Oliver Nasaretilainen -jupakan eteneminen kriisiviestimissä

 

Näin Oliver Nasaretilainen -jupakka
on edennyt:

Helmikuu
6.2. VT: Oliver Nasaretilainen erottui ”selvästi muista hakijoista” – sai roolipaikan
jumala-isänsä erikoisalalta
15.2. UT: Jahven poika sai halutun pestin – Vatikaani jousti vaatimuksissaan
18.2. UT: Asiakirjat paljastavat: Nämä kaksi ryöväriä hävisivät työnhaussa jumalan pojalle
19.2. Voitelevan teologian professori: Oliver Nasaretilaisen casting ei näytä hyvältä – ”Jos ei valita ihmistä, pitää olla hyvät perustelut”
19.2. CIA: Jahven poikaa kohdeltiin roolipaikan haussa samalla tavoin kuin toista hakijaa 2000 vuotta sitten
28.2. UT: Kuohunta jatkuu Jahven pojan ympärillä – peräti 8 miljardia kantelua

Maaliskuu
1.3. UT: ”Näyttää vitsiltä” – Uusi tieto Jahven pojan valinnasta puhuttaa
2.3. UT: Käänne Jahven pojan valintakohussa: konklaavi kuuli Banco di Santo Spiritoa
4.3. EU: Ratkaisiko tämä asia Oliver Nasaretilaisen harjoittelupaikan paaviksi? EU sai haltuunsa uuden version ilmestyskirjasta
16.3. FBI: Konklaavin salaiset viestit paljastavat: Oliver Nasaretilaiselle ja Robert Prevostille annettiin eri ohjeistus Vatikaanin castingiin
17.3. UT: Banco di Santo Spirito on valmis korjaamaan hakukäytäntöä Oliver Nasaretilaisen tapauksen vuoksi
17.3. VT: ”Pahalta näyttää” – näin uudestisyntyneet kommentoivat Vatikaanin toimintaa castingissa

Huhtikuu
17.4. UT: Näin Vatikaani arvioi Oliver Nasaretilaisen valintaa – ”Jumalallisen alkuperän huomiotta jättäminen olisi sekin syrjintää”
20.4. UT: Oliver Nasaretilainen julistetaan Aleksanteri II:ksi ja Vatikaani ostaa 30 hopearahalla kriisiviestimet

Taantumus (näytelmä)

Asta Honkamaa ja työryhmä: Taantumus: Esitys vapautumisesta
Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelijoiden taiteellinen opinnäyte
Ensi-ilta yliopiston Teatterimontussa 25.9. 2025

 

Kuva: Jonne Renvall

 

Vuoden vahvin teatterielämys tuli yllättäen takavasemmalta. 
Vai pitäisikö sanoa takaoikealta?

Vallankumousromantiikka, sellaisena kuin sitä ”Taantumus”-näytelmässä käytetään, on niin vanhanaikaista, että sellaisesta on vasemmisto kasvanut eroon jo 1970-luvulla. 

Taantumuksellisissa elokuvissa sellaista vastarinnan ja kapinallisten romantisointia edelleen näkee, mutta teatterin lavalla tämä tällainen estetiikka... rämäkkä katuhuora uhmaamassa kasvotonta sotilasta ja säveltäjä etsimässä kuoroinspiraatiota merestä...  tuntuu enää… no, raikkaan nostalgiselta! 

Onhan kyseessä Tampereen yliopiston Teatterimonttu, miltei kuin taistolaisen hengen hyvin tuuletettu krypta.

Mutta se, mikä tämän näytelmän Isoksi Elämykseksi tekee, on yhdeksän näyttelijän tasaisen varma yhteispeli. Kaikki tukevat tiiviisti toisiaan kohtauksissa, jotka tyhjällä näyttämöllä vaativat vakavahkon romantiikan säilyttävää intensiteettiä ja tilanteentajua. Lisäksi ryhmästä löytyy uskomattoman luontevia laulajia, joten Theodorakiksen vanhat hengennostatuslaulut soivat kirkkaasti kuin juuri keksittyinä.


”Taantumuksen” tarina on vaihtoehtohistoria Kekkoslovakiasta ja hieman Tampereesta, joskin mansehtava lokalisointi on päälle liimatun oloista ja pelkästään komiikkaa tuottavaa. Toinen viitekehys on Neuvosto-Viro, tuttu malli Kekkoslovakian kuvitelmille. Käsiohjelman mukaan näyttelijäopiskelijat ovat käyneet Virossa tutkimassa millaista oli elää neuvostodiktatuurin alla, mutta onneksi kyseinen historian kehys ei naulaa tarinaa eikä kerrontaa yhteen tulkintaan ennen kuin aivan näytelmän lopussa. 

Ja lopetus onkin sitten järisyttävän typerä ja lapsellinen. Aivan kuin olisi päätetty ottaa kaikki irti vallankumousromantiikasta ja sitten ilmoittaa että se olikin vain pahaa unta.

En tätä esitystä enkä sen sisältöä poliittiseksi sanoisi, siis.
Yhteiskunnalliseksi kyllä, mutta silläkin kriteerillä turvallisen helpoksi, yhtä kohteettomaksi kuin 1970-luvun muistelu.

Kuva: Jonne Renvall

Se, miten paljon nuorten näyttelijöiden yhteistyö merkitsee, kompensoi ohjauksen joitakin hölmöyksiä, kuten tuon kolminkertaisesti itseään dekonstruoivan lopetuksen. Heikkouksiksi moisia kohtia ei voi nimittää, kun ohjaajana on Esa Kirkkopellon kaltainen, pitkän linjan tavoitetietoinen konkari. 

Kamalasti floppaavan lopetuksen lisäksi täysin perustelemattomilta tuntuivat dialogia katkaisevat näyttelijöiden vääntymiset vahamaisiin asentoihin. Väliajalla salakuunneltujen kommenttien perusteella moinen vääntelehtiminen ärsytti muitakin katsojia. 

Kai dystopian ahdistavuudesta pursuavaa epämukavuutta olisi voinut ilmaista jotenkin temaattisemminkin? 

Hieman helpon perinteisiltä tuntuivat puolestaan ne otteet ja uhkailut, joilla poliisivaltion vartijat käsittelivät siviilejä. Ne eivät sopineet siihen, miten omaperäisin, fiktion oikeuksilla poimituin ideoin dramatisoitiin dystopiaa, alkaen siitä että jäätelötötteröt ovat "Taantumuksen" vaihtoehtohistoriassa tavoitelluinta ylellisyyttä… Miksi sitten pyssyä pitää esittää pyssyllä ja univormua univormulla?


Yleisöä oli katsomo lähes täynnään, vaikka kyse oli päivänäytöksestä (30.9.2025), ja selvästikin sellaista väkeä, joka tiesi mitä juuri NÄTYltä odottaa.

Vuosikausiin en ole viitsinyt mennä katsomaan mitään NÄTYn esityksiä, koska niitä on aina mainostettu 'projekteina' tai 'tutkimuksina' eikä näytelminä. Mutta ”Taantumus” on parasta tahattoman perinteistä näytelmää mitä olen Montussa nähnyt, vaikkei draamaltaan kekseliäintä tai – varsinkaan – spefinä asianmukaisen vieraannuttavaa. 

Opinnäytteen laudatur-tasoisesta suorituksesta onnittelut näyttelijöille.

Antiikin Kreikan tragedia (näytelmä)

Tukkateatteri: Antiikin Kreikan tragedia
Ohjaus ja käsikirjoitus: Kaarlo Kankaanpää 
Ensi-ilta 19.9. 2025

 

Tampereen teatterielämässä tällainen klassikkotekstien sovitus kuin "Antiikin Kreikan tragedia" on niin harvinaista herkkua, että menin pikaisesti katsomaan sitä olettaen näytelmän esitysten olevan pian loppuunmyytyjä. Mutta tavallisen keskiviikkoillan esityksessä (24.9.) laskin yleisöä olevan vain kuutisentoista eli Tukkateatterin laajennettu katsomo ei ollut edes puolillaan.

Olisiko sitten niin, että näytelmän nimi kuulostaa kuivakkaalta luennolta eikä kerää yleisöä edes Tampereella, vaikka tätä joskus väitetään teatterikaupungiksi? 

Ohjauksena ja varsinkin sovituksena Kaarlo Kankaanpään teos edustaa kuitenkin parasta harrastajateatteria mitä kentältä löytyy.

Ihan niin timanttisen tiivis ja tarkka ei esitys ollut kuin millaisen käsityksen siitä sai elokuussa nähdyissä demoissa. Kun kolme antiikin klassikkotarinaa on sekä tiivistetty että modernisoitu harrastajavoimin puolen tunnin näytelmiksi, tyylin yhtenäisyydestä on pakko antaa periksi joiltakin osin. Materiaalina näytelmiin on käytetty ainakin Sofokleeta ja Euripideeta, mutta  käsiohjelmassa kiitoksen saavat kaikki muutkin "antiikin runoilijat".

Tuloksena ei siis ole ihan kauttaaltaan tragediaa, mikä on monessa kohtaa hyväkin asia. Arkiset torailut ja nykypäivään pudottavat sutkaukset ("Saatanan tunarit!") keventävät tunnelmaa. Ainoa ärsyttävän tietoinen tyylirike oli näyttämökuvan pohjustaminen kauppojen muovikasseilla, joita alkukohtauksen näyttelijät jättävät lavalle muistuttamaan siitä, miten maanläheisiä ja lähellä nykypäivää tarinat ovat. 

Myös valaistuksen tasainen yksipuolisuus ihmetytti. Mieleen ei jäänyt muuta tunnelmanrakennusta kuin savukoneen jatkuvat tuprutus ja "Medeiassa" nähty, sinänsä turhalta tuntunut myrkynkeittokohtaus maagisiksi korostetuilla maljoilla.

Näytelmän tarkkaan mitoitetut 130 minuuttia menivät joka tapauksessa notkeasti, mikä on jo itsessään hieno suositus tälle "trilogia näytelmän hinnalla" -esitykselle. 

Tragedian modernisaation onnistuneisuutta ehdin ajatella vasta väliajoilla, joita näytelmässä on kaksi. Ohjaajan tekemät juonnot ovat, muuten, nekin yllättävän olennainen osa katsojien orientoimista modernisoidun klassikon ilmapiiriin, arvon osoitus tragedialle ja silti itseironinen oikeassa mittasuhteessa. Onnistuneisuutta ajattelin kolmella kriteerillä:

PAATOS – Kokonaisuuden kolmesta näytelmästä pidin eniten "Antigonesta", ehkä siksikin, että sen juoni on niin eriskummallisen yksinkertainen (nainen haluaa haudata taistelussa kuolleen veljensä vastoin hallitsijan käskyä) ja silti siitä oli saatu irti sävyjä tragedialle tärkeän paatoksen ilmaisemiseen. Kokonaisuuden alaotsikko "kolme satua ihmisestä" pätee parhaiten Antigoneen; kansansatujen päähenkilöissä on samaa ehdottomuutta kuin tragedioissa. Tosin jos draamaan kuuluu henkilöhahmon muuttuminen, niin sellaistahan ei ainakaan tässä tulkinnassa nähdä. 

Toisaalta... hahmojen ja tarinan armottomuus sopii ehkä liiankin hyvin harrastajateatterilta odotettuun ilmapiiriin, karheuteen, särmikkyyteen. Vihan ja uhkan esittämiseen tulee hieman sellaista elokuvamaista poseerausta, silloinkin kun uhkaus lausutaan viivytetysti miltei kuiskaten. En yhtään tiedä, miten tällaista liiallista paatoksen kertymistä saisi tragediaa tehdessä sordinoitua, ilman, että mennään tragikomiikan puolelle. Kaipa dialogiin olisi pitänyt säästää pikkaisen enemmän alkutekstien runollisuutta. Nyt kohtauksissa tuntuivat töksähtäviltä suorasukaiset "Mene helvettiin!" "Niin menenkin" -uhkailut.

Näytelmää tukeva, Juha Loukkalahden tätä sovitusta varten säveltämä musiikki on tärkein elementti pehmentämään sekä töksäyttelyjä että tarinoiden sisällöstä huokuvaa paatosta. Välillä musiikin sävy tuntui kyllä liiankin elokuvamaiselta lilluttelulta, alleviivaukselta muutenkin rauhoitettuun kohtaukseen.

KUORO – Viimeisen vuoden aikana Tukkateatterilla olen nähnyt ja kuullut olleen (kun en ole kaikkea nähnyt) ohjauksia, joissa isokin joukko näyttelijöitä saadaan toimimaan ryhmänä teatterin pienellä kamarinäyttämöllä. Koska uusia harrastajia on jatkuvasti tuloillaan enemmän kuin projekteihin mahtuu, on tällainen ryhmäohjaaminen kullanarvoinen taito antaessaan mahdollisimman monille tilaisuuden kokeilla näyttelemistä. Tämä koreografian taju näkyy myös "Antiikin Kreikan tragediassa", jopa niin päin, että kahdeksan näyttelijän liike tuntuu paikoin määräänsä isommalta, silloin kun on tarve. Kuoron osuus toteutuu kohtauksen sisällön mukaan rytmitettynä vuoropuheluna taustalle jäävien näyttelijöiden ja etualalle nousevien päähenkilöiden välillä.

Pienessä näyttämötilassa tarkkaan valitut suunnanvalinnat ovat ammattiohjaajalle varmaankin yhtä arkista puuhaa kuin liikenteenohjaajalle ruuhka kuuden tien risteyksessä, mutta näin paljon liikettä en ole aiemmin nähnyt Tukkateatterin lavalla. Silti mikään ei tuntunut liioitellulta ja kiiruhtavalta – tai ehkä viimeisen näytelmän Medeia oli vähän liiankin levoton ja kiehnäävä juonittelunsa mielentilaa ilmaistessa...

Kuoron alati läsnäoleva toiminta kertojana ja kommentoijana vie kyllä tragedialta sitä tyylilajilleen välttämätöntä mysteerin tunnelmaa. Ehkä tätä mysteeriä ja monitulkintaisuutta palauttelemaan oli valittu näyttelijöiden yhtenäinen vaatetus, erilaisilla symbolisilla ihmishahmoilla kuvioidut t-paidat. Hyvä keksintö, vaikkei tarkoitus auennutkaan.

SANOMAN PAINOTUS – Erikoisin ratkaisu dramatisoinnissa oli tehty
kokonaisuuden aloittaneessa "Oidipuksessa" jakamalla nimihahmo kahdelle roolille. Odotin, että tämä valinta tulisi esille myös dialogissa, esimerkiksi muistutuksena Oidipuksen jakautuneisuudesta lapsuutensa säilyttäneeksi aikuiseksi, pikkuvanhan huomionkipeänä hallitsijana, joka sokaisee itsensä tajutessaan että väkivalta ja seksuaalisuus ovat kaikkien ihmisten ominaisuuksia, ja ihminen on paljon enemmän kuin sfinksin arvoituksissa piileviä abstraktioita. Mutta ei. 

Roolihahmon kahtiajako sopi tietysti siihen, miten kuoron kanssa käytiin vuoropuhelua, toistuhan ajatus kuorosta minän 'meisyytenä' myös "Antigonessa". Mutta sanoman painottaminen, siis se mitä tällä kertaa klassikkotarinasta haluttiin välittää, jäi "Oidipuksen" kohdalta avoimeksi. "Antigonessa" satutarina oli itsessään niin erikoinen, että se toimi kuin muistutus siitä, millaista ehdottomuutta ihmisissä piilee. Mitään kummempaa painotusta ei jäänyt kaipaamaan. 

"Medeia" taas oli näistä kolmesta sovituksesta itsessään muodollisesti täysipainoisin pienoisdraama ja sen nimiosa vahviten omalähtöistä näyttelemistä: edessäni istuva katsoja itki Medeian monologin herkistämänä. Sovituksen loppuratkaisu oli tragediaksi yllättävänkin sovitteleva, mutta pienoisnäytelmälle täydellinen, etenkin kun lopetus samalla sulki näytelmäkokonaisuuden tarinasta poimitulla ajatuksella: kauhean kostotarinan kuultuaan ihmiset muuttuvat pelästyksestä lempeiksi kysellen toisiltaan ettet kai sinä ole Medeia/Jason. 

Sanoma oli hupsun alleviivaava, ja silti välttämätön, paluuna arkeen, johon näyttelijätkin hahmoistaan palasivat pukiessaan alussa riisumansa tuulipusakat taas ylleen ja poistuessaan värien ja sävyjen todellisuuteen.

Mitään enempää Antiikin Kreikan tragediasta tragediana ei tarvinne avata. Tällaisenaankin kolmen klassikon selätys yhdellä sovituksella on taatusti tähtitapauksia niin Tampereen syksyssä kuin Tukkateatterin historiassa. Toivotaan, että Kaarlo Kankaanpäätä nähdään molemmissa lisää.

 

Mökki on multiversumin napa

Mökkijakso ei ole meille kirjoittavaa elämäntapaa viettäville lomaa perinteisessä mielessä. Mutta mökki on niin erillään arjesta, että siellä elää erillään kalenteriajasta. Juuri siksi mökiltä lähteminen tuntuu aina kamalan surulliselta: paluulta ODOTTAMISEEN PAKOTTAVAAN kalenteriaikaan – siitäkin huolimatta, että lopetin kalenterin käytön jo vuosia sitten ja luotan sähköpostissa näkyviin viesteihin niiden muistuttaessa lähiaikojen muutamista sovituista menoista. Vähänkin kauemmaksi jotain tapaamista sopiessa täytyy vain luottaa siihen, että on hyvin pieni todennäköisyys osua jonkin muun asian kanssa kalendaarisesti päällekkäin.

Kalenteriaika tarkoittaa lisää sotauutisia, lisää dediksiä, lisää hoidettavia laskuja, lisää lääkärivarauksia, lisää lisättävää vähän kaikkeen mahdolliseen. Mökkiaika taas on minimalismia: tulta puihin, vettä kahviin, unta kaaliin.

Syksyn vesiensulkemismatka on yhä vuoden murheellisin mökkireissu. Vedet suljettua ja putket irroiteltua on peruuttamattomasti irroittanut itsensä vesikesästä. Jos ei sitä muuten tajuaisi, niin viimeistään siitä ironiasta, että taivaalta syöksee armottomia kuuroja kylmää sadetta. Yhä uudestaan tämä täytyy todistaa todeksi.

Jostain syystä keväällä vesien avaaminen ei tunnu yhtä isosti riemukkaalta, vaan putkien liittäminen pikemminkin korostaa sitä, miten pienin elein me toiskätiset kaupunkilaiset asetamme itsemme keskelle maaseutua, miten riippuvaisia olemme bussista ja rengaskassissa raahatuista ruoista.

Matkalla mökille sitä aina kuvittelee, mitä kaikkea ehtisi rauhassa lukea metsän suojassa. Mutta sopivien kirjojen osuminen kohdalle on aivan tuurissaan. Kuopion kirjaston kierrätyshyllystä löysin Kilven Tamaran ja tajusin, etten ole koskaan lukenut sitä kokonaan. Mökillä kirjan hotkaisi päivässä ja se oli aivan muuta kuin muistin, ja myös aivan muuta millainen maine siitä on kirjallisuushistoriaan pesiytynyt. Eroottisena(kin) romaanina se sijoittuu enemmän hartioiden kuin jalkojen väliin, vaikka tuo suomierotiikan rehabilitointi oli se syy, miksi kirja tarttui kierrätyksestä.

Oma matkakirja on spefinovellien kokoelma Multiverses (2024). Huomasin sen Åconissa Rosebudin pöydässä, mutta laitoin sen verkkokaupan tilaukseen pari euroa halvemmalla. Anteeksi, Rosebud, mutta Helsingin yliopisto sanoi, että näin saa tehdä. Ja parempihan se on vihoitella jälkikäteen verkkokaupalle miten paskan kirjan myivät. Kokoelmassa on useita nimekkäitä kirjoittajia, mutta heistä esimerkiksi Ian McDonaldin novelli on aivan luvattoman tyhjänpäiväinen 'lupsakka katastrofi' -jutustelu. Multiverse-idean käytöstä kokoelma antaa kyllä monipuolisen käsityksen, mutta huijaa hieman siinäkin, kun osastoksi vaihtuukin yhtäkkiä vaihtoehtoiset historiat. Sillä puolella Ken Liun novelli on ehta genretarina, mutta ei sekään ole juuri hänelle ominaista älykköproosaa. Kaikessa haiskahtaa vetävän idean ympärille koottu pikaruokapuhvetti. Eikä ihme: multiversumi on ideana vähän kuin puhvetti. Kokenutkin kirjailija saattaa suhtautua siihen ensisijaisesti vitsinä.

Mutta kalenteriajan ulkopuolelle päästyä multiversumin kaleidoskooppimainen näkökulma olisi ollut parasta millä päänsä puhdistaa. Nyt sai tyytyä saunaan ja puhdistumiseen rantaviivalla, joka vetäytyy yhä kauemmaksi kohti kesäversumia.

Panu Tuomi muistoissa (1968-2025)

 
”Ei se kirjallinen luominen sairauteen katkennut, vaan rantatunnelin rakentamiseen.” 

Sellainen kaupunki on Tampere, sellaista on elää runoilijana kaupungissa, joka on luovuttanut asukkaidensa oikeudet gryndereille. Runoilija Panu Tuomi ei ollut mikään mimosamainen luonne taiteilijana, mutta hänen muisteluillassaan (27.8.2025, Tahmelan huvila) toistui todistus siitä, että Tampereen kaupungin de-re-konstruktio ympärillä vaikutti runoilijan työhön, niin kuin tuo mieletön täydennysrakentaminen vaikuttaa meillä muillakin, jotka haluaisimme pitää Tamperetta asuttavana kaupunkina.

Panu Tuomen muisteluilta oli Pirkkalaiskirjailijoiden jäsenilleen järjestämä, ainutkertaisen tarpeellinen tilaisuus. Tuomen poismeno yllätti meidät kaikki, jotka emme tienneet, että hän oli jo kolme vuotta sinnitellyt vakavan sairauden kanssa. Ainutkertainen, tietysti, myös sen vuoksi, miten ainutkertainen runoilija Tuomi oli niin Tampereen kuin Suomen mittakaavassa: katoliseen mystiikkaan viehättynyt, vanhanmaailman tapaan sielukas kirjailija, mutta myös ihminen joka rakasti jalkapalloa, Carl Barksia ja georgialaista mineraalivettä.

Itse tunsin Panu Tuomen (1968–2025) lähinnä Pirkkalaisten kautta, ehkä yliopistoltakin. Ja kuten monet monet muut, Panuun törmäsin toisinaan kaupungilla ja kun hän pysähtyi juttelemaan niin hän asettui kuin puu paikoilleen osoittamatta kiirettä mihinkään. 

Pidin erityisesti hänen vinoilustaan runoilijamyyttiä kohtaan. Panun imagoon kiinteästi kuulunut nahkasalkkukin saattoi olla nuivaa vitsailua myyttiä vastaan. Kukaan ei koskaan nähnyt mitä salkussa piili.

Haastattelin Panua jossain tilaisuudessa ja kun kysyin, pitääkö paikkansa, että barokkimusiikki on hänelle keskeinen inspiraation lähde, hän tokaisi sarkastisesti, että juu, heti kun hän aamulla herää hän laittaa barokkimusiikin soimaan. Ja silti se saattoi olla totta. Muisteluillassa tuli esille, että Panu oli ollut itsekin musiikillisesti lahjakas, joten kyse ei ollut mistään henkevän ilmapiirin herättelystä. Eikä varsinkaan runoilijastatuksen rakentamisesta. Panuhan ilmaantui kaksinkertaisena poikkeuksena vuosituhannen vaihteen runouskentälle, jonka julkisuutta hallitsi hesalaisten älykkörunoilijoiden ja turkulaisten kapakkarunoilijoiden vastakkainasettelu. Tämän poikkeusaseman vuoksi hänen poetiikkansa erikoisuutta on ehkä liioiteltukin kritiikeissä.

Muisteluiltaan menin kuullakseni, miten Panun tunteneet ihmiset selittäisivät hänen runouttaan, joka oli minulle jäänyt kryptisemmäksi kuin ihminen, jonka senkin tunsin heikosti. Kari Aronpuro, joka tuon yllä siteeratun ajatuksen tokaisi, muisteli Tuomea hengenheimolaisena ja tärkeiden kirjojen esittelijänä, mikä lieneekin hyvä tulkinta-avain Panun runouteen.

Parhaan luonnehdinnan Panu Tuomesta esitti iltaa isännöinyt Jonimatti Joutsijärvi
sanoessaan runoilijan olleen ”toisenmaailman kauppamies”. Tällä hän tarkoitti sitä, että runoissaan Tuomi leikitteli paitsi kirkollisen mystiikan sanastolla myös viitteillä yhtä korkealentoiseen maailmankirjallisuuteen. Leikittely näkyy kokoelmien nimissäkin, kuten Pyhän Vituksen tauti, Vaaleanpunainen ilmestyskirja, Jerusalemin syndrooma, ja – viimeiseksi jäänyt – Kardinaali Zen (2023).

Myös numeromystiikkaan Tuomi oli niin vihkiytynyt, ettei se ominaisuus (etenkään runojen rytmiikasta) ole ehkä tullut kunnolla esillekään hänen runotyyliään arvioidessa, totesi Joutsijärvi. 

Tällaisia mystiikasta mehustettuja ominaispiirteitä ei pidä tietenkään liioitella sen paremmin Panu Tuomen kuin hänen esikuvansa, Eeva-Liisa Mannerin, kohdalla. Jos vain Tuomenkin runoutta luettaisiin enemmän ääneen, niiden rytmiikkaan ja soinnullisuuteen kätketty kauneus tulisi helpommin ilmi. Rytmi ei pelkästään luo uudenlaisia järjestyksen muotoja, vaan myös vapauttaa runoilijan ja lukijan tottumuksista, sanoo Tuomi eräässä essessään.

Ja kyllä niitä Panun runoja sitten luettiinkin eli lausuttiin muisteluillassa. 

Illan paras avain oli muistutus Panu Tuomen esseekirjasta ”Poeettinen korrektius” (2006), joka on varmasti jäänyt kirjailijan runokokoelmien varjoon. Kirja on ilmestynyt esseeteosten sarjassa, osana 2000-luvun alun esseebuumia, tamperelaiselta Sanasadolta. Runoilija puhuu -sarjassa ilmestyi aikoinaan vain viisi teosta (Ihalainen, Joutsijärvi, Kellokoski, Rekola, Tuomi), mutta ne kannattaa etsiä käsiinsä, etenkin avauksina siihen, millaisena runoilijat itse näkivät työnsä 2000-luvun varhaisina vuosina. Panun kirjasta löytyy muun muassa muistelma uran alkuajoilta. Hauska on lukea, että itselleen tärkeimmäksi opastajaksi Panu siinä nimeää Risto Ahdin. 

Kotiin tultua piti tarkastaa, oliko niitä Tuomen runokokoelmia tosiaan kymmenen, kuten muistelijat niin illassa kuin lehtijutuissa ovat toistelleet. 
Ei ollut. Niitä on yksitoista. Siinä teille numeromystiikkaa.

Varasteleva varpunen (elokuvahko)

 
Robert Guédiguianin edellinen elokuva, Elämä on juhla (2023) taisi jäädä minulta näkemättä, koska en muista enkä tiedä siitä mitään. Saa jäädäkin näkemättä, jos se on yhtään samanlainen kuin Guédiguianin uusin ohjaus Varasteleva varpunen (2024, La Pie Voleuse). 

Voi vain (taas?) ihmetellä miten vähissä Ranskan kokoisessa maassa ovat draaman ammattilaiset, jos näin keskeneräinen ja kerronnaltaan tv-sarjamainen filmi tuetaan kansainväliseen levitykseen saakka.

Eikä ohjaajan ihaillummasta ominaisuudesta, poliittisuudesta, ole enää merkkiäkään. Jäljellä on vain hymistelyä ja Victor Hugo -monologi, jonka varassa draama suljetaan kymmenen minuuttia ennen lopetusta. Sitten kaikki hymyilevät ja tekevät sovinnon kuin kirkollisessa paraabelissa. 

Mitä helvettiä! kysyy laatutietoinen katsoja.


Kuviltaan Varasteleva varpunen on samanlainen puhvetti silmäkarkkia kuin muutkin Guédiguianin Marseillen aurinkomaisemiin sijoittuvat filmit. Yksi henkilöhahmoista on kirjoitettu mukaankin ihan vain eroottiseksi silmäkarkiksi. 

Elokuvan ainoa sidos realismiin ovat rypistetyt viidenkympin eurosetelit. Ne ovat hätkähdyttävä simppeli efekti ja tuovat mieleen kaikki Bressonin elokuvat lähikuvineen seteleitä hypistelevistä ja kourivista käsistä. Aiheesta saisi mainion paneelikeskustelun, "Rahan metafysiikka ranskalaisen uuden aallon perinteessä", esimerkkeinä Claude Millerin La Petite Voleuse (1988) ja Guediguianin La Pie Voleuse.

Itse Guédiguian olisi sellaisessa paneelissa yhtä pihalla kuin kaurismäet ja kenloachit ja muut työväenluokan satusedät.


Jos mukana eivät olisi ohjaajan vakionäyttelijät, voisi elokuvaa olettaa aivan jonkun muun tekemäksi. Ainahan Guédiguian on rakkautta ja seksiä käsitellyt, mutta pitkällisesti perusteltuina reaktioina elämäntilanteen ahdinkoon, kuten parhaissa filmeissään Marius ja Jeannette (1997) ja Marie Jon kaksi rakastajaa (2002). 

Uudessa elokuvassa ihmiset ovat selvästi eristyneempiä ja vailla muuta tarvetta kuin jonkinlainen… vipinä:

- Ihailtu avustaja Maria tuntee vipinää näpistellessään vanhusten rahoja, vaikka voisi saada ne yhtä hyvin pyytämällä.
- Marian tytär Jennifer tuntee vipinää kohdatessaan komean elämäntapadiilerin (asunnonvälittäjän), vaikka voisi saada seksiä yhtä hyvin aviomieheltään.
- Marian mies Bruno tuntee vipinää korttipöydässä, vaikka häviää säännöllisesti kaikki rahansa.
- Marian työnantaja Robert tuntee vipinää katsellessaan… duunaria.

Duunari saa halvaantuneen keskiluokan hymyilemään...

Elokuvan draamallinen hataruus piilee juuri tuossa kahden keskushahmon, Robertin ja Marian, keskeneräisesti perustellussa suhteessa. Miksi ja miten Robert tulkitsee juuri Marian edustavan työväen solidaarisuutta? Maria on energinen ja hyväntuulinen, mutta eihän pyörätuolinsa kanssa kotiin rajattu Robert näe maailmasta enää muuta kuin Marian. 

Robert kyllä selittää uskottavasti, että ei ole rakastunut Mariaan, vaan että tämä edustaa jotain mitä olisi rakastanut. Muuta yhteistä heillä ei esitetä olevan kuin musiikki, ja Robertin kohdalla sekin jää vain viitteeksi: hän on eronnut vaimostaan musiikinopettajan vuoksi ja siten saanut poikansa vihat. 

Pianomusiikki ”vipinän” esoteerisena symbolina soi kaiken aikaa vihjaillen ja aavistellen kohtausten taustalla, ikään kuin ihmisten salaiset ”vipinät” alkaisivat purkautua näkyviin sen jälkeen, kun prologissa nähtävä pianoliikkeen murto päästäisi ”vipinät” sävelinä vapaaksi maailmaan. Tämä satufantasiamainen näkökulma ei kuitenkaan tule hyödynnetyksi sellaisella kepeydellä kuin ansaitsisi ja on aivan muuta kuin mihin ohjaaja on tottunut etsiessään pikemminkin kaurismäkimäistä suurinta yhteistä tekijää kuin renoirmaista pienintä yhteistä ihmettä ihmisten välillä.

Tällaisiin joukkokuviltaan epäselviin ja ryhmädraamana pinnisteleviin feelgood-tarinoihin ohjaaja on harkitusti tähdännyt myöhäistuotannossaan, näin kai voi sanoa 72-vuotiaasta ohjaajasta. Kilimanjaron lumet (2011) ja Talo meren rannalla (2017) olivat poliittisinakin satuina sillä rajalla, että haluaako niitä koskaan nähdä uudelleen. Ehkäpä ei.

Ohjaajan filmografiaa selatessa huomaa, että moni varhaisempi elokuva on häneltä näkemättä, kuten palkittu Gloria Mundi (2011). Parempi olisi käyttää rahansa niitä nähdäkseen. 

Varastelevan varpusen ainoa käyttötapa on katsoa se suoratoistosta talven pakkasilla ja lämmitellä välimerellisen aikuissadun lämpöä huokuvissa väreissä. 

Filmifriikille, kuten minä, jo näyttelijä Jean-Pierre Darroussinin (Robertina) esiintyminen tuo toki hyvän mielen. Mutta en minä pelkästään siitä 11 euroa ja kahta tuntia omaa elämääni antaisi maksuksi. 

Ainoa varsinainen bonus tämän elokuvan näytöksessä oli se, että teatteri (Niagara 21.8.) laittoi aluksi väärän filmin pyörimään, joten sain nähdä muutaman minuutin elokuvan ”Materialists” alkua. Se vakuutti, ettei tuota Celine Songin uutta aikuissöpöstelyä tarvitse nähdä. Sitäkään.

Hanna Weselius: Pronominit (romaani?)

Hanna Weselius: Pronominit

377 s.
Wsoy, 2025






Tätähän se postmoderni kirjallisuus on pahimmillaan ja parhaimmillaan: teoksia joista voi poimia mieleisensä palat kuin konvehtirasiasta. Silti kansien sisälle saadaan mahdutettua koko nykyinen maailmantilanne.

Hanna Weseliuksen Pronomineissa maailma on loppumaisillaan. Mitään varmaa tietoa ei ole tarjolla, mistä ollaan tulossa ja minne menossa. Tapahtumat on tiivistetty lentokoneeseen vailla lähtöpaikkaa ja määränpäätä. Painajaismaisen viihdyttäväksi lennon tekee se, että matkustajille esitetään tauotta katastrofit romantisoivaa Titanic-elokuvaa.

Henkilöhahmot ovat ohkaisia, mutta niin on tarkoituskin, jotta heidän mielensä vastaisi sivilisaation hapertumista. Ihmisistä on tullut ”reaktiivisia väkkäröitä”, tavarakulttuurinsa varassa eläviä olentoja, joilta ”voimakas Disney-muisto” riittää viemään voimat ja joille muoviteippi takaa ajattelun selkeyden.

Romaanin nimi tarkentaa huomion siihen, että henkilöt ovat korostetun välineellisiä. Kirja on jaettu viiteen osioon kieliopillisten pronominien mukaan, vaikka kertojanäkökulma ei noudatakaan valittuja jaottelua Minä, Tämä, He, Sinä.

En romaania lukiessa tajunnut, mitä lukijan tulisi jaottelun perusteella pitää kunkin jakson tulkinnallisena avaimena. Jonkinlaista ”minuuden” analyysiä? Vaiko sitä, miten henkilöt vaihtavat paikkaa lennolla? Kaiken lisäksi parhaiten ”Sinän” näkökulmaa vastaa kirjan viides osa, epilogi, joka on otsikoitu ”Vapaavalintaiseksi” eikä ”Sinäksi”.




Pronominit on kooste fragmentteja ja kymmeniä ihmiskohtaloita, joita yhdistää päätyminen kansien väliin kirjoittajansa pitkälle ja korkealle ajatuslennolle.

Selitys sille, miksi romaani ja maailma nyt lopussaan jakautuu pronominien mukaan, löytyy sivuilta 217–218 eräänlaisen kokoavan kertojaminän puheista. Ihmiskunnan siirtyessä tekstistä kuvakeskeisiin medioihin viestimet ovat alkaneet puhua ”meistä”, esittää kertoja. Mitä enemmän on kohkattu ”meistä”, sitä enemmän pronomineista on tullut vapaasti liiteleviä merkkejä.

Älykköproosana Pronominit on yhdistelmä hyvää proosaa ja typerryttävän laiskaa esseistiikkaa. Eräs henkilöistä pitää esimerkiksi pitkän esitelmän ämpäreistä ihmiskunnan tärkeimpänä keksintönä. Esseemäinen katkelma on varmaankin tarkoitettu ironiaksi kulttuurituotteisiin takertuvia katastrofiluonteita kohtaan. Mutta vastaavassa esseistisessä ironiassa Leena Krohn pääsisi yhdessä sivussa syvemmälle kuin Weselius kahdeksassa.
 

Noh, Weselius ei ole filosofi vaan valokuvataiteen lehtori. Hän rajaa proosassaan tarkasti tilanteita ja fokusoi yksityiskohtiin. Fragmenteista ei vain synny edes metaforan paksuisia kytkentöjä. Mitään lopputulemaakaan on turha odottaa, sen paremmin lennon huipentavaksi katastrofiksi kuin historian viimeisteleväksi tulkinnaksi.




Lähiten kirja tuo mieleen Don DeLillon äskettäin ilmestyneen pienoisromaanin Hiljaisuus (2020; suom. 2022). Siinäkin lentokone on ajasta irronnut pienoiskuva romahduksen partaalla liitävästä sivilisaatiosta – ja siinäkin ironisoidaan maailmanloppua tapahtuman sijaan ilmiönä, joka tuntuu olevan alituiseen aktualisoitumassa, mutta pysyttelevän loitolla keskiluokkaisen epäuskon varassa. Vastaavia, maailmojen rajat ylittäviä lentomatkojen kuvauksia tietysti löytyy spefistä loputtomiin. Weseliuksen ansio on keskittää kaikki tapahtumat koneen sisälle klaustrofobiseen putkiyhteisöön.

Mutta siinä missä esimerkiksi DeLillo antaa maailmanlopuille aina perhedraaman kehyksen, pitää Weselius henkilönsä erillään ja yksinäisinä. Epilogi palauttaa näkökulman maan tasalle, muttei ankkuroi tulkintoja.

Kirjan alkuun on painettu karttakuva matkustamosta, mikä antaa lukijalle liioiteltuja odotuksia istuinpaikan mukaan nimettyjen henkilöhahmojen linkityksistä. Mitään hypertekstiä tämä kirja ei ole lähelläkään, ja tuskin sellainen on Weseliuksen tarkoituskaan. Syytettäköön karttakuvasta postmodernistisiin temppuihin uskovaa kustantajaa.




Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2025

Hannu Rajaniemi: Varjomi (romaani)

 

Hannu Rajaniemi: Varjomi
Suom. Juha Ahokas. 
266 s.
2025, Gummerus


Ei hyvä mutta tavattoman taitava.
Ei lajissaan edes omaperäinen. 
Silti alalajissaan häikäisevä taidonnäyte.

Onneksi en saanut tätä Hannu Rajaniemien Varjomia (2025) arvosteltavaksi, vaikka se toivelistalla olikin, vaan luin sen vasta nyt mökkikirjana. Vaikea olisi ollut siitä muodostaa mielipidettä, jonka takana seistä kriitikkona. 

Mieluiten siitä puhuu ”toisaalta… ja toisaalta…” -vertailuin:

Toisaalta Varjomi on tavattoman lapsellinen, lähes disneymäisen kliseinen perhemelodraama.
Toisaalta taas henkeäsalpaavan ajankohtainen visio biohakkeroinnista. 

Toisaalta se edustaa mitä tylsintä ja pinnallisinta keskiluokkaista flirttailua amerikkalaiselle hipsterikulttuurille.
Toisaalta se on eetokseltaan monisävyisempi kuin monikaan muu kyberpunkin perillinen 2000-luvulla.

Hannu Rajaniemen edellisiin kirjoihin verrattuna Varjomin rakenne, tarkoitus ja deeänaa on aivan muuta. 

Spefin lavealle näyttämölle Rajaniemi tuli aikoinaan Kvanttivaras-trilogialla (2010–2014), joka oli (lähes) pelkkää kielellisestä lahjakkuudestaan huumaantuneen kirjoittajan happoscifiksi paikantuvaa sanapölytystä. En trilogiasta tykännyt alkuunkaan, etenkin kun Rajaniemen novelleista oli nähnyt, että tässä oli viimeinkin suomalaisen scifin ensimmäinen ja viimeinen valkoinen toivo. En ymmärtänyt - enkä tänäkään päivänä ymmärrä - miksi kirjailija halusi kirjoittaa sellaista tieteisfantasiaa ja -satua yhdistelevää hölyntähtipölyä.

Sitten tuli romaani Kesämaa (2018), joka oli omassa kauhufantasian alalajissaan koherentti teos, mutta jätti ihmettelemään, mihin se scifi-visionääri nyt oli kadonnut.

Vastaus saatiin 2024, kun Rajaniemen viides romaani Darkome eli Varjomi ilmestyi hänen nykyisellä kotikielellään eli englanniksi.

Varjomi on juonivetoisen tiivis teos, jossa ajattelu määrää toimintaa, kuten Oikeassa Scifissä kuuluukin ja pitäisi aina tehdä. Päähenkilö on nuori biotekniikkaan erikoistunut häkkeri, jonka perinnöllinen geenivirhe pakottaa etsimään äärimmäisiä torjuntakeinoja syöpäsairauteen, joka väistämättä puhkeaa jossain vaiheessa. Yhtäkkiä sairaus itse osoittaa vallankumouksellisen keinon parannukseen ja koko bioteknologian kumoukseen. Kirjan lopulta löytyy myös perinteinen action-kohtaus, joka on juuri niin kömpelön pakollinen lipeämä pois scifistä ja ajatteluproosasta kuin mitä myös Risto Isomäen kirjoissa. En ymmärrä miksi... mutta...

Mutta (taas) TOISAALTA: Varjomi on niin tyylipuhdas genreteos, että sen puhtauden selittää vain taiteellisista ambitioista vapautuminen ja kustantajan vahva punakynä. Tämä on tärkeä signaali genrefandomille ja sen toivoisi olevan signaali myös kotimaista scifiä väheksyville kustannustaloille: tässäpä on viimein genreteos joka jysähtää nuoriin lukijoihin kuin reagenssicocktail – ja saa heidät näkemään että elämme bio- eikä digivallankumouksen kynnyksellä.

Genrepiireissä on Varjomista puhuttava edellä mainituilla ”toisaalta... toisaalta” -etäännytyksillä ja tarkennettava teoksen arvoa vaikkapa sanomalla että teennäisessä nuorekkuudessaan ja kapinahengessään se on lähempänä Doctorowia kuin Gibsonia. Piireissä ymmärretään, että tämä on kirjalle suositus.

 

Mutta piirien ulkopuolella Varjomia kelpaa... kelpaisi... mainostaa parhaaksi suomalaiseksi scifi-romaaniksi.

Näillä varauksilla:
1. Kirjailija on nykyään jenkkifinno, joka sirottelee kirjaansa suomiviitteitä yhtä kepeästi kuin rennyharlinit.
2. Kirja EI ole itsenäinen romaani vaan alku sarjaan; tätä ei kerrota mainoksissa eikä takakannessa joten genretuotteena kyse on myös PUHTAASTI kuluttajan huijaamisesta...

Tähän huijaukseen on sorruttu myös alkukielisessä teoksessa. Kriitikko Niall Harrison reagoi siihen julkaisemalla kritiikin joka sekin katkeaa kesk -


https://locusmag.com/2024/12/darkome-by-hannu-rajaniemi-review-by-niall-harrison/

Kuolinpesän tyhjennys osa III

 

Kuolinpesän tyhjennyksen I vaihe on paperisodan aloittaminen. Se ei tunnu loppuvan koskaan, kiitos verottajan, mutta sentään se on kerran alulle pantuna kuin koneisto, joka toimii aivan omassa todellisuudessaan erillään arjesta. Pankki esimerkiksi vaati minua lähettämään elossaolotodistuksen (!), huolimatta siitä, että olen heidän asiakkaansa. En sitä viitsinyt hakea ja lähettää – ja sitten sitä ei lopulta enää kyseltykään. Ties miksi.

Kuolinpesän tyhjennyksen II vaihe on jäämistön sortteeraaminen. Sekin jatkuisi loputtomiin, jollei jossain vaiheessa tulisi pimahdus, että nyt saa riittää. Se tuli minulle kolme viikkoa sitten. Onnekseni tehokas asunnonvälittäjä lupasi hoitaa asian, pyysi kaksi tarjousta kuolinpesän täydelliseen tyhjentämiseen: toinen oli 900e ja toinen 1600e, sisältäen sen, että ostavat vähäiset arvotavarat (?) asunnosta.

Tänään tulin Kuopioon katsomaan miltä asunto näyttää tyhjennyksen jälkeen. Hyvin olivat tehneet tehokasta jälkeä, vieneet jopa pesukoneeseen unohtamani likaiset astiat, vessapaperit, verhot, mausteet, kaiken. Näin oli tarkoituskin. 

Tämä on se kuolinpesän tyhjennyksen III ja vaikein vaihe: hitaasti tilasta irtaantuvat ja liukenevat muistot, kun huoneet ovat paljaat elämästä.

Vain pakastimeen olivat tyhjentäjät jättäneet koskematta. Niinpä laskin rinkan selästä, hain kaupasta rullan biopusseja ja aloitin hävitystyön, joka olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Pakastimesta nimittäin löytyi, kuten tiesin aiempien kairausten perusteella, jopa vuodelta 2016 äitini ostamia lihapakkauksia. Ekologisen hukan määrä on aivan tolkuton, mutta montaa kertaa en uskalla myöskään ottaa riskiä, kuten kesän alulla, että syömme näistä ikivanhoista lihoista tehtyjä keittoja. Eikä minulla olisi sellaiseen tarmoakaan kuten Saaralla, jonka energia oli välttämätön apu tyhjennyksen II vaiheessa.

Nyt kuolinpesä on sitten pyyhitty lähes viimeisistä edeltävien elämien merkeistä. 

Äitini hautapaikkaa en ole käynyt katsomassa, koska sellainen ei minulle merkitse mitään. Silti se pitäisi käydä tarkistamassa, kun siitä seurakunnalle kerran joutuu maksamaan pitkät rahat. 

Mutta selvää on, etteivät ihmiset mitään surutyötä tarvitse, kun puhdistustyössä riittää tekemistä, joka saa ajattelemaan elämää PINTTYNEISYYTENÄ. 

Vielä pitäisi saada asunto myydyksi. Sitten voin pyyhkiä koko Kuopion kartaltani.

 

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri (romaani)

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri
Suom. Aleksi Milonoff
254 s.
Tammi, 2025

 

 

Tammen Keltainen kirjasto -sarja on Suomessa käännöskirjallisuuden arvostetuin brändi, jossa on julkaistu sadoittain maailmankirjallisuuden klassikoita, usein tuoreeltaan. Joskus sarjaan osuu kuitenkin teoksia, jotka tuntuvat olevan mukana vain siksi, että kustantamolla on kaupalliset syyt jatkaa menestyneen kirjailijan näkyvyyttä laadusta riippumatta.

Tällainen teos on kanadalaisen Emily St. John Mandelin Rauhallisuuden meri (alunp. 2022). Kirja on temaattista ja paikoin juonellista jatkoa Mandelin edelliselle suomennokselle Lasihotelli (2023), mutta romaanina kyse on ikävän pinnallisesta ja kirjailijan omaa imagoa makustelevasta teoksesta.

Erityisen ärsyttäväksi tällaisen napanöyhtämäisen kepeyden tekee se, että kyse on Mandelin scifi-pitoisimmasta kirjasta.

Rauhallisuuden meri kuvaa tulevaisuuden maailmaa 2200-2400 -luvuilla. Ihmiskunta on asuttanut Kuun ja kykenee avaruusmatkailuun yhtä vaivattomilla turistilennoilla kuin nykypäivän lentoliikenne. Vuosiluku voisikin olla yhtä hyvin nykypäivässä.

Kirjailija asennoituu tulevaisuuden maailmaan kuin kirjoittaisi aikuisten satua, jossa ei tarvitse miettiä, miten avaruuslennot suoritetaan tai miten Kuun heikko painovoima vaikuttaa valtavien siirtokuntien perustamiseen. Ihmiset elävät ja liikkuvat aivan kuin olisivat nykypäivän Amerikassa. Samanlainen outo kepeyden tunne vaivasi Mandelin läpimurtoromaania, tappavaa pandemiaa ennustanutta Asema 11 -romaania (2014). Hirvittävintä ei olekaan se, että 99% ihmiskunnasta menehtyy, vaan se, miten henkiinjääneet tarrautuvat kiinni muistoihin.

Rauhallisuuden meressä on aiheena iso filosofinen kysymys, miten selvittää, elämmekö itse asiassa todellisuuden simulaatiossa. Tämän selvittämiseksi on rakennettu aikakone, jolla lähetetään aika-agentteja menneisyyteen tutkimaan omituisia ajan ja paikan lait rikkovia anomalioita. Loppuselitys on tuttu jokaiselle aikamatkatarinoihin tutustuneelle, mutta tämähän ei sinänsä haittaisi, jos aikamatkailuun ideana ja psykologisena haasteena suhtauduttaisiin edes puolivakavasti. Vaan ei tämä kirjailija.

Ainoa tyylipuhdas osuus romaania on vuoden 1912 anomaliaa käsittelevä alkujakso, jossa brittiläinen nuorukainen kuljeksii läpi Kanadan päätyäkseen syrjäiselle saarelle. Tällaisia kuljeksijoita Mandel tuntuu ihailevan ja keksivän heitä varten romanttisia selityksiä, miksi kohtalo on tarkoittanut tietyt henkilöt tapaamaan ajallisesti (Rauhallisuuden meri) tai paikallisesti (Asema 11) romahtaneessa maailmassa. 

Mutta edes henkilökuvina, saati kertomuksena, ei tämä uusin kirja tarjoa riittävästi ahmittavaa, saati naposteltavaa, hyvän lukuproosan ystäville.

Suomennoksesta voisi nipottaa sen verran, että kirjassa kuvailtu ”hovercraft” ei varmaankaan ole ”ilmatyynyalus”, vaan ihan scifin kliseistä lainattu lentoauto (hovercar).

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2025