Maailmojen sota (romaani)

 

H.G. Wells: Maailmojen sota


Suom. Matti Kannosto

288 s.

Tammi, 2024

Charles Darwinin evoluutioteoriassa vallankumouksellista ei ollut suinkaan uskonnon kritiikki. Paljon radikaalimpaa oli se, miten evoluutioteoria innosti darwinistisiin kuvitelmiin kaikkialla vallitsevasta kilpailevasta kehityksestä. Pelkästään Englannissa ilmestyi 1800-luvun lopulla seitsemisenkymmentä tieteiskuvitelmaa, jotka pohjautuivat evoluutioteorialle.

Tunnetuimmat sovellukset darwinismista olivat H.G.Wellsin romaanit Aikakone (1895) ja Maailmojen sota (1898). Klassikkoasemansa säilyttäneet teokset välittävät hyvin sen tarinakaavan, jolla evoluution käsitettä sovellettiin. Maailmojen sodassa brittiläinen imperiumikin on pientä naposteltavaa, kun evoluutio toimii kosmologisessa mittakaavassa.

Wells oli opiskellut biologiaa ja imenyt itseensä darwinistisen maailmankäsityksen, mutta se, mikä teki hänen kirjoistaan sensaatiomaisen suosittuja, oli hänen kykynsä kertoa tarina journalistisin keinoin. Wells kertoi hämmästyttäviä, toden oloisia tarinoita aivan kuin journalisti, joka on löytänyt vuosituhannen ykkösuutisen.

Tämä uutisjournalismia muistuttava asenne edellytti, että kuvatessaan Maailmojen sodassa marsilaisten invaasiota Wells rajasi tarinan tapahtumat siihen, mitä yksittäiset ihmiset kaaoksesta käsittävät. Näin Wells loi mallin tieteisfiktion realismille: olennaista ei ole se, miten tiedettä sovelletaan, vaan miten populaari ymmärrys tieteestä jaetaan maallikkojen välillä.

Toinen 1800-luvun trendikäs aihelma, jota Wells romaanissaan sovelsi, oli kuvitelma totaalisesta sodasta. Wells vertasi ihmiskunnan ja Maahan hyökkäävien marsilaisten eroa siihen epätoivoiseen asetelmaan, jossa tasmanialaiset olivat olleet eurooppalaisten valloittajien tuliaseita vastaan. Marsilaisten tuhovoima oli ennustus siitä, millaisia tulevaisuuden sodat imperiumien välillä voisivat olla.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt Wellsin romaanin kolmas esikuva, Bram Stokerin romaani Dracula (1897), joka oli ilmestynyt vuosi aiemmin. Wells halusi hyödyntää Stokerin menestyksekästä hirviökuvausta, joten hän kuvasi Maahan hyökkäävät marsilaiset verenimijöiksi. Kirjan lopetuskin on tunnelmiltaan paljon synkempi kuin mitä tapaa muistaa, etenkään filmisovitusten pohjalta.

Maailmojen sodan klassikkoarvoon nähden on hämmästyttävää, että romaani ilmestyi ensi kertaa suomeksi vasta vuonna 1979. Tänä syksynä ilmestynyt uusi painos on tuosta Matti Kannoston tekemästä suomennoksesta, joten teoksen kieli ei ole päässyt vielä vanhenemaan.

Toivoa tietysti sopii, että Wellsin tuotannosta kiinnostuttaisiin suomentamaan uusiakin teoksia tai uusia painoksia tehdessä pohjustamaan klassikkoteos arvoisellaan historia-artikkelilla. Kohtuullisen viihdyttävä olisi Maailmojen sodan ”virallinen” jatko-osakin, Stephen Baxterin romaani The Massacre of Mankind (2017).

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2024.

World Vasectomy Day 15.11.

Vuosikymmenten ajan Väestöliitto julisti tavoitteekseen, että jokaisella suomalaisella tulisi olla mahdollisuus toivomaansa määrään lapsia. Tänä syksynä todellinen tahtotila on paljastunut Väestöliiton esittäessä, että valtiovallan pitäisi palkita suomalaisia lasten tekemisestä. Liitto siis myöntää viimeinkin, että lasten saamiselle ei ole ihmisistä itsestään lähtevää ”toivetta”, vaan että etenkin naisia on manipuloitava ”luonnollisen” kutsumuksen löytämiseen. Kyse on enää väestöpoliittisista ohjailuista eli siitä, miten suurilla verohelpotuksilla ja tukisummilla luonnollisuus taataan.

Tästä ns. Unkarin mallista on lyhyt askel muihin ydinperheeksi velvoittaviin poliittisiin ohjelmiin. Erityisen vaarallisena pidän Väestöliiton oman professorin, Anna Rotkirchin lausuntoa, että Suomen ”pitää siirtyä yhteiskuntaan, joka on sopusoinnussa lisääntymisbiologian kanssa” (HS 11.10.) Sen selvempää vaatimusta lapsipakkoon eivät poliitikotkaan uskaltaisi suoraan esittää.

Reaktiona uusimpiin syntyvyyslukujen tilastoihin on mediassa näkynyt viimeisen kuukauden ajan ennätysmäärä äitiys-positiivisia feature-juttuja. Esimerkiksi YLEn tv-uutisten käsitellessä tuoreeltaan Väestöliiton uutta ohjelmanjulistusta oli uutiseen tehty kömpelö insertti synnytysosastolta. Insertissä vastasyntyneen tuore isä sai nääntynein kasvoin pinnistetyksi positiiviseksi tarkoitetun kommentin: "Ei elämä tähän lopu." Mutta se, että juurikin tuon ajatuksen ("Tähän omin elämäni loppuu") torjuminen koetaan pakolliseksi miehen esittää ja uutisen välittää, tulee osoittaneeksi, että täsmälleen sitä se lapsen isälle merkitsee. Edes tuntemusta ei vain saa lausua ääneen, ei missään mediassa eikä missään muistelmissa.

Ainoa uutiskynnyksen ylittänyt järjen ääni oli Hesarissa (30.10.) julkaistu tutkija Tarmo Valkosen haastattelu, jossa tämä totesi tilastojen perusteella, ettei syntyvyyden lasku ole oikeasti mikään ongelma, kuten Väestöliitto väittää. Jutussa todettiin ensimmäistä kertaa suoraan, että Rotkirchin raportti on poliittinen ja sellaisenaan tasan sitä, mitä hallitus on Rotkirchiltä tilannut. 

Valkonen myös muistuttaa, että hallituksen politisoima syntyvyyskeskustelu pyrkii siirtämään huomion pois siitä, miten positiivisia lukemia Strategisen Tutkimuksen Neuvosto on julkaissut maahanmuuton vaikutuksista. Tämä ei sovi Persuille, joten shokkidoktriinia tässäkin noudattaen hallitus pyrkii käyttämään alentuvia syntyvyyslukuja kriisitilan perustelemiseen ja oman perheideologiansa edistämiseen.

Se mitä Valkonenkaan ei tuo esille, on lapsituottavuuden varsinainen kuilukohta. Oikeasti tabuaihe ei olekaan se, tekeekö vastavihitty heteropari välittömästi lapsen vai ei. Todellinen vaiettu aihe kaiken lapsikeskustelun alla on se, miksi yhden lapsen tehnyt pari ei halua enempää lapsia tai enintäänkin se haluaa vain toisen lapsen ensimmäisen "seuraksi". Tilastojen perusteella lapsituottavuuden kansallinen kuilu sijoittuu kuitenkin juuri tähän kohtaan: yhteen tai kahteen lapseen tyytyviä on yhteensä 82% kaikista perheistä; kolmilapsisia on vain 13%. [Virallinen tilasto 2019: Perheet, verkkojulkaisu].

Väestöliiton suurin huoli piileekin siinä, että 2010-luvulla kaksi- ja kolmilapsisten perheiden määrä on edelleen kutistunut. Ja että yli puolet aborteista tekevät kertaalleen synnyttäneet naiset. Mutta näistä asioista ei Väestöliitto halua keskustelua. Silloin kävisi ilmi, mitä suomalaiset oikeasti haluavat.

Tänään (kuten aina marraskuun kolmantena perjantaina) vietetään World Vasectomy Day -juhlaa kaikkialla maailmassa, paitsi Väestöliiton hallitsemassa Suomessa. Jos haluat löytää tai jakaa tietoa siitä, mitä vasektomiassa tehdään, löytyy netistä pdf:nä oma kuvaukseni operaation vaivattomuudesta:

https://illusionisti.net/Mita_vasektomiassa_tapahtuu.pdf

Matka Maan keskipisteeseen

Jules Verne: Matka Maan keskipisteeseen

Suom. Ville Keynäs
292 s.
Wsoy, 2024

Matka Maan keskipisteeseen (1864) kuuluu Jules Vernen tunnetuimpiin, vaikkei luetuimpiin teoksiin. Tarinassa on suuren seikkailun mittasuhteet, ehkäpä suurimman mitä planeetan mittakaavassa voi keksiä, mutta maapallon syvyyksiin yltävällä retkellä kohdataan enemmänkin geologisia haasteita kuin juoneksi kelpaavia inhimillisiä vastuksia.

Romaanin keskushahmo, saksalainen professori Lidenbrock edustaa 1800-luvun jälkipuoliskon ihanteellista tiedemiestä. Tutkija esitetään sankarillisena seikkailijana, joka syöksyy fyysisen ja älyllisen maailman neitseellisille vyöhykkeille. Tiedemiehellä voi olla taiteilijan persoonallisuus, mutta tutkijana hänen tehtävänsä on uusien ilmiöiden ja maailmojen paljastaminen.

Matkassa Maan keskipisteeseen kertojana ja tieteellisen tiedon suodattajana toimii nuori sukulaispoika Axel. Retken kolmantena jäsenenä on paikallinen opas, väkevä Hans. Näin retkikunnassa yhdistyvät ihmiskunnan äly, tunne ja raaka voima, aivan kuten Vernen aiemmassa syvyysseikkailussa Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1870). Islannista alkava pitkä laskeutuminen ei kumminkaan vie kuin 68 kilometrin syvyyteen.

Luolaseikkailu on aikamatka läpi planeetan aikakausien, mukaan lukien liioitellut kuvitelmat esihistoriallisista hirviöistä. Romaania on tosin kulunut runsaat sata sivua ennen kuin varsinainen geologinen seikkailu alkaa. 1860-luvun Euroopassa matka Islantiin oli miltei yhtä eksoottista kuin laskeutuminen maankuoren syvyyksiin.

Ensimmäisen kerran romaani saatiin suomeksi 1879 (tosin ruotsin kautta), toisen kerran 1917 ja kolmannen kerran kokonaisuudessaan vuonna 1975 Pentti Kähkösen toimesta. Uusimman käännöksen on tehnyt scifi-suomennoksistaankin tunnettu Ville Keynäs.

Uuden suomennoksen tarkkuutta voi verrata edelliseen käännökseen vaikkapa kohtauksessa, jossa kertoja fantisoi vuosimiljoonien kulkevan takaperin:

Näin Kähkönen: 

”Keskellä tätä tähtisumua, joka on 14 000 kertaa suurempi kuin se pallo, joka on kerran muodostuva, minä kiidän planetaarisessa avaruudessa! Ruumiini haihtuu vuorostaan kaasuksi ja sekoittuu painottomana hiukkasena noihin suunnattomiin höyrypilviin, jotka piirtävät äärettömyyteen hehkuvaa rataansa!”

Ja sama Keynäksen suomentamana: 

”Keskellä tuota kaasukehää, joka on tuhatneljäsataa kertaa suurempi kuin tämä planeetta joka siitä on kerran muodostuva, syöksyn planeettojen väliseen avaruuteen. Ruumiini hajoaa, härmistyy ja sekoittuu painottomana hiukkasena valtavaan höyrypilveen, joka piirtää hehkuva kehäänsä äärettömyyteen.”

Romaanin uusi editio on painettu harvariviseksi, jykevän kovakantiseksi romaaniksi, epäilemättä nuorta lukijakuntaa ajatellen. Kirjan fantisoivaa kerrontaa tukee Sami Saramäen runsas, sivukokonaisuuksille levittyvä kuvitus. Tyyli on omaan makuuni aivan liian räikeä ja animaatiomainen, mutta tuonee tarpeellista väriä kivenharmaisiin ympäristöihin. Nuoret lukijat voinevat samaistua tarinaan omanlaisenaan taskulamppuseikkailuna.

Kustantaja mainostaa uuden suomennoksen ilmestyvän 160-vuotisjuhlan kunniaksi, mikä kuulostaa enemmänkin onnekkaalta yhteensattumalta kuin tärkeältä juhlavuodelta. Huippukääntäjän saaminen seikkailuromaanin uudeksi suomentajaksi on tietysti eduksi genrekirjallisuudelle.

Pieni sivistävä bonus, juuri Vernen teoksiin sopiva kehystys, löytyy kirjan jälkisanoista. Siinä kaksi suomalaista geologia selittää Vernen kuvitelman sidoksisuutta aikansa sedimenttiteoriaan ja varhaisiin evoluutiokäsityksiin. Geologit toteavat, että joiltakin osin kuvitelma poikkeaa räikeästi omankin aikansa tietämyksestä – alkaen siitä, että vulkaanisesti aktiivisesta Islannista löydetään sammunut tulivuori.

Tieteellisen seikkailun lyhyt loppukommentti häviää kustantajan edelliselle editiolle, johon suomentaja Pentti Kähkösen toiveesta oli lisätty kaksi karttaa ja käsitehakemisto. Uudesta editiosta puuttuvat niin ikään suomentajan selventävät kommentit, esimerkiksi muistutus (luvussa 38) siitä, että Vernen pohdinnat ihmisfossiilien ajoituksesta olivat puheenvuoro ajankohtansa tieteelliseen keskusteluun. Tältäkin osin romaani on esimerkki protoscifin pohjustamasta dialogista tieteen ja ideakirjallisuuden välillä.

1900-luvun scifistä kerronta kuitenkin poikkeaa kirkkaasti siinä, että outoja ilmiöitä ei jätetä ihmeentunnon varaan, vaan niille pyritään antamaan metaforien avulla tuttuutta ja mielekkäitä mittasuhteita. Seikkailun aikana ei kukaan henkilöistä myöskään muutu ja kehity, vaan palaa tuttuun maailmaan tieteelliset oletuksensa vahvistaneena. Tällaisenaan nojatuoliseikkailu viihdyttää edelleen kaikenikäisiä lukijoita.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2024

Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944 (tietokirja)

 

Jari Koponen ja Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944
341 s.
Avain, 2024

Kuviteltu tulevaisuus on hieno joululahja suomalaiselle scifi-fandomille. Pokkariasun ei pidä antaa hämätä. Sisällöltään teos on perusteellisin lukupaketti ja lähdeteos mitä kotimaisen scifin historiasta on julkaistu.

Kirja on valmistunut samalla tapaa kuin sen edeltäjä Aivopeili (2011), jossa esiteltiin ja uudelleenjulkaistiin varhaisen kotimaisen scifin edustajia. Suurin osa lehtihistoriasta poimituista esimerkeistä ja varhaishistorian tietämyksestä on lähtöisin tiedetoimittaja Jari Koposelta. Nuorempi kirjoittaja Vesa Sisättö on toimittanut ja täydentänyt tekstiä. Hyvin notkeasti niin tarinoiden kuin kirjailijoidenkin esittelyt etenevät yhteistyön tuloksena.

Historiikin lähtökohtana on Suomen autonomian aika. Kirjoittajat esittelevät ulkomaisten esikuvien varassa syntyneitä kotimaisen kirjallisuuden reaktioita, artikkeleita ja kritiikkejä ja fiktiota.

Itsenäistymiseen saakka Suomen suuriruhtinaskunnassa elettiin paljolti käännöksinä julkaistun protoscifin varassa. Nämä teokset tutustuttivat scifin aiheisiin ja ideaan omasta lajistaan. Ensimmäiset lajia haarukoivat termit esiintyivät suomalaisissa lehdissä jo 1880–1890-luvuilla. Suomalaistettuja nimityksiä olivat tiederomaani, tieteellinen romaani ja tulevaisuusromaani.

Kirjan toinen, isompi ja kiinnostavampi kokonaisuus kattaa vuodet 1918–1944 otsikoituna ”Viihdelehtiä ja kansallista uhoa”. Tieteiskirjoiksi laskettavia teoksia ilmestyi 81 kappaletta, joista niistäkin vain 21 oli kotimaisten kirjoittajien.

Aikakauden lehtikertomuksia tekijät ovat löytäneet 430 kappaletta, puolet nimimerkkien tekemiä tai nimettöminä julkaistuja. Mukana ovat niin Apu ja Seura kuin varsinaiset lukemistolehdet, mukaan lukien hämmästyttävä Isku-lehti, jossa julkaistiin amerikkalaisen Wonder Stories -lehden pulp-kertomuksia alkuperäiskuvituksella.

Lehti-scifistä sentään puolet oli kotimaisten kirjoittajien kynästä. Tärkeimpinä heistä esitellään Marton Taiga, Aarne Haapakoski (eli Atoroxin keksijä Outsider), Erkki Savolainen ja Eino Liekki.

Lehti-scifin aiheita kirjoittajat jakavat seitsemään ryhmään: fantastiset keksinnöt, tekniikan edistyminen (mm. robotit), varsinaiset tulevaisuuuskuvitelmat, avaruusseikkailut, maailmanloppukuvitelmat, maapallon tuntemattomat alueet, sekä kryptobiologia, johon kuuluvat tarinat kadonneista kansoista.

Suurimman huomion vuosien 1918–1944 scifistä saa politisoitunut, Suur-Suomi-kuvitelmilla herkutellut proosa. Kirjoittajat muistuttavat, että kyseiset teokset täyttävät odotuksemme varhaisesta scifistä vain sikäli, kun tarkastelemme niitä osana genren polveilevaa historiaa. Aikalaisille teokset olivat poliittista agitaatiokirjallisuutta.

Nationalistiset kuvitelmat superaseista ja totaalisen sodan yllättävyydestä olivat tulleet Euroopassa suosituiksi jo kauan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Suomalaisille lukijoille esiteltiin näitä suursodan kuvitelmia hyvinkin tuoreeltaan, vaikka kokonaisia käännöksiä ilmestyi niukasti. Niiden vastapainona olivat utopioivat tulevaisuuskuvitelmat, joille löytyi suomalaisiakin vastineita.

Kirjassa nimetään ennätysvuodeksi 1880, jolloin ilmestyivät ensimmäinen suomenkielinen tulevaisuuskuvitelma ja ensimmäinen naiskirjailijan tieteisteksti sekä ensimmäinen ruotsinkielinen protoscifiksi kelpaava kuvitelma pitkän hiljaisjakson jälkeen. Pysyvää jälkeä nämä eivät jättäneet kirjallisuuteen.

Tietynlainen maailmoja syleilevä suuruudenhulluus on tietysti aina kuulunut kaikkeen tieteisfiktioon. Tämän mittaluokan visionääreistä kirja nostaa esiin fandomiin yllättävästi vaikuttaneen mysteerikon, Sigurd Wettehovi-Aspan. Aikansa kulttuurieliittiin kuulunut, itseoppinut taiteilija julkaisi vuonna 1935 englanninkielisen tieteisromaanin The Diamondking of Sahara. Kirja lahjoitettiin vuoden 1985 ensimmäisessä Finnconissa vierailleelle Brian Aldissille, minkä vuoksi kirjasta tuli ainoa Aldissin arvostetussa scifi-historiikissa esiintyvä suomalainen teos.

Tällaisia fandominsa tuntevia tiedonmuruja on pakattu faktatiedon oheen valtavasti ja aina perustellusti. Materiaalin runsauden vuoksi kirjaa joutuu kuitenkin lukemaan ensyklopediamaisesti. Teoksesta puuttuu selkeä otsikkohierarkia, joten lukijan on vaikea seurata, mitkä ovat tämän historiikin painotukset ja argumentit eli mitkä asiakokonaisuudet ovat tärkeimpiä. Varsinaisia tietolaatikoita on kirjassa vain neljä, vaikka ala-alaotsikoiden erikoistuneisuuden perusteella niitä voisi olla kymmeniä.

Maallikkolukijaa varten kirjasta löytyy poikkeuksellisen hyvä lopputiivistelmä ja käsitehakemisto. Myös lähdeluettelot ovat yhtä perusteelliset kuin Jari Koposen laatimissa scifi-bibliografioissa. Ainoa lähteistö, jota jää kaipaamaan, on tieto siitä, mistä protoscifin edustajista löytyisi uudelleenjulkaisuja. Juuri tähän puoleen genretuntemusta ovat kuitenkin pienkustantajat Helmivyö ja Nysalor tuoneet viime vuosina täydennystä.

Yleissivistävän genretietämyksen ohella Kuviteltu tulevaisuus tulee säilymään pitkään keskeisenä lähdeteoksena, johon viitataan keskusteltaessa siitä, kuka oli ensimmäinen kotimainen utopisti tai kirjoitettiinko Suomessakin paleofiktiota. Jo pelkästään bibliofiilejä innostavina kirjaesittelyinä teos on varsinainen aarrearkku. Historiikki on selvästikin niin pitkäaikaisen perehtymisen tulosta, että toiveet jatko-osasta jäänevät seuraavan sukupolven vastuulle.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2024.

Crossing (elokuva)

 

Ensin on yksi hahmo, puoliksi valveilla oleva nuori mies, joka on puoliksi sisällä, puoliksi ulkona kodissa, joka on hänen veljensä.

Sitten on kaksi hahmoa, toinen umpimielinen vanhus, toinen tuo pälpättävä nuorukainen. He tekevät matkaa Georgiasta Istanbuliin löytääkseen vanhuksen kadonneen sisarentyttären, Teklan.

Sitten on kaksi paria: ulkopuolelta kaupunkiin tulleet vanhus ja nuorukainen sekä sisäpuolella ulkopuolisiksi tönitty pariskunta, transnainen ja queer-vapaa taksikuski. Heillä kaikilla on selvästi paljon syitä kohdata, mutta yhteyksiin viitataan vain katulapsilla, joilla on vielä eniten reittejä kuljettavanaan elämässä ja suurkaupungissa.

Crossing (2024) on esimerkki elokuvasta, joka pärjää pienelläkin tarinalla pitkälle, vaikkei ihan loppuun asti, kun rakenne on tarkkaan harkittu. 

Tarina avautuu hitaasti useamman henkilön näkökulmaan, ensin viitaten rinnakkaisiin elämänkohtaloihin, sitten kuljettaen henkilöitä toistensa tarinaan. Elokuvan nimi opastaa näkemään, että elämänkohtalot ovat jatkuvasti risteämässä ja että yksittäisessä ihmisessäkin risteävät useammat identiteetit.

Ilman monikulttuurisuudessaan rikasta ja – ainakin tämän elokuvan esittämänä – moneudelle suopeaa Istanbulia tuollaiselle jatkuvalle risteämiselle ei olisi kestäviä rakenteita. 

Ensimmäisten päähenkilöiden, orvon nuorukaisen ja yksinäisen vanhuksen, paikattomuus perustelee puolestaan sen, että hekin sopeutuvat parissa päivässä kaupunkiin, josta eivät tunne ketään ja jonka kieltäkään eivät osaa puhua. Heidän Istabulista etsimänsä georgialainen transnainen, Tekla, alkaa tarinan edetessä vaikuttaa tavoitellulta vertauskuvalta kaikelle sille, mitä Georgia ei ole voinut olla.

Varsinaisten trans-identiteettien asemasta turkkilaisessa ja georgialaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan esitetä mitään somisteltua kuvaa. Istanbulissa elävät transnaiset ovat tässä tarinassa joko prostituoituja tai omaan perheyhteisöönsä eristyneitä.

Ilman erinomaisesti valikoivaa paikalliskuvausta Istanbulin rähjäisemmistä kortteleista kaikkine kauniine kissoineen ja ihmisineen Crossing ei myöskään tarinana kestäisi kauaksi. Välillä henkilöiden sisäistä viehätystä korostetaan hyväntuulisilla tanssi- ja sukimiskohtauksilla, ikään kuin olisi tarpeen piristää katsojaa kaiken ympäristökuvista tulvivan köyhyyden jälkeen. Elokuvan lopetus jää niin ikään ilmaan, koska tärkeämpää on ollut tarinan liikkeessä pitäminen kuin mikään sulkeuma. Sulkeuman myötä identiteetkin saisivat tavallaan ”lopullisen” selityksen.

 

Niagaran iltapäivänäytöksessä katsomo oli hämmästyttävän täynnä seniorikatsojia. Veikkaan sanan kiirineen, että kerrankin elokuvassa on uskottava vanhushahmo (Mzia Arabuli), elämänpetoksensa elämänpettymykseksi valehteleva historianopettaja.

Itse pidin eniten siitä, miten suurkaupungin LGBT-yhteisöä monin tavoin edustavaa Evrimin hahmoa (Deniz Dumanli) pidetään pitkään arvoituksena, ennen kuin paljastetaan mikä hänen tarkoituksensa tarinassa onkaan. Juuri hänen kohdallaan toteutuu parhaiten identiteettipolitiikan kestävin ajatus identiteeteistä reflektiivisinä JA relatiivisina: olemme sitä millaisina liitymme itseämme etsivien ihmisten joukkoon. Ehkä siksi tarinan on pakkokin jäädä keskeneräiseksi.

Georgialaisen Levan Akinin edellinen elokuva, And Then We Danced (2019), jäi mieleen paikalliskuvauksensa rehevyydessä ja rehellisyydessä. Samoilla ansioilla Crossing on lähes pakollista katsottavaa, niin ainutlaatuiselta näyttävät sen kuvat Istanbulista. Pieni tarina ja nokkeluuteensa lopuksi kompuroiva kerronta tulevat kuin kaupanpäällisiksi.

Jules Verne: Tohtori Oxin koe (kertomus)

Jules Verne: Tohtori Oxin koe

Suom. nimimerkki H-o
Kuvitus Lorenz Frølich
81 s.
2024, Nysalor

Une fantaisie du docteur Ox (1872) on yksi niistä Jules Vernen varhaisista kertomuksista, jotka ilmestyivät jatkosarjana Musée des Familles -lehdessä. Kertomus on aivan erilainen kuin mitä Vernen klassikkoromaaneista tutut seikkailut ja satiirinakin niin hidastempoinen, ettei sitä voine varauksetta suositella kuin kirjallisuushistorian kuriositeeteista kiinnostuneille.

Nimellä ”Tohtori Oxin koe” suomennettu, pienoisromaanin mittainen kertomus on satiiri pikkukaupungin pysähtyneisyydestä, utopian kääntöpuolesta. Tarina sijoittuu Quiquendone-nimiseen kuvitteelliseen kaupunkiin julkaisuaikansa Flanderissa. Tarinan nimihenkilö ei ole verneläinen seikkailija, vaan hyväntahtoinen tutkija, joka haluaa testata, miten hapen yliannostus vaikuttaa Quiquendonen asukkaisiin.

Ox ei kuitenkaan paljasta tarkoitustaan asukkaille. Hän tarjoutuu rakentamaan kaupunkiin katuvalaistuksen ilmaiseksi. Kiitolliset asukkaat eivät arvaa, että lyhtyjen kautta Quiquendoneen virtaa runsaasti happea, joka saa kasvit kyllä kukoistamaan, mutta kiihottaa ihmisten käytöstä ennalta arvaamattomasti: ”Quiquendonelaiset, joiden varsinaisena ravintona oli vispilöity kerma, rupesivat mässäämään ruuassa ja juomassa.” Romansseja solmitaan hetkessä, samoin niistä juontuvia kaksintaisteluja.

Satiirin kohteena on porvarillinen sovinnaisuus – etäännytettynä flanderilaiseksi pikkusieluisuudeksi ranskalaisten sijaan. Porvarillisesta julkisivusta yritetään pitää kiinni, vaikka edellisenä iltana olisi riehuttu teatterissa mielipuolisesti.

Sotahulluudeksi puhkeava kansanhenki osuu ivassaan silti ajankohtansa Ranskaankin. Tarinaa sotahulluksi tulevasta kaupungista lukee väistämättä julkaisuaikaansa nähden, Preussille hävityn sodan (1870–1871) pitkälle etäännytettynä jälkikuvana ja kenties lohdullisena utopianakin maaseutukaupungin elämänmenosta.

Pienen kirjasen bibliografista arvoa nostaa alkuteoksesta saatu soma kuvitus sekä kustantaja-toimittaja Matti Järvisen esipuhe, jossa taustoitetaan Vernen varhaista suosiota Skandinaviassa. Ensimmäisiä, suomalaistenkin lukemia ruotsinnoksia ilmestyi Järvisen mukaan 1860-luvulla ja suomennoksiakin jo 1870-luvulla. Monet osasivat lukea kirjailijaa alkukielelläkin.

”Tohtori Oxin koe” saatiin suomeksi vuonna 1882 Ilmarinen-lehden jatkosarjana. Todennäköinen suomentaja nimimerkin takana on Järvisen salapoliisityön perusteella toimittaja Kaarle Tiihonen.

Uudelleenjulkaisu on erinomainen makupala siitä, millaista proto-scifiä Pohjoismaissa ensimmäiseksi luettiin.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2024

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni (romaani)

 

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni
288 s.
Gummerus, 2024

Tieteisfiktio ei ole pelkkää avaruutta ja robotteja. Tutkija Peter Stockwell on ehdottanut, että scifin kutakin periodia olisi tarkasteltava siitä näkökulmasta, miten kirjoissa on käsitelty sosiaalisen elämän muuttumista välineellisemmäksi ja mekaanisemmaksi. Esimerkiksi 1800-luvun scifiä voisi sanoa ”viktoriaaniseksi barokiksi”.

Ajatus ”viktoriaanisesta barokista” palasi mieleen lukiessa Siiri Enorannan romaania Keuhkopuiden uni. Aluksi romaani vaikuttaa pastellinväriseltä teinifantasialta, mutta osoittautuu scifistisen tarkaksi kuvaukseksi korpikartanoiden symbiooteista, vapaudennälkäisestä yläluokasta, joka kieltää riippuvuutensa puista ja luonnosta. Seurapiirit elävät viktoriaanisesta fiktiosta tuttuina aatelisperheinä, mutta elinpiiri on tulvillaan barokkimaista pintakuviota, osa elävää ja osa puuteroitua.

Luontevin määritelmä tällaiselle yhdistelmälle kulttuurihistoriaa ja keksittyjä humanoideja olisi ”urbaani fantasia”. Mutta Enorannan romaani pulppuaa niin visuaalisesti vahvaa romantiikkaa, että mieluummin sitä vertaisi Ghibli-elokuviin kuin mihinkään kirjalliseen genrehybridiin.

Romaanin toimelias päähenkilö on nuori kreivitär Katica. Kirjan kaksi juonta kiertyvät yhteen perinteiseksi kehityskertomukseksi. Toisaalta selitetään Katican kokemaa muutosta häirikköprinsessasta aikuiseksi sankariksi, toisaalta hänen urotöitään ”juurtuneiden” metsänasukkaiden ja siivekkäiden aatelisten vapauttamiseksi.

Katicalla on sankaritarinalle ominainen arkkivihollinen, tohtorimarkiisi Berenice. Hullun tohtorin perikuvaa muistuttava Berenice on saanut aateliston piikittämään itseään siirapilla ja siten välttelemään symbioosia ”keuhkopuihin”. Kyse on enkelimäisistä ihmisolennoista, joita tarkastellaan romaanissa scifistisen analyyttisesti Homo arboris -lajina.

Nimiltään ja elämäntavaltaan tämä alituista juhlaa viettävä, korpikartanoissa asuva yläluokka muistuttaa 1700-luvun eurooppalaista barokkiaatelistoa. Vaikka perustana on luonnonhistorialtaan syvä maailma, tarinan miljöö on rajattu hyvinkin pieneen alaan. Silkkipussukoiden ja muun barokkisen krumeluurin tuottama attribuuttiähky ei raskauta kuvausta, kun niihin rinnastetaan metsäluonnon runkorutot ja kalmaturkkilot.

Romaanin ympäristönkuvauksessa voi nähdä silmäniskun jopa kirjailijan kotiseutuun ja suomalaiseen maisemaan, onhan päähenkilön asuinpaikkana tamperelaiselta kalskahtava Koskenpuoli. Jo kirjan ensimmäisessä kohtauksessa tavataan nuori kreivitär puiden puhkomassa kirjastohuoneessa kädessään ”nokinen leipälapio”.

Henkilöhahmot rakentuvat hyvinkin ohuista kulttuurisista aineksista, mutta maailma huokuu evoluution vuosimiljoonia. Hahmojen rohkeasti sovellettu kaksiulotteisuus tulee esille etenkin villien ”juurtuneiden” kuvauksessa: ”An oli emopuun jatke, notkea metsänpeto, mysteeri, ja myös teinityttö.” Henkilöt ovat erittäin aistikkaita ja eroottisia, mutta esimerkiksi sukuelimiä ei kertaakaan mainita, ei edes sitä, mitä korsetit kätkevät.

Kaiken tämän pakkaaminen alle 300 sivun romaaniin todistaa, että maailmanluominen näin omaperäiseen fantasiaan edellyttää sen vähittäistä paljastamista henkilöiden toiminnassa. Jopa kirjalle keskeinen ekologinen sanoma kulkee mukana ilman mitään tendenssimäisiä seisahduksia.

Tällaisena suorituksena Keuhkopuiden uni on parasta maailmanrakennusta mitä Suomessa on julkaistu sitten Maarit Verrosen Pimeästä maasta -romaanin (1995).

Genrekirjallisuuden kliseistä vapaa se ei kumminkaan ole, vaikkakin käyttää kliseitä rakennustelineinään yhtä sujuvasti kuin vaihtoehtoisen evoluution scifistisiä ideoita. Kertoja esimerkiksi ironisoi yksittäisen sankarihahmon roolia maailmanpelastajana todeten, että itsekkäät motiivit eivät kumoa arvokkaita tavoitteita. Pelastetut reagoivat pelastajaansa korostetun välinpitämättömästi: taas yksi aatelinen hyväntekijä.

Vieläkin asetelmallisempia, juonesta törröttäviä kliseitä ovat seksikohtaukset, joista toisessa sadisti ja masokisti käyvät valtaleikkiään piikkikasvilla ja toisessa hullu tiedemies kahlitsee sankarittaren piinallisiin kokeisiinsa. Tällaisissa kohtauksissa kirja paljastaa rakenteensa onttouden ja juonenpunonnan keskeneräisyyden.

Tasapainoillessaan nuortenromaanin evoluutioon rinnastetuilla kasvukivuilla ja ekologisen fantasian kompostinviileillä aihelmilla romaani tuntuu jähmettyneen täydellistä hybridilukijaa odottavaan välitilaan. Ihan sellaista tuskin löytyy.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2024.

 

Anora (elokuva)

Anora (2024) on perinteinen indie-vedätys: paljon seksiä, alastomuutta ja koomiseksi sävytettyä väkivaltaa sekä sisäpiiriläiseksi itsekritiikiksi esitettyä rasismia. Näillä aineksilla se palkittiin tänä keväänä Cannesissa.

Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka suomalaisetkin kriitikot valitsisivat sen vuoden parhaaksi elokuvaksi. Seksi on uusi musta.

Yhdistelmänä kolmea tyylilajia Anora on todella omituinen filmi päätyäkseen jopa multiplexien viihdetarjontaan. Ensimmäinen puolituntinen siinä on kuin Sofia Coppolan ohjaamaa bling-bling-nousukkuuden montaasia, jossa kuvaaja on saanut odottamattomia vapauksia realistisen oloisten (simuloitujen) seksikohtausten tallentamiseen. 

Tuon alkujakson kerronta etenee keskimäärin 'minuutti per tarinapäivä' -vauhdilla. Sitten seuraa yli tunnin mittainen 'minuutti per tarinavartti' -tahdilla kerrottu jakso, jossa sekopäiset venäläiset etsivät superrikasta perijää New Yorkin baareista. Tätä seuraa puolen tunnin mittainen kaurismäkeläisen hitaasti ja karusti kuvattu loppujakso, jossa tarinan päähenkilö, kultasydäminen prostituoitu, osoittaa ymmärtävänsä, ettei ymmärrä itseään.

Kun juoni on ympäripyöreä, teema mitäänsanomaton ja opetus lattea, tuntuu koko elokuva käsikirjoittajien kompromissilta, jonka ainoa liikevoima tulee pääosan Mikey Madisonin itsevarmaa seksiposeerausta ja haavoittuvaa luottamusta yhdistelevästä näyttelemisestä.

Anoraa voisi pitää vuosikymmenen seksistisimpänä ja rasistisimpana teatterilevitykseen yltäneenä elokuvana, jollei pitkää keskijaksoa olisi käsitelty Coen-tyyppisenä, itsetietoisen surkuhupaisana remellyksenä, jossa gangsterimaiset hahmot ovat ressukoita ja nopeaa luokkanousua yrittävä nuori nainen osoittautuu juuri niin kovanahkaiseksi kuin newyorkilaiselta prostituoidulta voi odottaa. Alkujakson laskelmoitua kuvamateriaalia ei voi pitää niin laskelmoituna, jos koko loppufilmi pyrkii osoittamaan, että tässä superrikkaiden maailmassa kaikki ihmiset ovat vieläkin raskaammin itsepetoksen ja materialismin vallassa kuin ruumistaan myyvä Anora.

Ja tämä kaikki menee täydestä Cannesissa. Niin kuin ovat menneet monet Coen- ja Jarmusch-filmit sitä ennen. Seksi ja half frontal -nakuilu korvaa nyt sen kaiken americanan, jolla Coenit ja Jarmusch ovat netonneet Euroopan filmifestivaaleilla.

Indie-uskottavuutta elokuvaan tuovat aidosti sympaattisen pääosan näyttelijä, Mikey Madison, joka selviää ällistyttävän luontevasti niin seksikohtauksista kuin muustakin Spring Breakers -tyyppisestä nuorten naisten pornoposeerauksesta. Mutta hänelle suotu rooli ja käsikirjoitus ei alkuunkaan vastaa niitä aidosti elämänkarheita, niin ikään seksityötä romantisoineita hahmoja, joiden anarkistisuutta todella ihailin Sean Bakerin edellisissä ohjauksissa The Florida Project (2017) ja Red Rocket (2021). Myös Tangerine (2015) näkyy käsittelevän seksityöläisen elämää, mutta sitä en ole nähnyt. Eikä ole tämän Anoran jälkeen väliäkään.

Roeder: Seven Games (tietokirja)

 

Oliver Roederin kirja Seven Games (2022) esittelee seitsemää maailman suosituinta peliä: tammi, backgammon, shakki, go, pokeri, Scrabble ja bridge. Kirjaa mainostetaan pelien historiana, mutta historia kuitataan pelikohtaisissa luvuissa todella lyhyesti. Eniten kirjassa käsitellään pelien "ratkaisemista" pakkomielteisesti tutkivia neroja, jotka lopulta nöyrtyvät nähdessään, miten koneälyt opettavat kunkin pelin huippuja pelaamaan vieläkin paremmin. Kirjan nimi pitäisikin oikeastaan olla "Seitsemän esimerkkiä peliteorian historiasta ja tulevaisuudesta".

Nykyinen nimi vastaa kuitenkin hyvin sitä, miten tavattoman mukavalukuinen henkilökohtaloihin keskittyessään teos on tiiviydessään, lehtijournalismia parhaimmillaan vaikka kirjaksi paketoituna.

Lisäksi Roederin kirja antoi minulle enemmän kiksejä scifistinä kuin sunnuntaipelaajana. Koneälyn tuomaa muutosta Roeder kuvailee innostuneen eläytyneesti. Parhaat, scifistiä lumoavat kuvaukset ihmisälyn ohittaneesta pelitavasta löytyvät shakin kohdalta. Roeder kuvailee, että AlphaZero ei pelannut kuin ihminen, muttei myöskään kuin tietokone, kylmällä taktiikalla ja syvällisellä laskelmoinnilla, vaan kuin vieraan humanoidilajin edustaja.

Tieteisfantasialta kuulostaa tämä Roederin siteeraus kirjailija-pelaaja Tim Krabbélta:

"It’s a sort of chess that has nothing to do with chess, a chess that we could never have imagined without computers. The moves are awesome, almost scary, because you know they are the truth, God’s algorithm—it’s like being revealed the Meaning of Life, but you don’t understand a word." 

Pelien koneoppimisesta ja peliteorian sovelluksista kirja antoi laveamman ja varhaisvaiheisiinkin paneutuvamman kuvauksen kuin mitä olen yksittäisistä lehtijutuista koskaan tajunnut. Ja tunnustan, että ensimmäistä kertaa tajusin tammen olevan oikeasti kompleksinen peli eikä lasten ja vanhusten ajanviete.

 

Lauta- ja korttipelien pelillisyydestä, niiden ainutlaatuisesta lumovoimasta ja kasvavasta suosiosta, ei kylläkään saa tämän kirjan sivuilta käsitystä, vaikka teoksen alaotsikko ”A Human History” viittaa juurikin pelaajien luoviin käyttötapoihin peleille. Filosofeilta on siteerattu joitakin aforismin tapaisia määritelmiä peleille, niistä parhaana tämä: “Every time you play a game, you’re choosing to do something that is more difficult than it has to be.” (Gwen Bradford)

Mutta yhdenkään kirjassa käsitellyn pelin osalta ei noussut innostusta syventyä siihen enemmän, paitsi ehkä Scrabbleen. Sen ensimmäisestä huiput jo 1980-luvulla päihittäneestä ohjelmasta (Maven) sai sentään vinkin, jota pelin harrastajien oli vaikea hyväksyä aikanaan: että Scrabblessa voittava strategia on pelata pieniä sanoja jotta voi kirjaintiiliä kierrättäen kalastella pisterikkaita kirjaimia isoihin pistesaaliisiin.

Intensiivisimmät kuvaukset varsinaisesta pelaamisesta löytyvät Scrabblesta ja pokeripöydästä. Roeder pärjää kohtuullisesti kansallisessa Scrabble-turnauksessa ja surkeasti pokerin WSOP-turnauksessa Vegasissa. Vain pokerin kohdalla Roeder löytää ihmispelaajista samanlaista ihmeen tuntua kuin koneälyjen pelitavoista. Kuten hän siteeraa erästä pokeritutkijaa: "But there’s something almost supernatural about Doyle [Brunson] that allows him to understand that this is a play that’s going to work.”

Modernit lautapelit jäävät kirjassa valitettavasti pelkille maininnoille eikä Roeder vastaa siihen kirjansa rajauksen herättämään isoimpaan kysymykseen, miksi juuri nämä seitsemän peliä (kuin seitsemän ludolympian jumaluutta...) hallitsevat maailmaa, ja mitkä voisivat olla seuraavia tai vaihtoehtoisia ihmismielet piinaavia superpelejä. 

Sen verran Roeder sivuaa tulevaisuutta, että toteaa bridgen olevan viimeinen peli jossa konely ei pärjää ihmiselle – ja koska peli on aivan liian inhimillinen luonteeltaan, sen suosio ihmispelaajillakin on taantumassa.

Loppuluku on kirjan ainoa teoreettisesti kiinnostava osuus juuri siksi, että siellä otetaan kantaa nopeasti kehittyvän tekoälyn merkitykseen käyttäen esimerkkinä pelaamista. Roeder toteaa mielipiteenään, että uutisissa hehkutetut esimerkit huippupelaajat päihittävistä koneälyistä antavat väärän käsityksen tekoälyn todellisista mahdollisuuksista.

Kiinnostavintahan historiikeissa ovat kuitenkin pienet inhimilliset detaljit ja niitä tästä kirjasta löytyy kiitettävästi. Suomikin tekee detaljipitoisen, epäsuoran esittäytymisen kirjan sivuilla, kun Roeder haastattelee pokeriälyn suomalaistaustaista tutkijaa Tuomas Sandholmia... Ja bridgen isoisästä, H.S. Vanderbiltistä kerrotaan, että hän teki viimeiset sääntöparantelunsa seilatessaan mukavuusmatkustajana SS Finlandilla vuonna 1925... Siinäpä laivassa olisi oman kirjansa aihe.

 

Fantastika 1.-3.11.

 1.11. Matkalle Itämeren ylitse oli luvattu syksyn talveksi muuttavaa myrskyä, mutta matalapaine jakautuikin kahtia, toinen puhalsi jo keskiviikkona ja toinen lähestyy viikonloppuna. Niinpä sää merellä olikin lähes tyyni, Tukholman saaristossa jopa sankan sumun peitossa. Sopii kirjalliseen retkeen. Luin jo matkan alkajaisiksi Hanna Kuuselan Syytös-pamfletin, pidin siitä kovasti jonnekin sivulle 60 saakka, kunnes kirjoittajalta loppuivat argumentit ja jäljellä oli vain keskiluokkaiselle professorille tyypillistä, antiikkiviitteillä kuorrutettua minäminä-puhetta. Yöllä luin David Grannin The Wager -meriseikkailua, se taas on omassa lajissaan ylivoimaisesti parasta mitä koskaan lukenut, niin sietämättömän jännittävä, että jätin sivuun kaiken mitä oikeasti pitäisi lukea, siis coniin pohjustavia kirjoja.

Tukholmassa kävelimme tutun kierroksen Gamla Stanissa, sieltä poikkeuksellisesti metrolla Södermalmille scifi-antikvariaattiin, jossa tapasimmekin joukon suomalaista fandomia. Olin ainoa joka myi kirjoja, vaatimattomat 150 KR raharahaa tai 300 KR ostorahaa, ja valitsin raharahan, koska vanhassa scifissä on hyvin vähän enää sellaista mikä kiinnostaa kirjallisuutena ja jota haluaisin vielä omaan hyllyyn. Auringon paisteessa ja odottamattoman leudossa säässä jatkoimme Sicklan lähiöön tvärbarnilla, yritimme juoda oluet puistossa ja kastuimme hetkessä sadekuuron iskiessä. Onneksi hotellissa pääsi jo puoli kolmelta huoneeseen. 

Laskevan auringon valo heijastuu tänne kirkkaana kuin keinotähdestä uuden pilvenpiirtäjän seinäikkunoista, Fantastikan con-paikkaa eli Dieselverkstadia voimme tarkastella korkeudesta kuin olisimme sen herroina.

 

Päivän neljä paneelia jäivät vielä pintaraapaisuiksi aiheisiinsa. Urbaanin YA-fantasian jutustelu jäi alkulämmittelyksi, jollaisena hyväntuulinen Stefan Ekman siihen asennoituikin, yleisö vain olisi ilmeisesti halunnut jotain valmiimpia, uutismaisia tietopaloja aiheesta.

Genrehyppelyn paneelista jäi mieleen pelkästään GoH Juliet McKennan yllättävä kommentti, että hän on tehnyt massiivisen paksuja fantasiaromaaneja, mutta nyt paperin hinta on Briteissä niin kallista, että hänellä on kustantajan kanssa sopimus tehdä maksimissaan 120 000 sanan eeppinen fantasia. Mikä lajityypin sisällä on lyhkäinen kirja.

Vahvojen naishahmojen asiantuntijat

Vahvat naishahmot -paneelista taas ei jäänyt mieleen mitään sisältöjä, koska paneelin vetäjä johdatteli aihetta kuin elettäisiin 1960-luvulla, mistä Cheryl Morgan con-metakommenttia paneelissa heittikin. Sentään kävi erään mutkikkaan vertauskuvan yhteydessä selväksi, että toinen GoH, T.L. Huchu, on intohimoinen maratoonari. Tämän ajattelin selittävän miksi hän on jalkalääkäri. Mutta paljoakaan ei selittynyt hänen kirjoistaan. Tai miksi hän on niin kiinnostunut juuri urbaanin fantasian kirjoittamisesta.

Neljäs paneeli käsitteli spefin vaarallisia metsiä. Mitään erityistä tai uutta ei taaskaan kukaan sanonut. Mutta GoH:t ovat yleensä ja taaskin hyvin valittuja juuri sikäli, että he sentään ottavat esille jotain erilaista kuin kukaan muu. McKenna käytti Robin Hobbin Soldier Son -trilogiaa (2005-2007) esimerkkinä fantasiasta, jossa on erilainen metsä kuin yleensä genressä, koska mallina on 1800-luvun amerikkalainen rajaseutu.

Iltaohjelman loppuessa kello on paikallistakin aikaa jo kymmenen. Ruotsalaisilla ei ole coneissaan erikseen ohjelmaa ja iltabileitä. Etenkin täällä Fantastikassa voi siirtyä suoraan ohjelmasalista alakerran ravintolaan milloin haluaa. Seurapiireittäin, tosin. Suomalaiset kävelevät t-paidoissaan marraskuisessa viimassa plazan ylitse hotelliin.

2.11. Kaikissa coneissa ja seminaareissa on sama odotuksen rytmi, että aivan pian päästään varsinaiseen asiaan, jos ei tänään niin huomenna ja viimeistään kunniavieraiden päästessä rauhassa puhumaan. 

 

Sentienttien tähtialusten asiantuntijat

Mutta ei lauantaista jäänyt substantiaalista iloa kuin Sentient spaceships -paneelista, jossa tohdittiin puhua aiheesta sekä julkaistun scifin että omien spekulaatioiden("Miten sentientti tähtialus kasvatetaan?") pohjalta. Ian Salesin paneelit ovat takuuvarmasti tällaisia ja kokoonpano paneeliin oli muutenkin hyvin toisiaan täydentäviä, vaikka oheisessa kuvassa puolet osallistujista näyttää nukkuvan.

Sitten jätimme conin kesken ja kävimme keskustassa saakka kirjakaupassa ja lounaalla, mihin upposi yli kaksi tuntia, matkat Sicklasta keskustaan vievät nekin puoli tuntia suuntaansa (10 min raitsikka + 10 min metro + 10 min odottelua). Aurinkoinen sää tähän motivoi, vaikka eilisaamun 13 lämpöasteesta oli pudottu 2-3 asteeseen. 

 

Iltapäivällä kävin osallistumassa Dispossessed 50v -juhlapaneeliin, josta moderaattori Morgan ihasteli jälkikäteen kaikkien olleen hämmästyttävän samanmielisiä tulkinnoissaan, vaikka kyseessä on anarkismin klassikko. Syy on kyllä ilmeinen: kaikki olimme lukeneet kirjan jo nuorena, joten niihin kokemuksiin oli helppo palata vaikkei kirja enää tuntuisikaan romaanina niin onnistuneelta. Yleisön kannalta tällainen klassikkopaneeli on erityisen mukava siksi, että kaikki ovat kirjan lukeneet; tälläkin kertaa yhtä lukuunottamatta kaikki katsomossa läsnäolleet.

Illalla kuuntelin vielä GoH McKennan haastattelun, muttei se hänen teoksiaan (26 kpl) oikein profiloinut minulle. Antiikkiin sijoittuvia dekkareitaan lukisin ehkä ennemmin kuin fantasiaansa. Myöhään illalla ruotsalaisen fandomin guru Holmberg piti vielä luennon avaruusoopperasta, ruotsinkielinen yleisö hykerteli ja aplodeerasi, itse en pysynyt mukana lainkaan vaikka aihe oli tuttu jos mikä. Kirjoittelin sen aikaa nanowrimoa tavoitteena 160 sanaa päivässä perinteisen, nyttemmin liian haastavaksi osoittautuneen 1600 sanan sijaan. 500 sanaa onnistuu helposti kun tavoite on matala. 

Vielä ennen yötä katselimme kummitus-paneelin, joka oli liiankin yksimielinen siitä miten kummitukset toimivat kansanperinteessä, sen sijaan, että olisivat puhuneet niiden kirjallisesta sovellettavuudesta nykypäivänä.

Yöllä luin loppuun The Wagerin. Kassissa olisi GoH Huchun romaani, mutta sen sijaan aloitin e-historiikin seitsemästä maailman suosituimmasta lautapelistä. Siinäkin riittää spefimäisiä ällistyksen aiheita loputtomiin.


3.11. Sunnuntaiaamuna oli vuorossa conin toiseksi paras paneeli, aiheena "Vanhat jumalat nykypäivässä". Mukana olivat molemmat GoH:t, jälleen McKennan hallitessa keskustelua. McKenna heitti sen tärkeältä tuntuvan muistutuksen, että kulttuureissa isot myytit ovat voineet unohtua, koska jokainen on tuntenut myyttisen tarinan niin hyvin, ettei aikalaisilla ole ollut tarvetta kirjata sitä ylös. Joten jälkimaailma voi vain ihmetellä mistä myytissä oikein oli kysymys.

Intialaistaustainen panelisti totesi puolestaan, että monoteistisessä uskonnossa vallitsee kaanon, mitkä tarinat ovat merkitseviä ja tärkeitä, mutta polyteistisen uskonnon piirissä kaikki tarinat ja äänet ovat yhtä tärkeitä, joten niitä on helpompi käyttää fiktioon. Triksterijumalista mainittiin suosituksiksi Karen Lordin Redemption in Indigo (2011) ja Gaimanin Anansi Boys. Suosituksia ylipäänsä jumalafiktioon olivat ainakin pulp-kummajainen Return of Kirke (1941) ja Bujoldin World of The Five Gods -sarja (2001-2005).

Coneissa oppii mitkä ovat tätä nykyä fandomin suosituimmat viittauskohteet, ei välttämättä siis klassikot, vaan esimerkiksi Ben Aaronovitchin Rivers of London -sarja (2011-) toistui useassa paneelissa, ties miksi.

Iltapäivällä kuuntelin vielä kahden insinöörin (?) pitämän luennon robottiautoista. Luento oli oikein viihdyttävä ja opetti sentään mitä aste-eroja autojen "älykkyydessä" voi nähdä. Erikoisin puolustus älyautoille oli se, ettei tarvitsisi rakentaa uusia teitä, jos kaikki autot olisivat älyautoja ja nykyisille teille mahtuisi viisi kertaa enemmän ajoneuvoja kuin nykyisillä turvaväleillä.

Jotta jotain konkreettistakin tuntisi matkalta saaneea kävin divarihuoneessa vielä penkomassa kirjoja, kolme pokkaria maksoi alle euron kipale: ya-scifiä edustava Barbary Station, Eganin Quarantine, ja Baxterin Destiny's Children-sarjan kakkoskirja. vaikken ole ykköstäkään jostain syystä lukenut, vaikka sentään muut samaan kokonaisuuteen kuuluvat Xeelee-romaanit.

Lounaan söimme Dieselverkstadin ravintolassa, sitten rauhallista reittiä junailimme Gamla Staniin kaljalle ennen kuin marssimme lähes dolorosamaisen tuttua rantatietä Vikingin terminaalille. Laivaanhan pääsi mukavasti jo tuntia ennen sen lähtöä. Mahdollisen myrskyn edellä tyynnyttelevää matkajuotavaa ei vain ole enää oikein mukana, koska eilen meidät yllätti se, että Ruotsissakin vietetään pyhäinpäivää ja monet kaupat, systembolagetit mukaan lukien, ovat kiinni. Täytyy vain aloittaa hidas laskeutuminen arkeen. Seuraava con on aikaisintaan ensi kesänä... keskellä merta...