Kostet & Suoniemi: Pohjolan taruja (tietokirja)

 

Jenna Kostet ja Karoliina Suoniemi: Pohjolan taruja – Jumalat, sankarit ja myyttiset olennot

Kuvitus Anniina Lius
149 s.
Wsoy, 2025

Ihme kyllä, kattavaa esittelyä skandinaavisesta mytologiasta ei näytä aiemmin julkaistun lapsille. Aikuisillehan sellaisia on ollut saatavilla niin tarinapitoisessa kuin ensyklopedisessa muodossa.

Myös tätä Pohjolan taruja -teosta myydään ensyklopedian nimellä, vaikka kooste on pikemminkin pyttipannumainen: hieman Kalevalan henkilöitä ja hieman suomalaisia taruolentoja, mutta sitten miltei puolet "Viikingit"-osastoksi nimettyjä skandinaavisia myyttihahmoja.

Koulujen käsikirjastoissa – jos sellaisia on enää olemassa – teos täyttää kerralla monta puuttuvaa lähdettä, vaikka äidinkielen oheislukemistona kirja on rakenteeltaan ongelmallinen. Kirjasta jää vaikutelma, että puolet Pohjoismaiden myyteistä olisi Kalevalaa ja toinen puoli "viikinkijumalia", seassaan sellaisiakin ilmeisen tärkeitä sivuhahmoja kuin Idun, Skadi, Njord, Ägir ja Ran. Nämä esitellään samanarvoisesti kuin Louhi tai Kullervo.

Vain saamelainen mytologia loistaa poissaolollaan ja selitys siihen on hieman hurskasteleva: kirjoittajat eivät ole itse saamelaisia eivätkä saamelaisen kulttuurin asiantuntijoita. Kuitenkin kirjan väitetään kattavan myös "Karjalan" perinteen, ilman, että tekijät ilmoittaisivat olevansa karjalaisia tai edes karjalaisen kulttuurin tuntijoita.

Karjala esitellään kirjan johdannossa itsenäisenä, valtioon rinnastuvana vyöhykkeenä muiden pohjoismaiden rinnalla, mikä tuntuu sekin poliittisesti hämmentävältä ratkaisulta. Heti seuraavalla aukeamalla "karjalaiset" ovat kuitenkin samanlainen muinaisheimo kuin savolaiset tai hämäläiset. Karjalan merkitys kansanperinteen säilymispaikkana, syrjässä kristillisestä kolonialismista, on tietysti selitetty perustellusti, samoin Lönnrotin sepittämät lisäykset Kalevalaan.

Pohjolan taruja -teoksen kirjoittajista toinen, Jenna Kostet, on kansatieteilijä ja kirjailija, mikä selittänee, että mytologioiden henkilöhahmoja esitellään tarinaskeemojen varassa. Toinen kirjoittaja, Karoliina Suoniemi, on puolestaan selko- ja tietokirjailija. Selkokirjamainen tyyli näkyy 3-4 virkkeeksi tiivistettynä kappalejakona ja ajallis-paikallisen taustatiedon poisjättämisenä. Esimerkiksi Väinämöisestä luetellaan ensin neljä ominaisuutta kuin roolipelihahmosta, minkä jälkeen kerrotaan neljä tärkeintä tapahtumaa tietäjän uralta.

Ylivoimaisesti parasta, aikuisenkin lukijan koukuttavaa, on Anniina Liuksen piirtämä kuvitus. Omintakeisen ulkoasun antaminen kymmenille myyttihahmoille, joista on jo loputtomiin kanonisoituneita piirrostulkintoja, todistaa myyttien oikeasti elävän nykypäivässä. Hahmoissa on hyvin vähän mitään ikonisia jälkiä suomalaisesta, kalevalaisesta tai viikinkien koristetaiteesta, mutta se lienee myyttien elvyttämisessä hintana.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2025

 

Kätlin Kaldmaa: Pieni terävä veitsi (novelleja)

 

Kätlin Kaldmaa: Pieni terävä veitsi

Suom. Outi Hytönen
220 s.
S&S, 2025

Kätlin Kaldmaa on eturivin virolainen kirjailija, jolta on suomeksikin julkaistu proosaa ja runoutta sekä elämäkerrallinen tietoteos. Kaldmaan novellikokoelma Pieni terävä veitsi edustaa arvoaseman saavuttaneen tekijän kokeilevaa proosaa parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mukana on typografisia temppuja ja kepeää esseemäistä jutustelua, mutta myös luovaa fabulointia aiheensa ehdoilla.

Esimerkiksi kirjan aloittava tarina islantilaisesta ihmetytöstä, joka pystyy rekonstruoimaan minkä tahansa auton tai luurangon, on moderni satu vailla psykologisesti tyhjentävää selitystä. Vanhat myytit ja kymmentonninen kuorma-auto purkitetaan tarinassa samanarvoisiksi. Muuta kerronnallista kärkeä ei novellista tarvinne löytää.

Niminovelli taas on kreikkalainen lomaromanssi. Siinäkään eivät fantisoivat ainekset perustu sisältöön, vaan turistien maailmankansalaisuudella leikittelevään muotokieleen. Karttasuuntia korostetaan sijoittamalla niitä edustavat sanat sivun laitaan kuin kyse olisi kirjallisella kartalla kohtaavista ihmisistä.

Lähimmäksi uuskummamaista kerrontaa tulee tarina tosielämän professorista, Suomessakin maineikkaasta Rein Veidemannista. Tarinassa professorin luennot alkavat täyttyä gorillanaamarisista tytöistä. Tämä anarkistifeministien (?) anonyymi massa innoittaa Veidemannin esitelmää muuttumaan kosmiseksi lauluksi ja ikuistamaan väinämöismäisen laulajan lauluineen osaksi avaruutta.

Pieni tarina on kuin akateemista sisäpiiriä kunnioittava vitsi. Se profiloi enemmänkin teosta ja tekijää kuin vironkielen myyttisyyttä. Minua humanistina se huvitti erityisesti, mutta tuskin montaa muuta lukijaa.

Pieni terävä veitsi on niitä kirjoja, jonka kymmenen tarinaa osoittavat miten monella tapaa Virossakin koetellaan novellin rajoja lyriikan ja esseistiikan suuntaan. Virolaisesta spefistä ne, sen sijaan, tuskin toimivat makupaloina osoittaen pikemminkin taideproosan kansainvälisiin esikuviin.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2025 

Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi (romaani)

 

Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi

Suom. Jonna Joskitt-Pöyry
512 s.
Like, 2025

Torniolaaksolainen Mikael Niemi ilmestyi kertajysäyksellä pohjoismaiseen kirjallisuuteen romaanillaan Populaarimusiikkia Vittulajänkältä (2000). Vaikka tarina oli hyvinkin perinteisesti irrotteleva kuvaus urbanisoituvan maaseudun nuorista, sen rento asenne arkisiin yliluonnollisuuksiin kotoutti "maagisen realismin" näillekin leveysasteille. Ajan genreilmastossa se oli yhtä vallankumouksellinen, uuskumman aaltoa enteillyt teos kuin Johanna Sinisalon samana vuonna ilmestynyt peikkoromaani.

Sittemmin Niemi on julkaissut tyyliltään monenkirjavaa proosaa, niin dekkaria, kansantarinoita kuin huumoriscifiä.

Kaikkeen edellä julkaistuun nähden Niemen uusin romaani, Silkkiin kääritty kivi, on kuitenkin aivan omaa luokkaansa, massiivinen suku- ja aateromaani Niemen kotiseudusta 1930–1990-luvuilla. Norrbottenin alueen polveilevia ihmiskohtaloita sitoo väljä, sinänsä tarpeeton kehyskertomus, jolla arvuutellaan kuka romaanin henkilöistä päätyy suosta löytyväksi ruumiiksi.

Romaaniin sisältyvä fantisoiva elementti on niin pieni, että kirjan lukenut anoppini hämmästyi kuullessaan minun lukevan teosta spefinä eikä perinteisenä sukuromaanina. Sama taitaa päteä Niemen esikoisteokseen. Ei sitäkään noteerattu pohjoismaisen spefin merkkitapaukseksi. Yliluonnolliset tapahtumat voitiin kuitata kirjallisesti vapautuneiksi vertauskuviksi aiheen tunnepitoisuudesta tai omakohtaisuudesta.

Silkkiin käärityn kiven spefimäinen idea on kuitenkin mielestäni olennainen ydin sekä tarinalle että juonelle. Kolmannen polven norrbottenilainen, Siw, kärsii kyvystään tulkita ihmisten kohtalot ja nähdä ennalta näiden kuolemat. Isänsä avulla Siw tutustuu vähitellen sukujuuriinsa ymmärtäen mistä yliluonnollinen taito on peräisin ja miksi. Romaanin teemaa tiivistäen kyse on ennen kaikkea historian heltiämättömästä otteesta ihmisiin, kirouksesta joka voisi olla siunaus, jollei pohjoinen lestadiolaisuus ja suvut särkenyt politiikka olisi erottanut ihmisiä perinnöstään.

Totta on sekin, ettei Silkkiin käärittyä kiveä voi suositella luettavaksi ihan vain tuon fantisoivan metaforansa varassa. Romaani on ennen kaikkea taitava aikalaiskuvaus, joka hyvin väinölinnamaiseen tyyliin dramatisoi jännitteet perhesuhteilla. Veriseksi muuttuva poliittinen kamppailu Ruotsin köyhimmässä läänissä saa kirjaimellisesti veljesvihan kasvot.

Omaan makuuni kirjassa on liikaakin eri aikakausille polveilevia sivujuonia kelvatakseen ihan lukuromaaniksi. Selvää myös on, että Suomessa(kin) tällaisia kuvauksia veripalttua vaalivasta maarahvaasta pidetään itseisarvossa niin kuin ulkomuseon työnäytöksiä.

Niemi osaa kuvata rahvaan arkea sekä tarkasti että eläytyvästi, mutta ei se romaanista korkeakirjallista tee – ja tuskin Niemi on sellaiseen tähdännytkään. Suurin ihme piileekin solidaarisuudessa ulkopuolisia kohtaan, vihjaa tarinan loppupaljastus.

Toisaalta taas pohjoinen, saamelaiseenkin kansanperinteeseen kytkeytyvä mystiikka tuntuu hieman lainatavaralta, niin näppärästi kuin Niemi liittääkin siihen suomalaisen sivujuonteen. Torniolaaksolaisessa elämänkulussa nämä moninaiset kulttuuriainekset varmaan sulautuvat pehmeämmin kuin perinneproosan sivuilla.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2025

 

Vähälevikkisen ilosanomaa jakamassa (seminaari)

 
Pirkkalaiskirjailijoiden yli kolmetuntinen seminaari käsitteli tänään vähälevikkisen kirjallisuuden asemaa. Mutta seminaarin jälkeenkään en tiedä, mitä kaikkea 'vähälevikkiseksi' tulisi laskea - enkä varsinkaan sitä "miksi sitä tarvitaan", kuten seminaarin alaotsikko lupasi. 

Ainoa mitä tänään opin ovat kymmenet tavat olla puhumatta rahasta ja taloudesta kirjallisuuden yhteydessä. 

Jopa seminaarin nimi oli muotoiltu eufemismiksi joka vetää vertoja porvarihallituksen valheille: "Kukkivat katveet". Ikään kuin kirjallisuuden 'vähälevikkisyys' olisi samanlainen viehättävä ominaisuus kuin kirjailijoiden 'vähävaraisuus' tai 'vähäosaisuus'.

Mutta en paheksu. 

Hyvä on, että edes joku ottaa marginaalisen kirjallisuuden asiaa esille. Yleisöähän tapahtumassa oli ison musiikkisalin (Laikussa) täydeltä, arviolta 80-90 henkeä, joista suurin osa kirjailijoita.

Yritystä avata sanataiteen nykytilaa koeteltiin seminaarissa kolmen asiantuntijapaneelin voimin, kullakin aikaa 45 minuuttia eli tuplasti sen, mitä kirjamessuilla mihinkään tyypillisesti pureudutaan.

Ensimmäistä paneelia veti Tiina Lehikoinen.

Ensimmäisessä paneelissa asiantuntijoina olivat kustantajat, Päivi Koivisto (Teos), Antti Kasper (Otava) ja Tommi Parkko (Parkko Kustannus). Tästä mieleen jäi, että jo vuonna 2005 isot kustantajat olivat luopuneet runouden määrittelystä. Parkko sen sijaan arvioi, että omakustanteet mukaan lukien Suomessa ilmestyy jopa 900 runokirjaa vuosittain. Niistä noin 60-70 on runotaiteena seuraamisen arvoisia, mutta on hyvin vähän asiantuntijoita, jotka jaksaisivat ja pystyisivät seuraamaan edes tällaista määrää. Heikko ymmärrys runouden nykytilasta ei siis ole pelkästään taidejournalismin vaiva.

Teos-kustantamoa edustanut Päivi Koivisto otti vastaavan yllättävän esimerkin: laadukkaan Babel-sarjan suomennokset päätyvät nykyisessä julkisuussyklissä liian nopeasti alennusmyyntiin, vaikka kyseisten teosten käännöskulut ovat isoja. Koivisto myös kommentoi median suhtautuvan Teos-kustantamoon pilkallisesti, jos toimittaja voi mielestään kuvitella, että nyt laatukustantamo yrittää paketoida kirjaa myyväksi.

Yksimielisyys tuntui vallitsevan siitä, että esseet sentään myyvät hyvin, novellit huonosti. Mutta genrekirjoista, lastenkirjoista ja esikoiskirjoista ei kukaan edes maininnut mitään. Kiitos vaan.

Parkko totesi omasta kustannuspolitiikastaan, että suunnilleen joka kolmas kirja on oltava myyvä, esimerkiksi nobelistin teos. Parhaiten myy T.S. Eliotin Joutomaa, vaikka kukaan ei ymmärrä sitä. Runouden myynnissä ei kirjakaupoilla ole juuri merkitystä. Parkko arveli käyneensä viime vuonna n. 35 tapahtumassa myymässä julkaisujaan, minkä lisäksi hän on alkanut vetämään yksityistapahtumissa "runoware-tilaisuuksia", siis myymään Tupperware-asenteella runoutta, jonka hyvät myytävät puolet hän osaa selittää yleisölleen tarkasti.

Antti Kasper jutteli varmaan hänkin mukavia, mutta muuta ei jäänyt mieleen kuin kommentti, että nykyään kritiikin osuus on vähäinen myös proosan puolella; lisäksi kirjailija voi joutua odottamaan 9 kk esimerkiksi Hesarinkin arvosteluja.

Päivän toista paneelia veti Jyrki Vainonen.

Päivän toisessa paneelissa asiantuntijoina olivat kirjailijat: Hannu Mäkelä, Sinikka Vuola ja Elsa Tölli. Mitään en merkinnyt keskustelusta muistiin, mutta Mäkelä sentään hersytteli hauskoja aforismeja kirjallisuuden kuolemattomuudesta. 

Päivän kolmatta paneelia veti Saara Henriksson.

Päivän kolmannessa paneelissa asiantuntijoina olivat portinvartijat eli luovan kirjoittamisen professori Antti Salminen, Hämeenkyrön kulttuuri- ja kirjastopalvelupäällikkö Minna Al-Taeshi ja kriitikko Maaria Ylikangas. Tässä paneelissa murhemielinen yksimielisyys vallitsi siitä, että kritiikki vaikuttaa vähälevikkisen kirjallisuuden lainausmääriin muttei myyntimääriin, etenkin runouden ja käännösteosten kohdalla. Antti Salminen oli ainoa joka uskalsi sanoa ääneen mahdollisen syyn: ostajat eivät lue niitä kirjoja mitä ostavat, joten kritiikillä ei ole heille väliä. Salminen myös esitti koko päivän ainoan käytännöllisen ajatuksen ja vastauksen vähälevikkisen kirjallisuuden nykytilaan: pienkustantamojen pitäisi perustaa yhteinen kirjakauppaportaali verkkoon - ja yhteiskunnan olisi viisasta tukea tällaisen portaalin toimintaa.

Salminen ja Al-Taeshi muistuttivat myös uusien lukijoiden kouluttamisesta vähälevikkisten lajien ystäviksi, edellinen kirjoittajakoulutuksen yhteydessä ja jälkimmäinen lastenkirjallisuuden yhteydessä - onhan lastenkirjoissa edelleen paljon runoutta, jota aikuiset eivät lukijat eivät enää kohtaa, koska tarjontaa ei kaupoissa ole eikä lehdistö runoutta esillä pidä, jne.

Päivän ainoan 'vähälevikkisyyttä' konkretisoivan kysymyksen heitti yleisön puolelta kirjailija Salla Simukka. Hän kysyi, mistä portinvartijat Ylikangas, Al-Taishi ja Salminen löytävät ne teokset, joita pitävät kiinnostavina. Y vastasi löytävänsä niitä kustantajien katalogeista ja tietokirjoista viittauksina kiinnostuksen herättäviin teoksiin, S toisti viittausten olevan olennaisia hänellekin, samoin kirjailijatuttavuuksien. A lisäsi hyödyksi sen että on töissä runsaan kirjallisuuden keskellä. Noh, yksikään näistä vastauksista ei kyllä auttanut ajattelemaan miten vähälevikkinen sitten muuttuisi kohtuulevikkiseksi jos portinvartijoita paremmin... jollain taktiikalla ... kutkuttelisi.

Vähälevikkisyyden aktuellina ongelmana muistutettiin seminaarissa (moneen kertaan) nykyhallituksen vihamielisyydestä kirjallisuutta kohtaan. Jopa seminaarin alustaja, taideneuvoston puheenjohtaja Juha Itkonen toi tämän esille, tosin hallituksen poliittista agendaa mainitsematta.

Mutta kukaan ei heittänyt edes ideantapaista, MITÄ NYT PITÄISI SITTEN TEHDÄ. Paitsi kirjailija Tiina Poutanen joka kahvitauolla esitteli rahoittavaa kansalaisprojektia hallituksen aiheuttaman hävityksen kompensaatioksi. Hmm. En ole varma, mitä mieltä moisesta olen.

Helpompi tapa taitaisi kuitenkin olla toistemme kirjojen ostaminen?
Tai jos olisi vähemmän kirjailijoita? ... niin sittenhän olisi enemmän lukijoita niillä vähillä teoksilla mitä julkaistaan.

Varmaa on, että jotain muutakin tarvittaisiin kuin rahan tai addressien keruuta.

Mikä: seminaari Kukkivat katveet - Mitä on vähälevikkinen kirjallisuus ja miksi sitä tarvitaan?
Missä: Kulttuuritalo Laikun musiikkisalissa (Tampere)
Milloin: 25.4.2025 klo 12–15.30

Sarah Brooks: Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille (romaani)

Sarah Brooks: Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille

Suom. Terhi Leskinen
432 s.
2025, Gummerus

Viktoriaaninen yhteiskunta on steampunkin suosima maailma, jossa ihmisetkin käyttäytyvät konemaisesti säätynsä ehdoilla. Tällaisia henkilöhahmoja on helppo tyypitellä ja yhdistellä tyyppejä aikakauden kirjallisiin esikuviin. Tarinaan on lisäksi helppo ripotella eksoottisia henkilöitä ja ilmiöitä muiden kulttuurien laitamilta.

Sarah Brooksin tuoreeltaan suomennettu esikoisteos Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille (alunp. 2024) on steampunkin kovaan ytimeen, rautateille sijoittuva seikkailuromaani. Scifistisen elementin tarinaan tuo se, että junamatka suuntautuu tuhansien kilometrien mysteeriselle vyöhykkeelle Pekingin ja Moskovan välille.

Vähän liikaakin kirjan nimi lupailee. Nimi viittaa oppaaseen, johon "Takamaille" matkaavat joutuvat turvautumaan, mutta tarina itsessään on varsin perinteinen, viktoriaanista romantiikkaa miksaileva matkaseikkailu. "Wastelands"-sanan suomentaminen "Takamaiksi" ei, sivumennen sanoen, palvele sekään mysteeriksi tarkoitettua miljöötä.

Edes muuta steampunkahtavaa tarinassa ei ole kuin jättiläismäinen panssarijuna, jonka sisälle kaikki tapahtumat sijoittuvat. Vasta puolivälissä kirjaa, lähellä Baikal-järveä, saadaan nähdä, mitä junan ulkopuolella voi tapahtua. Silloinkin välikohtaus jää parin sivun mittaiseksi.

Vaihtoehtoinen historia uusine poliittisine voimasuhteineen ei pääse sekään etualalle. Junaan ja Takamaille suljettu tarina on antanut kirjoittajalle vapauden unohtaa matkavuoden 1899 historiallinen konteksti.

Kosmopoliitit matkaajat ovat vaniljamaisen ohuita, nuorille suunnattuun seikkailuun sopivia tyyppihahmoja. Päähenkilöinä ovat motiiveilleen likinäköinen luonnontutkija, insinööri-isänsä mainetta palauttava seurapiirineito, sekä junan kalustoon kuuluva kiinalainen palvelija. Poissa ovat aihepiirin ilmeisimmät efektit, yöjunasta tihkuva erotiikka ja kulttuurien hankauksesta syntyvä salajuonittelu.

Romaanin ainoa myyttien mittainen henkilöhahmo on junaa komentava, poissaolollaan yliliuonnollisia voimia edustava Kapteeni. Ikään kuin juna olisikin avaruuslaiva.

Kiinaa ja Venäjää yhdistävä rata herättää tietysti vahvoja rinnastuksia nykypäivän geopolitiikkaan, mutta molempien maiden kulttuureita käytetään ärsyttävän niukasti edes junan pienoismaailman kuvailuun. Tämä on erikoista siihenkin nähden, että kirjailija Brooks on taustaltaan Kiinaan ja kiinalaisiin kummitustarinoihin erikoistunut brittitutkija.

Junassa salamatkustava villityttö, kirjan ainoa merkittävä sivuhahmo, tuo kyllä mieleen aasialaiset kauhufilmit, mutta romaanin temaattinen ja tunnelmoiva painotus keskittyy siihen, miksi villiintynyt luonto pyrkii tunkeutumaan junan pienoismaailmaan. Nämä "kiltti laji paljastaa hampaansa" -kohtaukset eivät ole järin uhkaavia eivätkä mielikuvitukseltaan omaperäisiä.

Koko romaania vaivaa tavattoman hidas, preesensissä etenevä ja henkilöiden aavisteluihin keskittyvä kerronta. Tällainen seurapiiriromaani voisi tapahtua missä ajassa ja paikassa tahansa.

Jättiläisjunan ja stalkermaisen vyöhykkeen yhdistävä idea ei pääse missään vaiheessa oikeuksiinsa tarinassa, joka keskittyy liiaksi kaikkeen muuhun kuin siihen, mikä takaisi edes jännittävän, jos ei spekulatiivisesti rikkaan matkan historian ja ihmisyyden rajaseudulle. Ekologinen sanoma lajirajat rikkoneesta luonnosta, johon ihminen ei tunnusta kuuluvansa, on kuin lastenlaulun säkeiltä.

Tarinan salonkimaisen sulkeutuneisuuden voisi ennakoida jo siitä, ettei romaanin alkusivuilta löydy karttaa, vaikka teos ulkoasuaan myöten on tehty jäljittelemään matkaopasta. Lajikohtaista naamioitumista tämäkin?

The Sunday Times -lehdestä on suomennoksen takakanteen siteerattu kritiikkiä, jonka mukaan kyseessä olisi ”Yhdistelmä Idän pikajunan arvoitusta, Game of Thronesia ja Kadotettua paratiisia”. Tämä on täyttä pötyä ja rahapuhetta. Mikään näistä referensseistä ei pidä paikkaansa. Niin hukassa valtavirtakritiikki on tällaisten spefiksi tekeytyvien nuorisokirjojen kanssa.

Markku Soikkeli

Stephen King: Pimeällä puolella (proosakokoelma)

Stephen King: Pimeällä puolella
Suom. Ilkka Rekiaro
532 s.
Tammi, 2025

Onhan se parempi, että kirjailija itse kierrättää vähempiarvoiset tarinansa kuin että niitä paranneltaisiin postuumisti. 77-vuotias Stephen King on koonnut uuden kirjansa Pimeällä puolella uudehkoista novelleista ja pienoisromaaneista, joiden hän jälkipuheessa kertoo syntyneen spontaanisti, mutta joilla voi olla pitkäkin syntyhistoria. 

Pitkällisen kierrätyksen tuloksena tarinat ovat paisuneet niin kohtuuttoman isoiksi, että vähätkin genre-elementit hukkuvat tekstimassaan.

Tällainen huono hyvä esimerkki on maestron alunperin 30-vuotiaana raapustama ”Vastausmies”, erittäin kingmäinen kauhusatu. Alunperin kuudella liuskalla toteutettu tarina on paranneltuna turvonnut kahdeksan kertaa pidemmäksi. Paranneltuna tarina sisältää enemmänkin amerikkalaisen elämäntavan dokumentointia 1930–1980 -luvuilta kuin mitään jännittävää tai kauhuväritteistä kerrontaa.

Samanlaista ”americanaa”, amerikkalaista elämäntapaa yksilökohtaloiden kautta nostalgisoivaa kuvailua ovat tulvillaan kirjan muutkin tarinat.

Tarkalla elämäntavan kuvailulla King on toki tavannut luoda realistiset kehykset tarinalle, johon vähitellen ujuttaa jotain yliluonnollista. Nyt sitä arkista tuntuu kuitenkin olevan tuhdisti enemmän kuin mitään trillerinä kutkuttavaa, kauhun aineksista puhumattakaan.

Suurin osa kirjan kahdestatoista tarinasta on suoraan sanottuna käsittämättömän tylsiä ja ylipitkiä. Mukaan valituista novelleista useimmat ovat aiempia lehti- tai e-julkaisuja, mutta kokoelman viisi pienoisromaania ovat hyvästä syystä ennenjulkaisemattomia, niin epämääräisen ohuita ne ovat juoneltaan ja tarkoitukseltaan. Esimerkiksi kirjan avaava ”Kaksi lahjakasta paskiaista” on viidenkymmenen sivun taustoituksella vatvottu ufo-vitsi kahdesta miehestä, jotka saavat alienin vierailusta taiteellisen lahjakkuutensa.

Juoneltaan tasapainoisin mutta myös rutiinimaisin on 160-sivuinen tarina ”Danny Coughlinin paha uni”. Se rakentuu Kingin rakastamalle idealle ennaltanäkemisestä puoliksi lahjana, puoliksi kirouksena. Tällä kertaa erityistä on se, että nimihenkilö saa ilmestyksen vain kerran elämässään, joten Dannyn todistus murhasta saa poliisin vakuuttumaan, että hänen täytyy olla itse murhaaja. Tässäkin tarinassa King käsittelee enemmän Dannyyn kohdistuvaa sosiaalista painetta varsinaisen murhatrillerin jäädessä sivuseikaksi.

Kingille ominaisia ideoita edustavat myös tarinat eläimistä, joihin ihmiset projisoivat kiellettyjä tai torjuttuja asioita. ”Kalkkarokäärmeissä” eläimet osoittautuvat väijyviksi muistoiksi, mutta jälleen hienoa ideaa ympäröi elokuvamaisen hitaasti henkilöitään esittelevä kuvailu ja dialogi, jotka ovat tarpeettoman runsaita jopa pienoisromaanin mitassa.

Parasta kirjassa on Kingin jälkipuhe hänen pohtiessaan kirjoittamistaan niin ikään eräänlaisena ennaltanäkemisen lahjana, ideasta valmiiksi lauseiksi muuttuvina visioina. Täydellisinä teoksinaan King pitää kahta vankilatarinaa, jotka nekin ovat paremmin tunnettuja elokuvina: Kuoleman käytävä (1996) ja ”Rita Hayworth ja Shawshankin vankila” (suomeksi kirjassa Kauhun vuodenajat, 1992).

Ei Pimeällä puolella -kokoelman tarinoissa mitään varsinaista vikaa ole, proosana. Mutta niiden henkilökohtalot ovat kovin tuttuja ja tavanomaisia eikä niissä tosiaankaan toteudu kirjan alkuperäisen nimen (You Like it Darker) lupaus synkempiin aiheisiin sukeltamisesta. Kauhun mestarista on tullut kauhun testaaja.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2025.

Laura (näytelmä)

Kansallisteatteri: Laura (kantaesitys Jyväskylässä 31.10. 2024)
Ohjaus Pasi Lampela
Käsikirjoitus Pasi Lampela
Lavastus Markus Tsokkinen

Yhä edelleen toivon ja oletan, että edes Kansallisteatterissa olisi jokin kriteeri ohjelmistoon valittujen näytelmien laadulle, mutta aiemminkin olen todennut, että juuri Kansallisessa sellaista ei ole. "Laura" ei sentään edusta klassikkotekstin tekotaiteellista tykitystä, vaan sitä toista ääripäätä: niin idioottivarmaa perusteatteria, että sen katsojatkin oletetaan idiooteiksi, joille voi vääntää kliseistä tarinaa ja tyypittelyihin tyytyvää draamaa.

Ällistyttävää ääripäätä "Laura" edustaa myös sikäli, että kyseessä on yhteistyöprojekti Kansallisen ja Jyväskylän kaupunginteatterin välillä. Yhteistyön olettaisi merkitsevän teattereiden  parhaiden laadullisten ominaisuuksien synteesiä, mutta tuloksena onkin matalinta mahdollista pertsaa, perusteatteria.

"Lauran" jälkeen suomalaisen draaman iskurityöläinen 'Pasi Lampela' voi olla kirosana tekijänimenä, muttei sentään ohjaajanimenä. Kirjoittamastaan latteasta draamasta ja tyhjänpäiväisestä tarinasta Lampela on ohjannut katsomiskelpoisen näytelmän. Kirjoittaja-Lampelan työtä ei voi suositella kellekään, mutta ohjaaja-Lampelan ansiosta teatterista poistuessa on sentään jotain mitä ihastella: näyttelemisen ja kohtausten rytmi on tuhdisti tiheämpi kuin yleensä tällaisissa melodraamoissa.

Eniten "Lauran" jäljiltä ärsyttää se, että tarinassa ja draamassa jätetään käyttämättä se omaperäisin osuus, pariskunnan yhdessä omistama rakennusfirma menestyksen partaalla ja avioeron uhkaamana. Lampela esittää ristiriidasta – ollaanko yhtiökumppanit sittenkin kun avioliitto hajoaa – erinäisiä kysymyksiä, muttei vie niistä mitään draamalliseen ratkaisuun. Jotta aihe näyttäisi tematisoiduilta, mukaan on tuotu rikollinen sivuhahmo pääähenkilö Harrin bisneskuvioista. Mutta hahmo ja sivujuoni kuitataan kuin ohimennen muuttamalla hänen merkitystään: hahmo onkin tärkeä Harrille vain todisteena tämän energisestä nuoruudesta.

"Laurassa" on niin paljon kohtuuttoman helppoja ja halvan viihteellisiä ratkaisuja, että sitä voisi käyttää esimerkkinä perusnäytelmän aivottomuudesta, ja tietysti myös ylituotteliaan kirjoittajan draamatekstien laaduttomuudesta. Se tekijälleen ilmeisen tärkeä teema, Harrin keski-ikäisyyden kriisi, kutistuu pikaiseksi sm-sessioksi, jossa silmäkarkiksi nostetaan pöydälle, kirjaimellisesti, Lena Olin -tyyppinen patinoitunut naisnäyttelijä (Kuusiluoma) nahka&hihnabodyssa. Efekti on yhtä laskelmoitu ja typerä kuin ohimennen tarinassa pistäytyvä rikollishahmo.

Vailla aiheet ja Harrin ikädraaman sulkevaa ratkaisua näytelmä lopetetaan kliseisimmällä mahdollisella loppuratkaisulla mitä voi melodraamalta odottaa.

Harrin vaimon 'kirjakerhokaveri' on aluksi jotain erilaista kuin mitä tällaiselta melodraamalta osaisi odottaa, mutta jotenkin luonnokseksi jääneltä tuntuu hänenkin osuutensa firmaperheen paremmuutta alleviivavan tarinan ja "kirjanpitäjien vallankumouksen" osakkaana.

Harrin tarinalle on annettu viitteellisen mahtipontiset puitteet, jotka kuitenkin tuntuvat enemmän kirjoittajansa rakennustelineiltä kuin aidosti haastavalta mysteeriltä: rakennuttaja Harri edustaa kuvakeskeisen performanssin maailmaa, rakennuttaja-vaimo traditiosta jatkuvaa tulkintaa etsivän taiteen maailmaa. Molemmilla on uskollinen seuraajansa ja apurinsa, jotka eivät lainkaan ymmärrä mihin he pyrkivät, mutta ovat välttämättömiä näille kosmoksen rakentaville voimille. Näyttämön pelkistäminen temppeliksi, jonka taustalla kosmos häämöttää ja etualalla pöytä tuoleineen muodostaa tyhjän alttarin, tukee tätä tarjousta seurata Harrin tarinaa nykyihmisen mysteerinä. Silti dialogi ja juonenkäänteiden kliseisyys vievät tulkintaa väistämättä arkisempaan äijämelodraamaan. Viimeistäänkin Laura-hahmon seksi- ja sukupuolikeskeinen tyypittely romahduttaa nuo kosmiset sfäärit.

Äijädraaman kliseistä huolimatta näyttelijät tuntuivat freeseiltä. Näyttämöllä on yhdistelmä Kansallisen tuttuja kasvoja ja Jyväskylän tuntemattomia keski-ikäisiä näyttelijöitä. En minä siitä freesiyden vaikutelmasta silti lehdistölippua suosittelisi maksamaan, saati 49 euron peruslippua. Tai katsomaan tällaista kliseesoppaa edes tv-sarjan ilmaisena jaksona.

Perversseintä "Laurassa" ei kumminkaan ole bondage-valjaisiin puettu näyttelijätär, ikään kuin muistuttamassa että on tätä rankempaakin osastoa tarjolla Kansallisessa, kuten isolla näyttämöllä menestynyt Angels in America. Perversseintä Kansallisteatterissa on se, että kantaesitykseksi voidaan hyväksyä jotain näin tyhjänpäiväistä kirjoittajalta, jonka isosta tuotannosta löytyisi todennäköisesti jotain katsomisenkin eikä vain kirjoittamisen arvoista.

Olen yhä täällä (elokuva)

 

Walter Selles on tehnyt monta merkittävää elokuvaa, mutta onko yhtään erinomaista sitten esikoisensa Jumalan kaupungin (2002)?  Sellesin uusin ohjaus, Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui , 2024), on sekin merkittävä eli tärkeä fiktiolla vahvistettu muistutus historiasta, etenkin Brasilian historiasta, jonka diktatuurista ei liene yhtä itsestäänselvästi traumadraamoja kuin Argentiinan ja Chilen vastaavista vaiheista – mutta en minä toista kertaa jaksaisi katsoa sitä, päinvastoin kuin Jumalan kaupunkia, joka on yksi parhaita esimerkkejä kuvakerronnalla tarinoimisesta, ja tuntuu tänäkin päivänä yhtä raikkaalta ja rennolta kuin sen ensi kertaa nähdessään. 

Oscar-tinojen valannassa Olen yhä täällä sai parhaan ulkomaisen elokuvan pystin, mutta syyt eivät ole filmin omissa ansioissa, vaan siinä, että jotain poliittista tahtoa pitää Hollywood-Akatemian osoittaa osoittelematta Ukrainan tai Gazan hävityksen suuntaan, ja myös ehkä siinä, että 2024 oli taas harvinaisen surkea filmivuosi niiden kansainvälisen levityksen saaneiden tuotantojen joukossa, joista Oscar-ehdokkuuksia poimitaan.

Traumadraamana Olen yhä täällä etenee aivan liian tuttuun tapaan, niin uskollisena yksittäisten ihmisten sinänsä järkyttäville kohtaloille diktatuurissa, että mitään aiheensa ja tarinansa yläpuolelle nousevaa draamaa ei synny. 

Elokuvan hyväksi on todettava, ettei se myöskään pyri järkyttämään rankalla kuvastolla. Kaikki kamalimmat asiat tapahtuvat päähenkilön, perheenäiti Eunicen, näkemän ulkopuolella. Kontrastiltaan vahvin jakso, jossa armeijan viranaomaiset noin vain asettuvat asumaan Eunicen suurperheen kotoisaan taloon, olisi ollut sovitettavissa idealtaan elokuvan muihinkin jaksoihin eikä tyytyä pelkkiin pieniin vihjeisiin armeijan kaikkialle tunkevasta läsnäolosta. Esimerkiksi elokuvan alkuotos, jossa Eunice kelluu rantavedessä taustallaan tunnistettava sokeritoppavuori ja sitten hänen ylitseen jyrisee sotilashelikopteri, on kontrastiltaan ('särjetty paratiisi') yksi upeimmista filmien aloituksista mitä olen nähnyt ja olin heti niin sisällä elokuvassa kuin olla voi.... vaan suurinpiirtein puolivälissä elokuva muuttuu liian arvattavaksi ja liian kiltiksi traumadraamaksi. Kaksinkertainen (!) pitkänpuoleinen epilogi saa tosissaan miettimään, josko lähtisi kotiin, kun olennainen tuli kyllä jo ymmärretyksi.

Walter Sellesin tavasta käyttää nuoria kauniita naisia elokuviensa silmäkarkkina kirjoitettiin "On the Road" -elokuvan (2012) yhteydessä, koska se oli niin hölmösti päälle ympättyä äijäkaverusten rakkautta käsittelevän klassikkoromaanin sovituksessa. Mutta paljaimmillaan, kirjaimellisesti, moinen eksploitaatio, kuvankauniiden brassinaisten bikinikuvasto, on tässä elokuvassa, etenkin jos vertaa näyttelijöitä epilogin jälkeen nähtäviin valokuviin perheestä, johon tarina pohjautuu. 

Näyttelijätyö sinänsä on hurmaavan luontevaa niin räiskyvän nuoruuden kuin romahtavan keskiluokan esittämisessä, minkä ansiosta kaksi tuntia tämän elokuvan parissa menee samalla varmuudella kuin hyvän lukuromaanin parissa. Ne epilogit voi silti jättää ihan hyvin katsomatta.

Miten katu-uskottavaa kuvaa Brasiliasta Selles on edes kiinnostunut välittämään, sitä voi punnita jos sattuu lukemaan, että hänen arvioidaan olevan maailman kolmanneksi rikkain elokuvantekijä (= omaisuutta yli 4 miljardia dollaria...)

Äänestän sitä joka säästää puut

 

 

Tamperelaista puistonhoitoa maaliskuussa 2025

Vuosi vuodelta Tampereen kaupunki hävittää puitaan ja puistojaan yhä röyhkeämmin, suoraan suhteessa siihen, miten vapaasti kaupunki antaa grynderien pykätä aivan mitä tahansa betonilaatikoita ja parkkihalleja aivan minne tahansa.

Vuosi vuodelta tämä puiden hävitys näkyy paljaiten täällä kaupunginosassamme, jota kaupunki ja kiinteistöfirmat nimittävät "Puisto-Kalevaksi". Vähä vähältä hakataan jokainen puistikkomainen osa aluetta ja muutetaan se asfaltoiduksi "harrastuspaikaksi".

Lupaan äänestää ketä tahansa joka pysäyttää puiden silmittömän hävittämisen. Mutta mikä puolue sellaista lupaisi?

Demareilla asia ei sovi sote-painotteiseen  politisointiin.

Kokkareilla asiaan ei liity rahaa joten ongelmaa ei ole ja kepulaiset eivät ole koskaan käyneet Kalevassa saakka.

Persut eivät kysymystä ymmärrä ja kristityt hymisevät Kalevan betonikirkossa.

Edes Vihreitä puistopuut eivät liikuta, koska ne eivät edusta globaalia monimuotoisuutta.

Vasemmistoliitostakaan en uskalla kuvitella ketään kahliutumaan Kalevan puihin...

 

Ketä siis äänestää... tai: miksi siis äänestää lainkaan, kun en voi vaikuttaa siihen miten elävältä tai tapetulta ympäristöni näyttää?

 

All We Imagine As Light (elokuva)

 

Ei aihettaan isompi, mutta ei myöskään palkintomaineensa mittainen.

Näitä tällaisia identiteettitarinansa vakioviisauksilla palkintoja kerääviä kehittyvien maiden filmejä kuten All We Imagine As Light (2024) tulee suomalaisiinkin teattereihin vähintään 5-10 tapausta vuodessa. Arvostelujen perusteella ei voi kuin arvailla, minkä verran niissä on oikeasti jotain tuoretta tyylinsä puolesta. Identiteettitarinat ja -aiheet ovat niin laskelmoidun tuttuja, että yhtä hyvin elokuva voisi sijoittua Iraniin tai Islantiin kuin Intiaan.

Tällä kertaa tarjolla on peräti kolme rinnakkaista naiskohtaloa, joista nuorin vaarantaa maineensa suhteella kielletyn vähemmistön (musliminuorukaisen) kanssa, keski-ikäinen tuhlaa unelmiaan elävän leskenä (mies on häipynyt Saksaan), ja vanhus joutuu karkotetuksi kodistaan gryndereiden uhrina. Kaikki kolme työskentelevät sairaalassa muiden ihmisten hyväksi, mutta elävät käytännössä juurettomina Mumbain ihmismassojen ja sementtitornien keskellä.

Tarinan pysytellessä Mumbaissa ihmiskohtalot ovat jännitteisesti vaakalaudalla eivätkä naiset täysin ymmärrä toisiaankaan, mutta viimeinen kolmannes elokuvaa sijoittuu meren rannalle kyläyhteisöön, luonnonläheiseen idylliin jossa suhteet selkenevät ja kuvitelmat elämän muuttumisesta vapautuvat. Tässä loppujaksossa päästään viimein elokuvan nimeen kätketyn symboliikan äärelle ja esitetään, että Mumbai on niin pimeän suljettu maailma, ettei siellä voi edes kuvitella mitä muuta elämä voisi olla. Jaksossa on miellyttävä fantisoiva idea, muttei kuitenkaan mitään tavatonta tällaisten sopuisten melodraamojen perinteessä. Intialainen kehystys vain saa kaiken näyttämään maagisemmalta, mikä ei ole sinänsä huono asia... mutta erittäin hitaasti etenevä dialogi ja pitkät painokkaat hiljaisuudet eivät istu näin ohuesti isoja aiheitaan risteyttävään elokuvaan. Ja tietysti: se vähä mikä draamassa voitetaan, kun kolme ihmiskohtaloa asetetaan rinnakkain tarkasteltavaksi, se isosti tarinoinnissa menetetään, kun luotetaan liiaksi tähän rinnakkaisuuteen.

En erityisemmin pidä hitaista elokuvista ja vaikka All We Imagine As Light ei ole edes pahimmasta päästä, on sen juoni aivan liian löysästi avautuva ja liian tuttu (liian länsimainen?) draamaltaan, jotta elokuvasta jäisi mitään erityistä mieleen. 

Juurikin eilen kävin katsomassa leffa-arkiston esityksessä Maurice Pialatin Itke rakastettu sydän, joka on sekin hitaahko ja löysä juoneltaan, mutta niin täynnä ikävien ihmisten repiviä tunteita, että elokuvan jälkeen ihmiset hiipivät pois kuin suuronnettomuuden todistajat. 

Pialatin kaltainen ohjaaja luottaa aiheensa, hitaan kuoleman hirvittävään surumielisyyteen, kun taas All We Imagine As Light yrittää lypsää helposti tunnistettavista identiteettiongelmista (juurettomuus, sukupuoliroolien kahlitsevuus, uskonnon ja perhearvojen ahdistavuus) kaiken mahdollisen empatian mitä katsojilta heltiää. Kellekään en tällaista valmiiksi pedattua moraalipläjäystä suosittele.

Näyttelijät ovat sööttejä ja sympaattisia, vaan niinhän heidän on oltava, jotta tarina uppoaa vaivattomasti kansainväliseen yleisöön. Sairaala työympäristönä on ainoa sivujuonne, joka tekee Mumbain dokumentoinnista karhean kiinnostavan. Mutta kaksituntinen Mumbain tiekameroita googlaten voisi antaa yhtä tuhdin illuusion nojatuolimatkasta intialaisten arkeen...