta toisiansa myyvien kojujen basaarista, aloin epäillä, että Kolmannen Kirjan Syndrooma ei ole sittenkään kumemmpaa kuin panttivankimainen ahdistus anonyymien voimien välissä. Että keksimääni oireyhtymää pitäisikin kuvailla helsinkiläisen paikallispuudutuksen sijaan Tukholma-syndroomalla, missä kirjailijoiden on PAKKO rakastaa kustantajiaan ja medioitaan. Ollakseen näkemättä todellisia valtiaitaan.

Eipä silti, myös Toisen Kirjan Syndroomaa koskevat kuvaukset ovat hämmästyttävän epämääräisiä ja latteita verrattuna siihen, kuinka isosta ja yleisesti tunnetusta ilmiöstä on kysymys. Googlaus ei tuota senkään osalta mitään järkevän yleistäviä selityksiä. Tämä on yksi täysipäisistä mitä on osunut silmiini:

"
Dalley thinks authors hurry back into print to capitalise on the publicity their first book receive. "Relative neglect of the second novel is a consequence of the overpraising of first novels, and it's partly because of the cult of the author in our press," she says. "Far more attention is paid to authors than to their work. That is catching serious writers in a bad trap."

Like elder siblings of newborn babies, authors of second novels have every right to feel jealous when the weight of promotional attention is transferred to newcomers. However hard it is for those following up on a debut success, it's far harder for the majority who are not.
"

http://www.telegraph.co.uk/culture/4718323/Suffering-from-second-novel-syndrome-You-are-not-alone.html

Ensi-ilta 13 kertaa

Kun aikoinaan Kossu-raadissa annoimme esikoisteostunnustuksen (Pakkasneste-palkinto) runoilijaparille Frangén &Heikura (kirjasta Retki-Dikter), he kiittelivät puheessaan, että palkinto rohkaisee heitä julkaisemaan lisää esikoisteoksia.

Sellainen asenne on ainoa oikea, etenkin näin nanowrimo-kuukauden lähestyessä: jokaisen teoksen pitäisi tuntua esikoisen lailla tuoreelta, jotta sen takana voi seistä.

Aikakauden ilmapiiri vain on enskaritaiteen vastainen. Tuoreita teoksia ja taiteilijoita tarvitaan median ahmaistavaksi, kunnes kirjamessuilla - kuten viime sunnuntaina Helsingissä - sen sitten tajuaa millaista pikamurkinaa esikoisuuttaan ja orkideamaisuuttaan varjelevat taiteilijat ovat näillä kulttuurikuluttaja on kuningas -markkinoilla. Olin parissa tunnissa väsytetty loppuun, vailla happea ja energiaa ja ajatusta. Oli vain jaksettava. Joskus kutsumuksensa nimissä, joskus kustantajansa.

*

Helsingin markkinatapahtuman täydellinen vastakohta, tuoretaiteen tuulahdus selkäpiissä, oli lauantai-iltana (24.10.) teatterissa, kun "Varjoelämää"-näytelmä sai ensi-iltansa.

Tunnelma oli energisen jännittynyt, ja samalla juuri niin itsevarma kuin projektin nuoret näyttelijät ovat. Hyvin ajoitetun urheilusuorituksen tavoin joukkue pelasi yhteen, kiitos ennen kaikkea Terhin, joka on ohjaajana tehnyt kirjaimellisesti kaikkea projektin eteen: osallistunut vaatetuksen ja valojen ja äänien ja lavastuksen yksityiskohtiin, ja tarkentanut jokaisen kohtauksen jokaisen repliikin, keskustellut jokaisen tunnetilan perusteet ja liikkeen suunnan kun näyttelijä on niin halunnut. Jopa luutunnut harjoitustilan lattiat.

Tämän kaiken tarkan rakennuksen jälken ensi-iltaa seurannut juhlinta oli antikliimaksi, muovituoleilla vietetty seurakuntatapahtuma, josta lähdin ajoissa nukkumaan, kirjamessut pätevänä poistumisperusteena... ja vielähän on tilaisuus kokea sama enskarimainen urheilufiilis 12 kertaa seuraavissa esityksissä... se on teatterin etuoikeus muihin taiteisiin nähden...

Ja olisihan se pitänyt tajuta, että elämän suurella näyttämöllä messujen antikliimaksi on yhtä olennainen kuin draamallinen huipennus. Ei taiteilijan syksy messuamalla lopu. Ei lopu taidekaan.

 *

Heti viikonlopun jälkeen sää kylmeni syystalveksi, puista katosivat viimeisetkin lehdet, ja maailma tiivistyi niin nopeasti, että aika ja paikka kadottivat merkityksensä.

Ensin soitti Juho, miltei kuin viestinä 30 vuoden takaa, eikä hänkään syyttä. Tänään J:n luona käydessä en aluksi edes tunnistanut miestä, mutta äkkiä maailma oli täysin sama kuin se mitä elimme Kalevassa 30 vuotta sitten. Enää emme voi juoda kaljaa, mutta muuten maailma on samanhenkisten ihmisten välillä yhtä tutun tasapainoinen, yhtä lavea ja liikkumaton.

Juho kyllä väittää painokkaasti, että "MEISTÄ on tullut vanhoja", mutta yhtä helposti maailma tuntuu olevan selitettävissä muutamin repliikein kuin miltä se tuntui kaksikymppisenä. Sitten vielä Pasi soitti J:n puhelimeen ja kertoi anekdootin Eino Salmelaisesta, jota olin yrittänyt meditoida edellisenä lauantaina: Erään kerran joukko nuoria näyttelijöitä oli saanut kutsun Salmelaisen salonkiin...

Näin äkisti maailma oli tihentynyt, näin äkisti etten edes tajua missä olen viettänyt viimeiset viikot, kahlaamot, vuosisadat. Sitten soitti joku opettaja ja kysyi esitelmöimään Helsinkiin, ja sitten avasin sähköpostini ja kustantaja totesi voivansa julkaista seuraavan tietokirjani ensi keväänä, ja sitten lähestyi verottaja ja vaati tarkennusta tulotietoihin, ...

Antikliimaksi vai antiklimaattista?

"Tänään kaikki tähdet näkyvät Tampereen yllä."