Vuonna kahdeksanviis (13.12.)

Aloitin kirja-arvostelujen tekemisen jo ensimmäisenä opiskelusyksynä 1984. Laitoksen ilmoitustaululla Satakunnan Kansa haki avustajaa, ei ihan sattumalta, vaan siksi, että kulttuuriosaston vastaava oli tuolloin jatko-opiskelijana. Ekan arvostelun tein Tuija Lehtisen romaanista Rosan talo, joka oli tuon ajan versio chicklit-proosasta. Kauhistelin arvostelussa kirjan pinnallisuutta, pitkään ja perusteellisesti, mikä oli tietysti kohtuutonta, mutta tyypillistä tuolloin 20-vuotiaalle kriitikolle.

Silti sain jatkaa avustajana. 1980-luvulla arvostelut saivat onneksi olla niin pitkiä, että aloittelija ehti sanoa niissä jotain omaperäisen tarkkaakin teoksesta. Kirjallisuuden opinnoissa kertyvää käsitteistöä en olisi edes uskaltanut käyttää, vaikka teimme jatkuvasti opintoihin analyysejä, mutta antoihan se opiskelu tiettyä itsevarmuutta sen julkituomiseen, mitä piti omasta mielestään hyvänä laatuna.

Syksyyn 1985 tullessa olin alkanut kirjoittaa myös Aviisiin, aluksi vähän mitä sattui, sitten syksyllä 1985 eli Olli Ylösen pt-aikana teatterikritiikkejä, joita jatkoin seuraavienkin päätoimittajien alaisuudessa, vaikkeivät he pitäneet niitä opiskelijalehteen kuuluvina.

Nämä opiskeluajan kirjoitushommat olivat tärkein kompensaatio sille, kun kaunokirjallinen työ ei edennyt aikeiden mukaan. En saanut pitkiä tarinoita kustantajilla lävitse enkä löytänyt mitään kerrottavaa ympäristöstäni, olin kirjallisista aiheista tyhjä, vaikka luin valtavasti ja mielikuvitus hyrräsi lujempaa kuin mitä oli varmastikaan terveellistä.

Pikselitaidetta kasarimalliin... aiheena rope-ryhmämme...

Vuonna 1985 en ollut vielä löytänyt omaa tapaani tehdä scifiä ja fantasiaa, eivätkä ne edes olleet niin tärkeitä lukijana kuin myöhemmin englanninkielisen spefin löydettyäni.  Koodaaminen antoi enemmän mahdollisuuksia OMAN MAAILMAN luomiseen kuin kirjoittaminen. Roolipelaamista harrastin kyllä Kuopiossa käydessä Samin kanssa, mutta en edes tiennyt, että kyseessä saattoi olla kokonainen viihdeteollisuutena orastava harrastus. Rope-harrastus levisi yliopistolla yleiseen tietoisuuteen vasta joskus 1988.

Päiväkirjalle avautuminen oli kai ainoa tapa löytää tasapaino sen välillä, mitä kirjoitti ja mitä olisi halunnut kirjoittaa. Poikkeuksellisen innoittunut sävy on päivämäärän 13.12. merkintä, juuri kirjoitusjulkaisujen saaman julkisuuden vuoksi:

"13.12. 1985. Keskiviikkona! Mattilan tentti, hyvin meni, iloiten menimme Semaforiin oluelle J:n kaa, meille kieltäydyttiin tarjoilemasta toista olutta. J:n takia? Voi ei. Jatkoimme Hämppiin, hieman promillessa poljin Hervantaan elokuvakerhoon, kuumettakin, hikinen, tarjosin taloussuklaata tytöille ("Tummaa ja vahvaa kuin eläimen veri", kehuin). SK julkaisi kritiikkini otsikolla "Jumalan pitäisi olla nainen", Aviisi "Jouluksi kotiin" -juttuni. Kohta loppuu nuorisovuosi, kylläpäs olot kohentui. Liian sohjolämmintä, ei näe tähtitaivasta Jukan 900-millisellä kaukoputkella. 
Selon "Pilvihipiäinen" oli vuoden kirja, "8. ihme" vuoden levy. Vuoden leffa? Ei tule mieleen mitään erikoista. Tein "Kukunor"-analyysini Zen-buddhismin pohjalta, täällä sit taas istutaan ja harjoteitaan joululahjarunoja. Miksi minä olen niin vakava, niin kyyninen? Jostain syystä pelkään mennä ATK-perusteet tunneille, siellä ahdistavaa oloa."