Hämähäkkinaisen suudelma (elokuvahko vaikkei oikein sitäkään)

 

 

Floppi? Kupla? Kalkkuna? Kornihybridi?

Teollisuustuotteen epäonnistumiselle on vaikea keksiä oikeaa termiä, kun siitä pitäisi puhua taiteenalan yhteydessä.

”Hämähäkkinaisen suudelma” (2025) on rutiinimaisen epäonnistunut filmituotanto, jo syntyessään kuollut todiste siitä, mitä ”viihdeteollisuus” merkitsee ja millaisia elokuvia syntyy, kun niitä tehdään puhtaasti teollisuuden ehdoilla. 

Ja sitten tätä dollareilla tuotettua näyttävyyttä ihailee Hesarin ns. kriitikko, jolle silmänlumeeksi riittää blondiksi ja hämähäkiksi roolitettu Jennifer Lopez.

Siis – sukupolvensa kuumin latina-tähti roolitettuna blondiksi?

Siis – Argentiinan synkimpään historiaan sijoitettu tarina, jossa poliittiset vangit lörpöttelevät hollywood-englanniksi eli toisiaan kuuntelematta?

Realistiseksi tarkoitettua tarinaa leikkaavat musikaalinumerotkin ovat niin kuin samba-koulun kevätjuhlasta, jossa sama koreografia toistetaan kuusi kertaa.

Eikö tällaisen kalkkunan läiske pitäisi muistuttaa, että alansa epäonnistumisia mittaavat Razzie-palkinnot keksittiin aikoinaan juuri musikaalin (Xanadu, 1980) innoittamana?

 

Minä menin katsomaan ”Hämähäkkinaisen suudelmaa”, vaikka olin nähnyt trailerilta, miten väkinäiseltä lajihybridiltä, vankilaromanssi + musikaali, se näytti. Valitsin sen vaimon kanssa deittifilmiksi, koska mitään muutakaan ei siihen aikaan (kello 17 lauantaina) ollut Tampereella saatavilla mikä sopisi moiseen käyttöön. Yleisöä oli salissa lisäksemme neljä. Luultavasti yhtä pakottavan marginaalisista syistä.

Ehkä joku oli utelias näkemään senkin, mitä romaanisovituksen kasariversiosta (1985) oli jäljellä. Juu, ei mitään. Lukekaa kirja eikä Hesaria.

 

Ainoa elävä osa ”Hämähäkkinaisen suudelmaa” on sen päähenkilöä, Luisia esittävä Tonatiuh Elizarraraz, jolla näkyy olevan kokemusta saippuaoopperan edellyttämästä hillitystä ylinäyttelemisestä. Roolityö identiteettipoliittisen herätyksen kokevana homovankina on takuuvarma Oscar-tyrkky, kun lajihybridinä kyse on takuuvarmasta teollisuustuotteesta eikä taidefilmistä. Näin elokuvan on kuviteltu olevan takuuvarmaa jatkoa viime vuonna parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla huomioidulle brasilialaiselle ”I’m still here” -filmille ja sen poliittiselle sanomalle.

Näin Hollywood yrittää tehdä latinoamerikkalaista ulkopolitiikkaa, vaikka tulos on yhtä kammottavaa kuin Washingtonin kanssakäynti etelän suuntaan.

”Hämähäkkinaisen suudelma” on täysin disneyfikoitu kuvitelma Argentiinan historiasta. Viisi sekuntia kestävää seksikohtausta lukuunottamatta sen voisi pikselöidä kokoperheen animaatioksi.

Tätä poliittiset karheudet ja kaiken draaman siloittavaa, puolitoistakertaisella leikkausnopeudella repliikit litistävää kerrontaa voisi soveltaa mihin tahansa vankilaflmiin ja tehdä siitä jonkinlaista suoratoistoon muussattua melodraamaa, joka ei mitenkään eroa ”Barbiesta”.

Seuraavaksi sitten ”Keskiyön pikajuna” kohtaa Tuomas-veturin turkkilaisessa metrossa?

Maailmalla ”Hämähäkkinaisen suudelman” on uutisoitu olleen ”box-office bomb” tuottaessaan 2 miljoonaa 30 miljoonan budjetilla. 

Täytyy olla Hesarin ns. kriitikko pitääkseen päänsä todella syvällä turkkilaisessa metrossa ja nähdäkseen tällaisessa muovivalussa jotain elokuvataidetta muistuttavaa.

 

 

 

 

 

Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le (novellikokoelma)

 

Mariana Enriquez: Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le

Suom. Sari Selander 

312 S.

WSOY, 2025

 

 

Argentiinalainen Mariana Enriquez muuttui yhdellä romaanilla (2019) maailmankuuluksi "kulttikirjailijaksi" ja "gotiikan kuningattareksi". Siitä pitäen häneltä onkin odoteltu näyttöä maineen vahvistukseksi. Romaanin jälkeen on tullut julki kaksi novellikokoelmaa, mutta molemmat ovat kuin sormiharjoitelmia verrattuna romaaniin. 

Vähälle huomiolle on jäänyt, että Enriquez oli julkaissut kolme romaania ja yhden novellikokoelman jo ennen Yö kuuluu meille -romaanin nostattamaa mainetta. Enriquez'n kirjailijaprofiilille olennaisempaa onkin tämä toimittajamainen tuotteliaisuus ja aiheiden haravointi kuin romaanin edellyttämä maailmanrakennus tai syventyvä henkilöpsykologia.

Tuloksena on mukavan tiiviitä ja tapahtumiltaan olennaiseen keskittyviä tarinoita – vailla kuitenkaan sellaista kerronnallista kärjistystä ja elliptisyyttä kuin mitä taidenovellilta sietää odottaa.

Uusin novellikokoelma Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le (alunp. 2024) on hyvin samanlainen, ja mielestäni liiankin samanlainen, kuin edelliset kaksi kokoelmaa. Edes kauhuproosana tarinat eivät ole aiheeltaan mieleenjääviä ja toisistaan erottuvia.

Kerronnan metodimaisuus toistuu tarinasta toiseen samanlaisena yhdistelmänä lakonista tunnustusta ja vapaamuotoista sosiologista raporttia: ”Asuntoloista liikkui turhan paljon juttuja, toisinaan väkivaltaisia, toisinaan paranormaaleja. Väitettiin esimerkiksi, että yksi hätämajoituspaikoista oli vanha diktatuurin aikainen kasarmi.”

Muodikasta kehokauhua on joissakin tarinoissa runsaasti, mikä varmaankin ylläpitää Enriquez'n mainetta kauhukirjailijana, vaikka groteskit ainekset eivät ole merkkejä todellisuuden murtumisesta, vaan pikemminkin väkivaltaisen arjen kammottavasta turruttavuudesta.

Yksittäinen sisällöltään erottuva tarina perustuu internetin urbaanilorena elävään tositapaukseen Elina Lam’in mysteerikuolemasta. Tämä Los Angelesiin sijoittuva tarina on nostettu kirjan niminovelliksi, mikä varmasti sopii kirjan ja kirjailijan markkinointiin maailmalla.

Kaupunkielämä ja latinokulttuuri havainnollistuvat tarinoissa reippaasti liioiteltuina, mutta ainoa tarinoita yhdistävä yliluonnollinen elementti on haamu.

Taannoisessa Southwest Review -lehden haastattelussa (2023) Enríquez selitti kiinnostustaan haamuihin ja perinteiseen goottikauhuun. Latinoamerikkalaisessa kirjallisuudessa goottikauhulle ei ole perinnettä, joten hän näkee tehtäväkseen 'kääntää' sitä eurooppalaisesta kirjallisuudesta. Hänen kotikielessään espanjassa ei ole vastaavuutta edes kummittelulle. Lähimmätkin termit "embrujado" ja "encantado" tarkoittavat kirottua ja lumottua.

Ehkä Enriquez’n kokeilut novellin parissa luovat sitten perustan latinoamerikkalaiselle goottikauhulle. Mutta käännöskirjallisuuden toivoisi etsivän ennemmin uusia ääniä kuin tarjoavan kokoelma kerrallaan kirjailijan harjoitelmia – eteläisen eksotiikan varjolla.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 4/2025  

 

 

Edeltävät Enriquez-arviot:

 

Sängyssä tupakoimisen vaarat (2024) 

 

Yö kuuluu meille (2023) 

 

Kun aurinko kuoli (romaani)

 

Yan Lianke: Kun aurinko kuoli

Suom. Riina Vuokko

381 s.

WSOY, 2025

 

 

Kiinalaisen Yan Lianken romaani on niin lähellä kansantarinan polveilevaa ja vapaasti fabuloivaa kerrontaa kuin taideromaanin keinoin voi vaikutelman luoda. Tyyli ohjaa silti tulkintaa: kyse on paljosta muustakin kuin vuorokauden mittaisesta kauhutarinasta, jossa kiinalainen kylänväki tulee hulluksi ja alkaa tappaa toisiaan. Eikä aurinko enää nouse.

Kiinalainen spefi on välittynyt länsimaihin lähinnä emigranttikirjailijoiden teoksista. Niihin myös Yanin romaani Kun aurinko kuoli (alunp. 2015) tavallaan lukeutuu. Vaikka Yan asuu Kiinassa, kirja on jouduttu julkaisemaan Taiwanissa, koska sen tarinaa voidaan tulkita vertauskuvana kommunistisen järjestelmän tyranniasta ja sen aiheuttamasta moraalisesta rappiosta.

Yan itsekin on tarinassa mukana, mutta niin itseironisena hahmona, että romaanin tunnelma keventyy tämän alter egon ansiosta.

Kirjan varsinainen kertojahahmo on teini-ikäinen poika, Niannian, joka kuvailee myötäelävän tarkasti niin henkilöiden erikoiset taustat kuin apokalyptisen yön väkivaltaisuudet.

Tarinan maanläheisille karmeuksille saadaan henkilökohtainen kehystys sillä, että Niannianin suku elää menestyvän hautausbisneksen varassa. Vanhemmat tekevät työkseen hautausrihkamaa ja enolla on krematorio, jossa seudun vainajat on tuhkattava, jotta maaperää säästyisi viljelyyn. Perheen isä kantaa häpeää siitä, että on takavuosina ilmiantanut perheitä, jotka ovat yrittäneet kuopata vainajansa.

Koko seutukuntaa tuntuu piinaavan rikosten, häpeän ja syyllisyyden taakka. Yliluonnollisena epidemiana alkava unissakävely on kirjan maailmassa luonteva seuraus. Kyläläiset eivät pelkästään kävele, vaan riehuvat loputtomassa yössä kuin arkiminästään vapautuneina. Kirjailijan alter ego on ainoa, jolle muutos on eduksi: hän vapautuu luomislukosta huomatessaan voivansa kirjoittaa unessaan.

Yksittäiset rikokset kumuloituvat joukkohulluudeksi, viranomainen perustaa ”taivaallisen valtakunnan”. Krematoriosta ostetusta ruumisöljystä tulee apokalypsin avainsymboli ja lopulta fantasiallinen ratkaisu kylän pelastamiselle.

 

 

Kirjan ensipainoksen kansikuva (2015)

Mikään helppo lukuromaani Yanin kirja ei kumminkaan ole. Oppimatonta kertojaa jäljittelevä tyyli kertaa olennaiset asiat kahdesti tai kolmesti. Lisäksi kirjassa toistetaan samoja kuvailuja kuin todisteeksi epätodellisen toteutumisesta: ”Yön suuri katastrofi oli vasta juuri alkanut. Ihmiskunta oli juuri vasta vajonnut unissakävelyyn. Sekasorto oli juuri vasta vallannut maan, sen kylät ja kaupungit.” 

Moinen tyyli luo kyllä tunnelmaa. Se saattaisi jankkaavuudessaan toimia silti paremmin äänikirjana kuin lukuromaanina. Kiittää täytyy kääntäjää, joka on lauserakenteita varioiden saanut toistoon sointia ja sisältöä korostavaa vivahteikkuutta.

Kirjan saamissa kritiikeissä on korostettu tarinan allegorisuutta ja piilopoliittista sanomaa, mutta romaani on paljon rikkaampi symboliikaltaan ja villimpi tapahtumiltaan kuin mitä allegoriat tapaavat olla. Käännöksen kansikuvakin on suorastaan vastakohta sisällölle, joka pursuaa makaaberin koomisia tilanteita. Kirjailija itse on nimittänyt tyyliään ”mytorealismiksi”. Kyllä se hyvin kelpaisi maagisenkin realismin alle.

Kun aurinko kuoli on kuluneen kirjavuoden yllättävin ja omaperäisin spefi-teos, joka elvyttää kenen tahansa uteliaisuuden fantisoivan proosan mahdollisuuksiin. Jos kaikki poliittinen proosa olisi tällaista, en muuta lukisi.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 4/2025 

 

Tulkoon kauhu (runo pimeydelle)

Perinteitä noudattaen on tänään 21.12. taas aika kirjoittaa ylistysruno Pimeyden Herralle... tällä kertaa P. Simojokea mukaillen, sävel lienee jo trad.

 

TULKOON KAUHU 

Yllytän tulta, hengitän savun,
Tutuksi tullut on tunnottomuus.
Suuni on turta, haipuu mun taju,
Kuolema kaiken on suuri mahdollisuus.

Kauhu on taas, kiemurtaa nyt,
Käärme on meille tänä yönä syntynyt.
Käyköön kiusa kansoille maan,
Pääsköön oudot onkaloistaan:
Tuskan tietäen ruoskaa pintaan,
Olkoon kauhu loppumaton.

Juostessa taas ammukset soi,
Jossakin äiti lasta liemeen viipaloi.
Tulkoon lahti todellinen,
Olkoon alku harrastuksen.
Tulkoon raivo ihmisrintaan,
Silloin sielu kuonaamme on.

Tahtoisin heittää taiteenkin tuhkaan,
Unohtaa kiireen ja romun rahoittajan.
Demonin jointti järkeä uhkaa,
Tuo yksi kauhu sai aikaan euforian.

Kauhu on taas, kiemurtaa nyt,
Käärme on meille tänä yönä syntynyt.
Käyköön kiusa kansoille maan,
Pääsköön oudot onkaloistaan:
Tuskan tietäen ruoskaa pintaan,
Olkoon kauhu loppumaton.

Juostessa taas ammukset soi,
Jossakin äiti lasta liemeen viipaloi.
Tulkoon lahti todellinen,
Olkoon alku harrastuksen.
Tulkoon raivo ihmisrintaan,
Silloin sielu kuonaamme on.

Muinaisen suuren jos tahdot näyttää,
Mädännys' avaa ja kohtaat Azathothan.
Et etsi turhaan, voit kuollutta käyttää,
Syödä voit miehen ja parrun parittoman

Kauhu on taas, kiemurtaa nyt,
Käärme on meille tänä yönä syntynyt.
Käyköön kiusa kansoille maan,
pääsköön oudot onkaloistaan:
Tuskan tietäen ruoskaa pintaan,
olkoon kauhu loppumaton.

Juostessa taas ammukset soi,
Jossakin äiti lasta liemeen viipaloi.
Tulkoon lahti todellinen,
Olkoon alku harrastuksen.
Tulkoon raivo ihmisrintaan,
Silloin sielu kuonaamme on.

Kissani Jugoslavia (näytelmä)

 

Tampereen Työväen Teatteri: Kissani Jugoslavia
Ohjaus: Samuli Reunanen
Ensi-ilta 23.10. 2025 (nähty 20.12. 2025)

 

Kuva: Kari Sunnari

Kissani Jugoslavian sovitus toi mieleen sen vanhan pilapiirroksen elokuvanäytännöstä, jossa valkokankaalle heijastuu romaanin tekstisivu ja katsomassa mies huokaa vaimolle, että sentään filmi on uskollinen kirjalle. 

Jos samaa sanoisi tästä TTT:n näytelmäsovituksesta, niin syyllistyisi taidetta rehellisempään sarkasmiin. Suurin osa näytelmästä koostuu kertojaäänistä, jotka vain puheellistavat saman mitä romaanista löytyy: äidin tarina 1970-luvun Jugoslaviasta ja pojan tarina maahanmuuttajaperheen lapsesta Suomessa. Paljon puhetta, niukasti draamaa. 

Vasta 7. kohtauksessa (numerot näkyvät taustakankaalla) mukaan tuleva häijy kissahahmo tuottaa "varsinaista" näyttelemistä ja pitää pojan osuudet liikkeessä ensimmäisen näytöksen loppuun; äiti sen sijaan vain jatkaa jutusteluaan. Näytelmän etääntymistä yleisöstä, ohentumista valtavan paperilavasteen ja siihen projisoitujen mustemerkintöjen väliin, korosti entisestäänkin näyttelijöiden mikittäminen ja repliikkien tasapaksuuntuminen kaiuttimissa.

Kuva: Kari Sunnari

Toisella puoliajalla näytelmään saadaan viimein toimintaakin, kun äidin ja pojan tarinat tuodaan yhteen. He esiintyvät samoissa kohtauksissa kerratessaan millaista on ollut elämä Suomessa pakolaisena. 

Tarinassa itsessään vain ei ole mitään erityistä, miksi juuri näitä kokemuksia pitäisi kertoa. Perheen isä on väkivaltainen ja turhautunut, poika käy Kosovossa ja elää rohkeammin (=seksikohtaus) kuin kotimaassa uskaltaisi, mutta kaikki tämä vain todetaan ilman johdattelua siihen, miten kaikki tapahtunut vaikuttaa päähenkilön, pojan, seuraaviin vaiheisiin. 

Ensimmäisen puoliajan paperikääreeltä näyttänyt lavaste on toisella puoliajalla vaihtunut ilmavampaan, edelleenkin isoon taustascreeniin luottavaan lavastukseen. Mutta vieläkin näyttelijät tuntuvat esittävän KIRJALLISIA hahmoja eikä DRAAMALLISIA hahmoja. Kun poika sanoo ”Äiti, kerro isästä”, kuulostaa se persoonattomalta sitaatilta eikä miltään sellaiselta mikä olisi teatterirepliikki missään tyylilajissa. 

Esityksen sulkeutuneen maailman rikkoo vain isän monologi, jossa tämä puhuttelee suoraan yleisöä. Hän heittää jopa täsmärepliikin ”kuolema popsii ihmisen kuin karamellin” ja suuntaa sen eturiviin tarkalleen sille kohtaa, missä vieressäni istuva herra rapistelee karamellirasiaa ja kännykkäänsä (”Pete Sylliläisten alumneista”). 

Hyvähyvä, näyttelijät olivat näyttämöllä siis ihan oikeasti hereillä, vaikka vaikuttivat äänikirjan kaksiulotteisilta kuultokuvilta...


Yleisöltä näytelmä sai lopuksi pitkät aplodit, en ymmärrä miksi. Gay-kehitystarinan oletetusta ainutlaatuisuudesta? Vilpittömän lempeästä läsnäolosta jolla kasvavaa kirjailijahahmoa esittänyt päänäyttelijä (Saska Pulkkinen) sai hehkua muuten lihattoman paperisessa näytelmässä?

Minulle Kissani Jugoslavia oli vuoden tylsin ja tarpeettomin näytelmä. Lisäksi se osaltaan todisti, ettei Työväen Teatterissa tehdä teatteritaidetta minun, ja tuskinpa työväenkään, makuun. Siitä ekan näytöksen kissasta pidin ja alkuperäisestä Pajtim Statovcin romaanistakin pidin, mutta mitään syytä ei ole, miksi jokainen hyvä kirja kääntyisi hyväsi näytelmäksi.

 

Aiempia arvioitani TTT:n näytelmistä:

"Yksi halusta, toinen rakkaudesta" (2016) 

"Kaksi paavia" (2021)

"Tuolit" (2022) 

"Lehman-trilogia" (2022)

"Saituri" (2023) 

"Frida" (2024)

Nouvelle Vague (elokuva)

 
Onhan se somaa, että suurmies-elokuvia tehdään muistakin kuin sotapäälliköistä, mutta Nouvelle Vague (2025) ei imelyydessään paljoakaan eroa muista Hollywoodin elämäkertakuorrutteista. 

Ja kun amerikkalainen elokuva yrittää tekeytyä kunnianosoitukseksi filmihulluudelle, on syytä kulauttaa pastis pohjaan ja kysyä, miksi juuri nyt tällainen dokufiktio on tehty? Koska elokuva taiteena tekee kuolemaa vieläkin hitaammin ja tylsemmin (=pikselöidymmin) kuin mitä kukaan 1950-luvulla olisi osannut ennustaa? 

Eivät tällaisia ruumiinvalvojaisia voi olettaa arvofilmiksi kuin Hesarin ns. kriitikot, jotka antoivat tälle elokuvalle viisi tähteä. 

Richard Linklater menee pankkiin nauramaan. Hänen viekkaan hiottu, pienin viittein dokumenttia muistuttava mustavalkoinen elokuvansa ei edes käsittele lupaamaansa aihetta, ranskalaista Uutta Aaltoa, vaan oman legendansa ylitse elänyttä ohjaajagurua, Jean-Luc Godardia ja hänen esikoispitkän elokuvansa työstämistä vuonna 1959. 

Veikkaisin, että Godard itse olisi inhonnut tätä tällaista hiottua jenkkikuvitelmaa työstään ja taiteestaan. 

Monin paikoin tulos näyttää ja kuulostaa (dialogissaan) yhtä kepeän viihdyttävältä kuin jos kyseessä olisi Woody Allenin ”Midnight in Paris II”: ranskalaisuuden kaikki kliseet löytyvät somasti tupakansavun ja jatsi-scoren lävitse nostalgisoituina. 

Jokainen kuvaan pistäytyvä Uuden Aallon tekijänimi on merkitty filmille nimiplanssilla ja sukupolven herrojen keskinäiset kehut varmistavat, että heidän arvonsa tulevat alleviivatuiksi. Naiset ovat sihteereitä, ”tähtösiä”, laulajia ja meikkaajia, mikä osaltaan tukee helpoimmin myytävää kuvitelmaa mies-ohjaajista taiteilijoiden veroisina auteureina. Poikkeuksia ovat leikkaajat ja Agnès Varda, jonka hahmo nähdään elokuvassa ehkä kaksi sekuntia.
 

Kaltaiselleni frankofiilille filmihullullekin leffassa riittää ahmittavaa höttödialogista välittämättä, niin paljon mukaan on mahdutettu viihdyttävää triviaa Viimeiseen hengenvetoon -elokuvan (À bout de souffle, 1960) filmauksista. Suurmies Godard (Guillaume Marbeck) itse on nössöksi tyypitelty sitaattikone, miestähti Belmondo aidon oloinen veijarihahmo, naistähti Seberg amerikkalaisittain rennon tyttömäinen stara. 


Henkilögalleria on laaja ja kulmikkaan introverteista hahmoista koottu, kukin vastaten kolmeviikkoisen kuvausprojektin liepeillä pyörinyttä ammattilaista. Viisi tähteä kuuluisi castaajalle, ei käsikirjoittajalle tai ohjaajalle. Kaikki henkilöhahmot elokuva esittelee samanarvoisina, vaikka antaa eniten tilaa suurille ohjaajanimille. 

On niin tavattoman helppoa lumoutua siitä, miltä NÄYTTÄÄ kun Truffaut, Godard ja Chabrol istuvat samassa pöydässä tupakoiden ja jutustellen mahdollisista elokuvistaan, että dialogin helppous ei haittaa.  

Tähän metaelokuvaan verrattuna David Fincherin Mank (2020) oli peräti syvällinen henkilökuvaus, vaikken siitä erityisemmin pitänyt. Nouvelle Vaguesta taas on väistämätöntä pitää, niin kuin mistä tahansa muustakin Linklaterin elokuvasta. Sitä toista katsomiskertaa ne eivät kumminkaan kestä, minkä taas Mank kestää. No, kolmatta ehkei kumminkaan. Myös ranskalaisen Godard-irroittelun Redoubtable (2017) olen nähnyt, mutta jostain syystä se ei jättänyt muistikuvia. Pitäisi katsoa uudelleen ihan siksi. 

Toki jos Nouvelle Vague herättää katsojissa uuden tai ensikertalaisen kiinnostuksen nähdä Godardin elokuvia, on se täyttänyt tarkoituksensa. Ensikertalainen voi kyllä ällistyä siitä, ettei tulos näytäkään yhtä kepeän runolliselta kuin mitä Linklaterin dokudraama antaa ymmärtää. Linklaterin elokuvahan loppuu tasan samaan hetkeen kuin sen käsittelemä kuvausprojektikin, ikään kuin filmitaiteessa myyttinen ARTISTISUUS toteutuisi vain siellä, mitä me yleisöt emme koskaan näe: kuvauspaikalla elämää suurempien tähtinäyttelijöiden seurassa.

Eilen Suomen ensi-iltaan tuli toinenkin filmihistoriaa käsittelevä dokudraama, Marian totuus (2024), joka kertoo Viimeinen tango Pariisissa -elokuvan (1972) filmauksista. Mitähän ajatuksia eurooppalaisista äijäohjaajista herättäisi, jos näitä kahta elokuvaa näytettäisiin kahtia jaetulla valkokankaalla yhtä aikaa?

Yksityiselämä (elokuva)

 

Fiktion maailmat pysyisivät tasapainossa, jos ranskalaiset keskittyisivät romansseihin ja amerikkalaiset dekkareihin. Mutta aina toisinaan joku on keksivinään ranskalaisen metadekkarin tai amerikkalaisen eroottisen romanssin. Tuloksena on melkoista genrerosollia.

Niin kuin tämä ranskalainen metadekkari Yksityiselämä (Vie Privée, 2025). 

Se on niin freudilainen otsanrypistely murhamysteerinä etteivät elokuvan tekijät tunnu itsekään tietävän, mitä tällä kaikella haluttiin sanoa murhamysteerien ja kerroksittaisten identiteettien viehätyksestä. 

Luultavasti ei mitään. Tehtiin vain elokuva, jossa on ensin roppakaupalla vihjeitä osoittamassa rikoksen ratkaisuun ja sitten ne osoittavatkin päähenkilön hermostuneeseen, monella tapaa jakautuneeseen persoonaan. Lopussa annetaan yksi yleinen selitys outoihin tapahtumiin, mutta monet selittämättömät juonenlangat törröttävät edelleen kokonaisuudesta. Erityisen avoimeksi jätetään se, kuinka harhainen päähenkilö lopulta olikaan. Hypnoosi ja sielunvaellus käyvät yhtä vakaviksi juonenlangoiksi kuin aihetodisteiden keräily Ikäneiti Etsivä -tyyliin.
 

Yksityiselämää on mainostettu sillä, että amerikkalainen genredenne Jodie Foster tekee täyden ranskankielisen roolin. Fosterin tähti-imagoonkin elokuvan mysteeri saataisiin liitettyä, vaan tarina ja kerronta ovat aivan liian konventionaalisia sellaiseen syventyäkseen. Niinpä Foster onkin oikeastaan pienin syy katsoa tämä elokuva.

Perusteltua sentään on se, että hahmo on amerikkalais-ranskalainen, kulttuuriympäristöstä toiseen siirtynyt, kotiutumaton psykiatri. Työssään hän ei välitä kuunnella mitä ihmiset sanovat, joten ammattiempaatikkona hänelle kehittyy ammattitauti, jatkuvasti kyyneleitä vuotava silmä. Tästä tautikohtuksesta tarina lähtee näppärästi liikkeelle ja vain sivuaa potilaan kuolemantapausta, kunnes terapeutille tulvii lisää vihjeitä, ettei kuolemantapaus ollutkaan luonnollinen. 

Daniel Auteuil ja Mathieu Amalric käyvät tekemässä pienet miesroolit, edellinen nallemaisena ex-aviomiehenä ja jälkimmäinen särmikkäänä epäiltynä, mutta draaman aineksiin ei kumpaakaan käytetä kuten voisi olettaa. Jopa Irène Jacob pistäytyy pieneen rooliin ja sekin käy niin nopeaan, ettei häntä edes tunnista.

Melkoista tuhlausta tämä Yksityiselämä siis kaikkineen on, vailla mitään sellaista älyllistä tai pariisilaista paikallissävytystä, jota ranskalaiselta elokuvalta voisi odottaa edes viihteen merkeissä. 

Elokuvan loppupuolella muutaman sekunnin takaperin pyörivä takauma New Yorkista, samoin kuin esimerkiksi sellon toistuva sijoittelu, vihjaavat että jotain freudilaisittain syvempääkin olisi kaiken aikaa tekeillä päähenkilössä. Omaan makuuni aivan liian pinnallisesti. Brian de Palma teki tämän sortin mysteereitä niin paljon paljon paremmin, ja kietaisi sen vielä dekkarimaiseen pakettiin. Yksityiselämässä ranskalaiset paloittelevat dekkarin kuin makkaran ja toteavat, että mitään ei sisältä löytynytkään. No ei kai, jos ei mitään sinne ensin laita!

Niinpä tällaisen metadekkarin ainoa käyttötapa olisi  metakatsomossa: arvuutella kumppanilta mikä hänen tulkintansa on siitä, mitä todella tapahtui. 

Ohjaaja Rebecca Zlotowskilta olen aiemmin nähnyt vain kesäromanssin Grand Central (2013).  Sen rosoisessa realismissa mikään ei ollut lähelläkään tämän Yksityiselämän hoipertelevaa psykodramaa. Sitä suosittelen milloin tahansa, tätä uusinta en kellekään.

 

Kaninkolon asukit (näytelmä)

 

Teatteri Jurkka: Kaninkolon asukit
Käsikirjoitus ja ohjaus: Kaisa Lundán
Ensi-ilta 11.9. 2025 (nähty 13.12. 2025)

 

Harvoin, jos koskaan, olen nähnyt niin perinteisellä tavalla muodotonta näytelmää kuin ”Kaninkolon asukit”. Ensimmäinen näytös esittää kymmenkunta toisistaan erilleen jäävä syytä ja kohtausta, miksi lapsuus menee pieleen. Toinen näytös esittää kaksi seurausta tästä pieleen menneestä lapsuudesta: äidin ja lapsen.

Kuulostaa perinteisen selkeältä tarinankerronnalta. Sitä se olisikin, proosana. Mutta kun näytelmästä puuttuu draama, siitä puuttuu sydän ja aivot. Keuhkoiksi, rytmin antajaksi, riittävät onneksi vahvat näyttelijät.

On aivan selvää, ettei noin erikoista rakenneratkaisua kymmenestä syystä ja kahdesta seurauksesta uskallettaisi kokeilla minkään muun kertomustyypin kohdalla kuin kehityskertomuksen. Aivan kuin lapsuus olisi hahmonrakennuksen testialusta, jonka yhteydessä voi kokeilla monenlaisia tarinanpalasia, ja vetää siitä kaikesta aiheen julkisesta arvosta muistuttava johtopäätös, ilman mitään kummempaa psykologista johdattelua. Tai draamallista, varsinkaan.

 

Teemana näytelmän kahta puoliskoa yhdistää yksinäisten ihmisten paranoidisuus. Äidin paranoidisuus tekee lapsestakin yksinäisen, minkä vuoksi hän on herkkä luottamaan mitä omituisimpiin pihapiiriään sivuaviin ihmisluonteisiin. 

Näitä pelottavan koomisia luonteita esittää Eeva Mäkinen sellaisella äänellä ja vimmalla, että huoneteatterin kokoisella näyttämöllä riittäisi hieman pienempikin. Mutta sopiihan se vimmaisuus siihen, että kaikki nähdään lapsen subjektiivisesta näkökulmasta. Lasta esittävän Eeva Kaiholan esitys on täynnä energiaa sekin, milloinkaan silti liioittelematta; aina hänkin liikkuu ääni ja ajatus edellä. Sivumennen sanoen: Mäkisen viileä uhkaavuus toi mieleen Mackenzie Davisin, joka on yksi todella harvoista viime vuosien filminäyttelijöistä, joita kannattaa seurata. Ammattinäyttelijälle tuollainen energian tason tarkka säätely on varmasti arkinen asia, mutta harvoin siihen saa kiinnittää näin tarkasti huomiota, jolloin syy voi olla myös näyttelijän oman habituksen hyvästä itsetuntemuksesta. 

Hyvin voisi kuvitella, että näytelmä on tälle toisiaan täydentävälle näyttelijäkaksikolle kirjoitettu: toinen Eeva täynnä samanlaista kylmää karismaa kuin yleensä vain kolkon pitkillä näyttelijöillä, toinen täynnä lämmintä uteliaisuutta, josta kakkosnäytöksen kohtauksessa vilautetaan hetken aikaa karmeamman paranoian aluetta (politiikkaa!) kuin mitä äitihahmossa on ehditty nähdä. 

Vuosiin en ollut käynyt teatteri Jurkassa, joten nautin paljon myös siitä teatteritempusta, että todellisuuden ja sosiaalihuollon tunkeutuessa paranoidisten ihmisten arkeen takaseinän ovi avataan suoraan iltahämäräiselle Helsingin kadulle. Harmi kyllä, temppu toistetaan kakkosnäytöksessä, mutta nyt ilman selvää temaattista perustelua. Niinpä kohtauksesta jää täysin väärä fiilis, että ovi jätetään vertauskuvallisesti auki, koska käsikirjoittaja ei ole keksinyt miten elämäntarinan tässä tapauksessa sulkisi, puhumattakaan siitä, että hän olisi joutunut päättäämään millainen tragedia tässä olikaan draamana kyseessä - tai ajattelemaan, että tarvitaanko draamaa laisinkaan, kun paranoidi proleäiti on klikkivarma aihe millä koukuttaa hesalaista keskiluokkaa.

Eniten minua tekstissä ärsytti se, miten levälleen se jätti näytelmän kuvitteellisen tilan. Näin kai uskalletaan tehdä silloin, kun näyttämö itsessään on erityisen pieni ja intiimi? Korvataan hahmojen ajattelua ja kuvittelua ohjaavat suunnat esitystilan kahdella suunnalla, kohti yleisöä tai ovea. Alkukohtauksessa lapsi selittää, että talo sijaitsee syvällä metsässä, mutta mikään muissa kohtauksissa ei vastaa tätä kuvausta eikä uusiakaan vihjeitä hahmojen omimmasta tilasta anneta. Ollaan vähän kuin maaseudulla, mutta samalla täysin abstraktissa lapsuuden tilassa, jota jälkikäteen sisustetaan proosallisesti survivalisti-sanastolla. 

Oma kiinnostukseni näytelmään heräsi siitä, että aiheiden luvattiin käsittelevän maailmanlopun odottajia ja salaliittoteorian pinttämiä ihmisluonteita, mutta kumpaakaan aihetta ei näytelmässä ole kuin lehtiuutisista tuttujen oireiden verran. Ne draamalle olennaiset syyt olisivat syvemmällä eikä niitä muunneta draamaksi ennen kuin kakkosnäytöksen ensimmäisessä kohtauksessa, jossa viranomainen sekä suostuttelee että uhkailee paranoidiäitiä. Liian myöhään, liian vähän.

Kaisa Lundánin käsikirjoittamia ja ohjaamia näytelmiä en muista aiemmin nähneeni, enkä tämän Kaninkolo-koosteen nähtyäni niistä kiinnostu... Mutta teatteri Jurkan huoneteatterista kyllä. Näyttämön likeisyydellä yleisöön, kaikki 7x7 metrin koppiin suljettuina, on uskomattoman maaginen vaikutus, ikään kuin vuosien jälkeen kokisi taas teatterin teatterina eikä kurkistuslaatikkotelkkarina.

 

Luettua (kirjoja) ja nähtyä (elokuvia)

 

Tänään nauratti, kun tuli apurahahakemukseen hylsy. Apurahapajatson ankeus vie järjen, mutta tällä kertaa nauratti kulttuurin kutistumisen kylmä ironia. Olin hakenut pientä apurahaa SARV:lta tehdäkseni artikkelisarjan Portti-lehteen vuonna 2026 ja juuri eilen saanut kuulla, että näillä näkymin lehti lakkaa ilmestymästä rahanpuuteen vuoksi. Joten apurahapäätös oli kuin sylkäisy tyhjään kouraan. Äyskäröi sillä sitten uponnutta laivaa.

Jos Portti tosiaan lopettaa, sen mukana loppuvat viimeisetkin lehtikritiikkini, joita Porttiin on vuosittain kertynyt 20-30 kappaletta. Suomennetun spefin lukeminen loppuu sen myötä, mikä ei välttämättä ole iso menetys. Mutta tuntuuhan se siltä kuin joutuisi lopuksi elämää vaihtopenkille.

Ei lontoonkielinenkään spefi ole tänä vuonna liiemmin viihdyttänyt. 

Ihmettelin aiemmin syksyllä, miten Adrian Tchaikovskyn Children of Memory (2023) on mennyt minulta ohitse ja ostin sen kiireesti lukeakseni sen ennen kuin ensi keväänä ilmestyy sarjan seuraava osa, ja herra itsekin ilmestyy Suomeen kesällä. Ei tarvinnut edetä kauaksikaan kirjassa, niin tajusin miksi kirja oli jäänyt hankkimatta: todennäköisesti jonkin tarkan kritiikin torppaamana. 

Tein varmaankin oman ennätykseni siinä, kuinka kauas luen tylsää jankkaava proosaa, kunnes sivun 400 tienoilla kirja paljasti mikä sen alien-maailmassa oli jujuna: juuri se mitä olin arvellutkin syyksi samojen tapahtumien kertomiseen uudestaan ja uudestaan. Siihen jäi kirja, yöpöydälle kuolleena kuin lapsenuskoisen traktaatti. Toivon, etten enää koskaan haksahda lukemaan mitään Tchaikovskylta. Samaa olen kyllä ajatellut Baxterista ja langennut yhä uudelleen...

Täydellinen vastakohta Tchaikovskylle on varsinainen yökirja, Dan Brownin The Secret of Secrets. Se on luultavasti tylsin Brownin Langdon-romaaneista, ja jankkaahan sekin juu, mitä triviaaleimpia tietoja ja joutavia henkilökuvauksia, mutta sen tarina sentään kulkee eteenpäin kuin kone, niin tutusti, ettei mikään muu lukuromaani vedä sille taaskaan vertoja. Ja ovathan siihen copypastetut ideat eräällä tapaa scifistisiä, niin hirvittävää hörhöilyä kuin ne ovatkin maailmankuvaltaan ja Prahan turistimagneetiksi tarkoitettuna mystifiointina.

 

Tampereen kirjamessuilta en ostanut mitään, ainoa hyöty oli bongailla sellaisia tietokirjoja, jotka muuten ovat menneet ohitse... ja lisätä ne kirjastosta varausjonoon. Tällainen purismi sallittakoon, sillä arkisestihan hankin kirjoja kumminkin joka viikko eikä päivä tunnu täydeltä ellei edes kirjastosta ole tullut jotain uutta varausjonosta. Vuokratun työhuoneen sijainti kirjaston kupeessa tuntuu oikeasti juhlavalta, kävelen aamuisin lukiolaisten perässä raitsikkapysäkiltä Sampolaan, kierrän kirjaston kautta ja kävelen sitten opiston lävitse työhuoneelle. Marraskuusta suurimman osan käytin työaikaa sotaelokuvakirjaan ja jonkin verran vielä kirjoitusoppaan tekemiseen, mutta nyt joulukuussa on jokseenkin tyhjä fiilis mihin keskittyä, kun ei mitään isoa projektia (eikä minkäänlaista apurahaa) ole samalla tavoin pohjustettavaksi kuten nuo sotakirjat.

 

Syksyn aikana yölukeminen muuttui laadultaan, kun Saara sai lahjaksi Kobo-lukulaitteen ja antoi sen minulle käytettäväksi. Laitteeseen totuttelu on vaatinut aikansa, sillä "digimusteella" toimiva näyttö ei ole lainkaan niin silmäystävällinen kuin väitetään; milteipä väittäisin, että negatiivinäytöksi muutettuna tabletin e-reader on yölukijalle parempi. E-kirjojen fonttikokoa on Kobolla helppo zoomata ja käyttöliittymä on muutenkin ihan näppärä, mutta kirjojen indeksointi näytöllä on aivan onnetonta. Ärsyttävintä on se, että laite ei sovi lainkaan pdf-kirjojen käyttöön, kun taas tabletilla niitä on helppo rullailla ja esimerkiksi taittoja lukiessa tabletti on parempi kuin mikään muu. 

Lahjaksi saatu Kobo on tosin näytöltään vain 7-tuumainen. Sitä on helppo pidellä yhdelläkin kädellä, mutta pdf:n sivuista näkee kerralla vain lohkon kerrallaan. Kookkaalla näytöllä pdf:n sivuja voisi lukea kerralla pienelläkin fontilla, kuten olen nähnyt Jaakolla. Isoa plussaa Kobossa on akun todella pitkä kestävyys, isoa miinusta se, ettei laitteella voi kopioida muistiinpanoja luetusta eikä siiheen saa tilattua ulkomaisia lehtiä. Laitteen mukana tuli myös digikynä, joka tunnistaa piirrellyt kirjaimet, mutta mieluummin käyttäisin näppistä. Beta-ominaisuuksissa on kokeiltavaksi nettiselain, periaatteessa; käytännössä ruudulle tulee sekasotku.

Sotakirjat ja -elokuvat ovat olleet helppoja projekteja edellisten genreprojektien tapaan siinä, ettei tarvitse juuri miettiä, mitä lukisi tai katsoisi seuraavaksi. Tampereen kirjastoista sotaelokuvien klassikoitakin löytyy hämmästyttävän hyvin, esimerkiksi Auringon uuvuttamat -trilogian kaikki elokuvat, jotka ovat aivan omalaatuisia pateettisessa huumorissaan, kuten kolmannen elokuvan loppuhuipennuksessa seipäät kädessä marssivat neukku-upseerit. Erikoisemmat devarit jäävät kirjastossa huomaamatta ihan vain siksi, että kelluvien kokoelmien aikakaudella ne voivat jumittaa ties mihin sivukirjastoon vuosiksi.

Teatterissa oli pakko käydä nopeasti kuluttamassa kolme F***kinon lippua, joiden käyttöpäivä oli menossa umpeen. Valintani olivat Sisu 2, Now You See Me, ja Roofman. Oikeasti kiinnostavista (Sirat, Bugonia) näytöksiä oli liian vähän ja liian myöhään. Yhtäkään noista valituista ei olisi muuten tullut nähdyksi kuin suoratoistosta. Sisu 2 oli heikompi kuin sen edeltävä osa, etenkin sota- ja toimintafilmiksi, vaikka tähän oli tuhlattu vieläkin isommat miljoonat. Ja tätä tällaista sinivalkoista roskaa sitten pitää valtion tukea ennemmin kuin taiteita? 

Roofman oli sen sijaan pienoinen yllätys, pitkästä aikaa ihan oikeasti käsikirjoitettu tarina rikoksesta & romanssista. Edes puisevan poseeraavat näyttelijät eivät riittäneet pilaamaan tarinaa, koska varsinaisessa pääosassa oli amerikkalainen materialismi, toteutettuna kylmäksi utopiaksi lelukauppaan laaditusta piilopaikasta. Sen enempää ei hyvään tarinaan tyhjästä elämästä tarvita. Edes Amerikassa.

 

Angels in America (näytelmä)

 

Mikä: Angels in America (Tony Kushner)

Mitä: Näytelmä aids-epidemiasta 1980-luvun amerikkalaisessa homoyhteisössä

Missä: Kansallisteatteri (ohjaus Linda Wallgren)

Miten: Puolet alkuteosta (400 minuuttia) lyhyemmäksi sovitettuna

Milloin: Ensi-ilta 9.10. 2024, nähty 22.11.2025

Miksi: Näytelmä on eräs modernin teatterin klassikkoja, ja takuuvarma älykködraama dialoginsa nokkeluudella. Itseäni kumminkin kiinnosti enemmän sen tapa käyttää fantisoivia elementtejä kuin valaista americanaa aiheensa lävitse.

Millainen: "Ihan hyvä", muttei enempää, ei etenkään mitään mikä perustelisi neljän tunnin keston. Jos näytelmää esitettäisiin alkuteoksen tapaan kahdessa osassa, en ensimmäisen nähtyäni menisi edes katsomaan toista osaa. 

Mitäköhän... olisi voitu tehdä toisin, jotta tekstistä olisi saatu koskettavampi tai draamallisesti vetävämpi? Draaman kannalta tuskin mitään voisi tehdä toisin, jos alkuteoksesta (1991) halutaan saada kerralla kaikki irti - ainakaan teatterin lavalla, tai ainakaan SUOMALAISEN teatterin lavalla. Kaiken aikaa tuntui kuin katsoisi jotain aikuisten satua kun keskushahmona on rutkasti demonisoitu republikaani-spindoctor Roy Cohn ja satirisoidaan  "vain Amerikassa" -aatteita ja legendaaristetaan siirtolaisuutta ja työnnetään juutalaista mytologiaa höpsöksi tehtyjen mormonihahmojen taakaksi. Ne uteliaisuuteni herättäneet fantisoidut ainekset, enkeli ilmestyksineen, näyttivät yksinomaan koomisen hölmöiltä.

Mutta? No juu, näyttelijöistä kaksi pääsi loistamaan ylitse muiden: Markku Haussila petollisena Louis'ina joka kykenee verbaalisesti luovimaan poliittisesti mutkikkaissa valtasuhteissa, ja Aksa Korttila yksinäisenä puolisona, luovasti addiktiostaan uuden ajan mystiikkaa ammentavana hahmona. Haussilalla on uskomaton taito tuottaa vauhdilla harkitun oloisia monologeja ja Korttilalla on elinasalomainen ääni ja olemus kuin olisi peloton pikkumyy aikuisten Amerikassa. Tällaiseen näytelmään näiden nuorehkojen näyttelijöiden taidot sopivat täydellisesti.

Mutta toisaalta... näytelmän toteutuksessa on samoja tylsiä ratkaisuja kuin muissa Kansallisen esityksissä: 

1. Liian isoja teatteritemppuja tekniikalla. Vaikka alkutekstissä Kushner nitä suosittelee, pienemmälläkin pärjäisi.

2. Liikaa dialogin peittävää musiikkia ja liialla kiireellä tehdyt ensimmäiset kohtaukset katsojien vakuuttamiseksi, että neljä tuntia tulee sujumaan samaa vauhtia - eikä se edes pidä paikkaansa.

3. Liikaa sensaation hakua mainonnassa ja paikoin näyttämökuvan runsastamisessa eli aihetta väärään suuntaan painottaen tehdyt mainokset näyttelijöistä nahkabaariasuissa samoin kuin esityksessä kohdat, joissa toistetaan tanssin tapaista mimiikkaa itseään ja toisiaan hiplaavista näyttelijöistä. "Keho on sielun puutarha", sen iki-idean kaikki merkitykset käyvät kyllä esille ihan riittävästi perinteisellä näyttelijätyöllä viitteellistetyissä panokohtauksissa. Häveliästä sensuuria on, sen sijaan, harjoitettu siinä, ettei näytelmää markkinoida koko nimellään, onhan sen paljon merkitsevä alaotsikko "A Gay Fantasia on National Themes".

4. Liikaa Hollywood-aineksia: Valtaa edustava hahmo, Roy Cohn, huutaa kaikki repliikkinsä kuten Al Pacino näytelmästä tehdyssä HBO-sarjassa. Se alkaa käydä puuduttavaksi jo ensimmäisessä näytöksessä. Samoin tv-lainalta näytti se miten Ethel Rosenbergin hahmo oli ohjattu muistuttamaan Meryl Streepin tapaa tehdä sama hahmo ko. sarjassa.

Muttei? Well, Angels in America -näytelmästä on tehty myös ooppera, ilmeisesti mitään olennaista draamasta menettämättä, paitsi politiikka. Ehkä ooppera olisi ollut parempi lähtökohta suomalaisellekin esitykselle. Tai ideoida ihan oma "Peikkoja Pirkanmaalla" -versio...