Kun aikoinaan Kossu-raadissa annoimme esikoisteostunnustuksen (Pakkasneste-palkinto) runoilijaparille Frangén &Heikura (kirjasta Retki-Dikter), he kiittelivät puheessaan, että palkinto rohkaisee heitä julkaisemaan lisää esikoisteoksia.
Sellainen asenne on ainoa oikea, etenkin näin nanowrimo-kuukauden lähestyessä: jokaisen teoksen pitäisi tuntua esikoisen lailla tuoreelta, jotta sen takana voi seistä.
Aikakauden ilmapiiri vain on enskaritaiteen vastainen. Tuoreita teoksia ja taiteilijoita tarvitaan median ahmaistavaksi, kunnes kirjamessuilla - kuten viime sunnuntaina Helsingissä - sen sitten tajuaa millaista pikamurkinaa esikoisuuttaan ja orkideamaisuuttaan varjelevat taiteilijat ovat näillä kulttuurikuluttaja on kuningas -markkinoilla. Olin parissa tunnissa väsytetty loppuun, vailla happea ja energiaa ja ajatusta. Oli vain jaksettava. Joskus kutsumuksensa nimissä, joskus kustantajansa.
*
Helsingin markkinatapahtuman täydellinen vastakohta, tuoretaiteen tuulahdus selkäpiissä, oli lauantai-iltana (24.10.) teatterissa, kun "Varjoelämää"-näytelmä sai ensi-iltansa.
Tunnelma oli energisen jännittynyt, ja samalla juuri niin itsevarma kuin projektin nuoret näyttelijät ovat. Hyvin ajoitetun urheilusuorituksen tavoin joukkue pelasi yhteen, kiitos ennen kaikkea Terhin, joka on ohjaajana tehnyt kirjaimellisesti kaikkea projektin eteen: osallistunut vaatetuksen ja valojen ja äänien ja lavastuksen yksityiskohtiin, ja tarkentanut jokaisen kohtauksen jokaisen repliikin, keskustellut jokaisen tunnetilan perusteet ja liikkeen suunnan kun näyttelijä on niin halunnut. Jopa luutunnut harjoitustilan lattiat.
Tämän kaiken tarkan rakennuksen jälken ensi-iltaa seurannut juhlinta oli antikliimaksi, muovituoleilla vietetty seurakuntatapahtuma, josta lähdin ajoissa nukkumaan, kirjamessut pätevänä poistumisperusteena... ja vielähän on tilaisuus kokea sama enskarimainen urheilufiilis 12 kertaa seuraavissa esityksissä... se on teatterin etuoikeus muihin taiteisiin nähden...
Ja olisihan se pitänyt tajuta, että elämän suurella näyttämöllä messujen antikliimaksi on yhtä olennainen kuin draamallinen huipennus. Ei taiteilijan syksy messuamalla lopu. Ei lopu taidekaan.
*
Heti viikonlopun jälkeen sää kylmeni syystalveksi, puista katosivat viimeisetkin lehdet, ja maailma tiivistyi niin nopeasti, että aika ja paikka kadottivat merkityksensä.
Ensin soitti Juho, miltei kuin viestinä 30 vuoden takaa, eikä hänkään syyttä. Tänään J:n luona käydessä en aluksi edes tunnistanut miestä, mutta äkkiä maailma oli täysin sama kuin se mitä elimme Kalevassa 30 vuotta sitten. Enää emme voi juoda kaljaa, mutta muuten maailma on samanhenkisten ihmisten välillä yhtä tutun tasapainoinen, yhtä lavea ja liikkumaton.
Näin äkisti maailma oli tihentynyt, näin äkisti etten edes tajua missä olen viettänyt viimeiset viikot, kahlaamot, vuosisadat. Sitten soitti joku opettaja ja kysyi esitelmöimään Helsinkiin, ja sitten avasin sähköpostini ja kustantaja totesi voivansa julkaista seuraavan tietokirjani ensi keväänä, ja sitten lähestyi verottaja ja vaati tarkennusta tulotietoihin, ...
Antikliimaksi vai antiklimaattista?
"Tänään kaikki tähdet näkyvät Tampereen yllä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti