Kirjamyyjäiset Pirkkalaisten toimistolla 11.12.

 

Nyt tilaisuus tukea kotimaista kirjallisuutta (esimerkiksi kansainvälisiä mediajättejä vastaan...) ja tavata tamperelaisia kirjailijoita joulutunnelmissa.

 

Angels in America (näytelmä)

 

Mikä: Angels in America (Tony Kushner)

Mitä: Näytelmä aids-epidemiasta 1980-luvun amerikkalaisessa homoyhteisössä

Missä: Kansallisteatteri (ohjaus Linda Wallgren)

Miten: Puolet alkuteosta (400 minuuttia) lyhyemmäksi sovitettuna

Milloin: Ensi-ilta 9.10. 2024, nähty 22.11.2025

Miksi: Näytelmä on eräs modernin teatterin klassikkoja, ja takuuvarma älykködraama dialoginsa nokkeluudella. Itseäni kumminkin kiinnosti enemmän sen tapa käyttää fantisoivia elementtejä kuin valaista americanaa aiheensa lävitse.

Millainen: "Ihan hyvä", muttei enempää, ei etenkään mitään mikä perustelisi neljän tunnin keston. Jos näytelmää esitettäisiin alkuteoksen tapaan kahdessa osassa, en ensimmäisen nähtyäni menisi edes katsomaan toista osaa. 

Mitäköhän... olisi voitu tehdä toisin, jotta tekstistä olisi saatu koskettavampi tai draamallisesti vetävämpi? Draaman kannalta tuskin mitään voisi tehdä toisin, jos alkuteoksesta (1991) halutaan saada kerralla kaikki irti - ainakaan teatterin lavalla, tai ainakaan SUOMALAISEN teatterin lavalla. Kaiken aikaa tuntui kuin katsoisi jotain aikuisten satua kun keskushahmona on rutkasti demonisoitu republikaani-spindoctor Roy Cohn ja satirisoidaan  "vain Amerikassa" -aatteita ja legendaaristetaan siirtolaisuutta ja työnnetään juutalaista mytologiaa höpsöksi tehtyjen mormonihahmojen taakaksi. Ne uteliaisuuteni herättäneet fantisoidut ainekset, enkeli ilmestyksineen, näyttivät yksinomaan koomisen hölmöiltä.

Mutta? No juu, näyttelijöistä kaksi pääsi loistamaan ylitse muiden: Markku Haussila petollisena Louis'ina joka kykenee verbaalisesti luovimaan poliittisesti mutkikkaissa valtasuhteissa, ja Aksa Korttila yksinäisenä puolisona, luovasti addiktiostaan uuden ajan mystiikkaa ammentavana hahmona. Haussilalla on uskomaton taito tuottaa vauhdilla harkitun oloisia monologeja ja Korttilalla on elinasalomainen ääni ja olemus kuin olisi peloton pikkumyy aikuisten Amerikassa. Tällaiseen näytelmään näiden nuorehkojen näyttelijöiden taidot sopivat täydellisesti.

Mutta toisaalta... näytelmän toteutuksessa on samoja tylsiä ratkaisuja kuin muissa Kansallisen esityksissä: 

1. Liian isoja teatteritemppuja tekniikalla. Vaikka alkutekstissä Kushner nitä suosittelee, pienemmälläkin pärjäisi.

2. Liikaa dialogin peittävää musiikkia ja liialla kiireellä tehdyt ensimmäiset kohtaukset katsojien vakuuttamiseksi, että neljä tuntia tulee sujumaan samaa vauhtia - eikä se edes pidä paikkaansa.

3. Liikaa sensaation hakua mainonnassa ja paikoin näyttämökuvan runsastamisessa eli aihetta väärään suuntaan painottaen tehdyt mainokset näyttelijöistä nahkabaariasuissa samoin kuin esityksessä kohdat, joissa toistetaan tanssin tapaista mimiikkaa itseään ja toisiaan hiplaavista näyttelijöistä. "Keho on sielun puutarha", sen iki-idean kaikki merkitykset käyvät kyllä esille ihan riittävästi perinteisellä näyttelijätyöllä viitteellistetyissä panokohtauksissa. Häveliästä sensuuria on, sen sijaan, harjoitettu siinä, ettei näytelmää markkinoida koko nimellään, onhan sen paljon merkitsevä alaotsikko "A Gay Fantasia on National Themes".

4. Liikaa Hollywood-aineksia: Valtaa edustava hahmo, Roy Cohn, huutaa kaikki repliikkinsä kuten Al Pacino näytelmästä tehdyssä HBO-sarjassa. Se alkaa käydä puuduttavaksi jo ensimmäisessä näytöksessä. Samoin tv-lainalta näytti se miten Ethel Rosenbergin hahmo oli ohjattu muistuttamaan Meryl Streepin tapaa tehdä sama hahmo ko. sarjassa.

Muttei? Well, Angels in America -näytelmästä on tehty myös ooppera, ilmeisesti mitään olennaista draamasta menettämättä, paitsi politiikka. Ehkä ooppera olisi ollut parempi lähtökohta suomalaisellekin esitykselle. Tai ideoida ihan oma "Peikkoja Pirkanmaalla" -versio...

Liikuntaa harjoittavat ruumiit 2025

 

Kaikki jumpparyhmien vetäjät ovat olleet tehtävässään niin erinomaisia kuin opistotason ryhmässä voi toivoa, mutta nykyinen on muitakin parempi. Jumppatunneilla hän opastaa lähes joka kerta sellaisiin iikesarjoihin, jotka ovat erilaisia kuin mihin keho on tottunut, minkä vuoksi aivotkin saavat uutta orientoitumista. Mutta lisäksi hän liikkuessamme selittää liikesarjojen hyötyperustaa ja tutkimuksia joilla tiettyjen liikkeiden paremmuutta, etenkin alaselälle ja tasapainolle, on perusteltu. Esimerkiksi tänään hän kertoi, että vastoin yleisiä uskomuksia tasapainon heikkeneminen vanhetessa ei johdukaan kehon ikääntymisestä vaan elämäntapojen muutoksesta: mitä vähemmän vanhana seisoskelee ja tekee töitä seisaallaan, sitä vähemmän on reaktiokykyä kun tasapainovarmuutta tarvitaan.

Perjantaisin jumppaan lähteminen tuntuu aivan eri tavalla vaivalloiselta kuin työhuoneelle - jonka vuokrasin kahdeksi kuukaudeksi ensi vuoden kirjoja editoidakseni - lähteminen muina talvisina arkiaamuina. Jokin äijäjumpan ihmisiä yhtenäistävässä luonteessa tuo mieleen kaiken sen keskiluokkaisen pakkosuomalaisuuden mitä olen aina inhonnut, mutta siis pikemminkin grouchomarxilaiseen kuin karlmarxilaiseen henkeen. Silti eli siksi pidän siitä, kun ryhmänvetäjä pudottelee joskus ironisen yksilöiviä kommentteja että "Soikkeli kiertää ihan omaa reittiään" tms. Eniten pidän tietysti siitä ironista, että olen miltei nuorin isossa jumpparyhmässä, notkeampi mutta aivan lihakseton verrattuna muihin äijäihmisiin. Ja että taustamusiikkina soi jo toista vuotta aina sama rock-pitoinen musiikki. Mick Jacker ärisee, ettei voi saada satisfactonia, samalla kun salintäysi "senioreja" etsii vatsalihaksiaan.

Mistä tulikin mieleeni, että tänään on taas kansainvälinen vasektomiapäivä. Virallisesti se on kunkin vuoden marraskuussa kolmas perjantai, mutta joissakin maissa sitä vietetään vähän virallisesta poiketen erilaisten kampanjoiden juhlistamiseksi. Valitettavasti vasektomian käyttö on 2000-luvulla vähentynyt maailmanlaajuisesti (yli kolmanneksen), vaikka ehkäisyn käyttö muuten on kasvanut vuosi vuodelta. Vuoden 2022 tilastovertailussa kärjessä on Etelä-Korea, jossa lisääntymisikäisistä 16.8% käyttää vasektomiaa ehkäisyssä. Seuraavina ovat Australia (14.0%), Bhutan (12.6%), Yhdysvallat (11.3%) ja Uusi-Seelanti (10.1%). Suomen kaltaista väestöpoliittisesti sairasta maata ei ole mukana vertailussa, mutta naapurissamme Ruotsissa vastaava luku on 1.1%. Väestöfasistien ohjailema kehitysmaa siis sekin. 

Järkyttävintä on se, että mediaani-ikä vasektomian hankkimiseen on Suomessa lähes 40 vuotta, kun eniten iloa ehkäisyttömän seksin iloista olisi viriileille kaksikymppisille pariskunnille. Tämän ilon tunnistamisessa esteenä on Väestöliitto. Tänä vuonna se on sentään pysytellyt ihmeen hiljaa ja sivussa mediasta, vaikka tilastolukemia syntyvyyden alenemisesta ja siitä juontuvasta työvoiman katoamisesta käsitellään uutisissa päivittäin. Kaipa Väestöliitossakin on varovasti todettu, että sota-ajan tarpeisiin perustettu f-henkinen järjestö on hävinnyt uusperheretoriikalla pitkitetyn taistelunsa yksilövapautta vastaan.

 Jos haluat löytää tai jakaa tietoa siitä, mitä vasektomiassa tehdään, löytyy netistä pdf:nä oma kuvaukseni operaation vaivattomuudesta:

https://illusionisti.net/Mita_vasektomiassa_tapahtuu.pdf

Talvimökkeilyä 15.-18.11.

15.11. Lauantai. 

Kesämökki muuttui talvimökiksi kahdessa viikossa tai oikeastaan yhdessä perjantaissa, eilisessä.  Muutamasta pakkasasteesta on kiinni, että tupa lämpiää todella hitaasti. Tulin tänne puoli neljältä, jotta olisin perillä valoisan aikaan, ja aloitin poikkeuksellisesti isolla patterilla kamarin puolella, jotta edes siellä olisi lämmin. Nyt kello kuudelta ollaan 10 asteessa, mutta tuvan puolella on yhä asteet nollassa, koska takkamuuri lämpiää niin hitaasti, ja vaikka pienet ikkunapatterit ovat päällä. Omituista. Kaksi viikkoa sitten mökki lämpeni paljon nopeammin, ikään kuin muutamatkin plussamerkkiset asteet olisivat laadultaan erilainen lähtökohta (=syksy).

Tässä välissä olisin jäätynyt moneen kertaan ellei sauna lämpiäisi nopeammin kuin mikään mökissä. Tätä samaa peliä lämpötilojen kanssa oli mökkeily Kaakonkalliolla. Pidin siitä samoista syistä: istua jäätyneen salmen ääressä osana pimeyttä kun kaikki ympärillä näyttää ja kuulostaa kuolleelta.

Eikä Kuopion kuolinpesä ole vieläkään mennyt kaupaksi. Sen tyhjistä käänteistä saisi melkoisen tarinan. 

Tulin jälleen tänne Savoon pysäyttääkseni ajan osaltani, jotta en ole pelkästään Tampereen puolittaisen arjen, työtä simuloivan kirjoittelun armoilla, ja kirottuna tärkeimpänä dediksenä se heikko toivo, että rahat kuolinpesästä saamalla ei tarvitsisi enää "koskaan" ajatella rahaa eli säätiöiden almuja. Elää kuin flipperin kuula pajatsossa. 

Tämä täytyy lisätä, olenhan sähköputkimiehen poika: missään ei ole niin kiitollinen sähköstä kuin täällä missä se ratkaisee kohtuullisen mukavuuden jo kymmenessä kamarin lämpöasteessa. Kiitos tästä savolaisesta möķkihämäryydestä Saara ja Hanne, kiitos taksi-Jani joka olet pelastanut meidät täältä korvesta niin monet kerrat, kiitos Mänäri vaikka suljit nyt helkkari sunnuntait, kiitos kaikki se kunnallinen infra, joka ympäröi tuota  urheilunatsien elotonta savocityä.

Korona-aikaan hankimme tänne syksymakuupussit. Sen verran kriisivalmiuteen suostuttua pysyn aikuisten oikeasti lämpimänä tämän yön.

16.11. Sunnuntai 

Heräsin yöllä puoli neljältä, sää oli muuttunut, nyt asteen lämpimän puolelle kun tänne tullessa oli päivällä 3 pakkasastetta. Sammutin kamarin lämmöt ja siirsin ison patterin tupaan jossa oli jo +14. Tunnissa huoneiden lämmöt tasoittuivat. 

Tämä testitietous tuo mieleen sen kerran, kun vierailin Kuopion lähellä kanafarmilla (joskus 1991) ja farmari selitti että kanalassa ruokinnan ja lämmön kulujen välillä on selkeä tasapainoilu: mitä enemmän säästää lämmityksessä, sitä enemmän kanoja on ruokittava. 

Tässä lämpöminimiä testaavassa mökkeilyssä ei ole tavoitteena metsäläisen elämän simulointi, vaan sen tutkimus, miten vähästä lisätystä valosta ja lämmöstä löytyy tyytyväisyyden minimi. Kaksi lämpöastetta on niin valtava ero oleilun laadussa, että celsius-asteikko on todistetusti liian karkea ihmiselämään nähden. Asteskaala pitäisi olla ainakin viisi kertaa isompi. Siinä 90 astetta olisi miellyttävän oravanpesämäinen lämpötila.

Aamulla se olikin taas orava joka seinää kipeillessään rapisteli hereille, vartin yli kahdeksalta. 

Lumet ovat sulaneet, sataa koko aamupäivän vettä joka on yhtä kylmää kuin lumi olisi, tuuli pitää ilman jäätävänä. Hauska lohdutus: jos olisinkin lähtenyt mökkeilemään Muonioon, kuten oli vähän kutka, olisin kokenut siellä eilen jo 24 asteen pakkaset.

Eipä täälläkään tee mieli ulos. Suodatan järvivettä ruokaa varten, litra tulee helposti, mutta kahdesti olen tällaisella mökkireissulla saanut vatsan sekaisin filtterivedelläkin. Huomenna aion hakea lisää vettä, ruokaa, ja viiniä Nilsiästä. Tiistaina matkaan takaisin Kuopioon ja Tampereelle. 

Matkalukemisena on Tchaikovskyn Children of Memory, jonka kuvittelin lukeneeni jo aikoja sitten, sekä Todd Deckerin kirja sotaelokuvien musiikista, joka on syytä lukea viimeistäänkin nyt, kun kuvittelen tietäväni kaiken genrestä. Tällaisella säällä jaksaa niihinkin paneutua.

Kello kahdelta pakotan itseni puolen tunnin kävelylle. Sade ja tuulikin on lakannut, mittarissa +3, mutta soratie on yhä jäässä. Ketään ei näy, sehän tästä alueesta korven oloista tekee, vaikka virallisesti tämä voisi olla taajamaa, kaivos ja lentokenttä meluetäisyydellä. Tien varren asukkaista tiedän enemmän Ukko-hevosesta kuin lähimmistä naapureista. 

17.11. Maanantai

Yöllä satoi uuden lumen, näyttää tuhdilta kuin talvi, mutta kuusten suojassa on isot pälvet aivan vihreää. Orava herättää 8:40, kai hän on myöhässä hankien takia, katolta hänen käpälämäkeään ei enä kuule.

Hylkään Nilsiän suunnitelman, kun nälkä vie puolelta päivin Mänärille. Pitsauuni ei kuitenkaan lämpenee heidän uuden talviajoittelunsa maanantaipäivinä. Kauppa on apea, kauppias niin tyly kuin voi olla suoranaisesti loukkaamatta. Jos sisään tulisi oikea turisti, se ei toista kertaa tulisi. Ostan kallista einestä kuin vihreän rangaistuksen.

Salmesta sulivat jäät eilisessä sateessa ja tuulessa. Mökkipihassa vuodenaika on pelkkää odotusta, nuutuneita halkokasoja, mikään ei pyyhkiydy eikä luisu kesän suuntaan, kun marraskuuhun on päästy, ja siksi ihminenkin "avautuu kuin taivas talvipuissa". 

18.11. Tiistai

Yöllä taivas viimeinkin kirkastui, tähdet näkyivät vaikkei putoavana parvena. Orava herätti jo 7:25 eli juuri ennen kelloa. Pakkanen oli kiristynyt viiteen asteeseen, kaipa hän arveli lämmittelevänsä piippumuurin juuressa. 

Yksi tyyni pakkasyö ei riitä, että salmi jäätyisi uudelleen. Minulle on silti riittämiin arktista seikkailua taapertaa rapsahtelevaa kylätietä valtatien varteen, vartoilla pitkän linjan bussia jota keli ei toivottavasti haittaa. Pysäkiltä näkee kauemmas kuin muualta tällä kylällä. Kylä kasvaa ja kuihtuu niin kuin lompakko sesonkiyrittäjän housuissa. Sitten bussi jo tuleekin, täynnä hiljaisia savokarjalaisia. Niin kuin minä. Mutta minä pääsen Tampereelle.

Sissi Enestam: Simulaatioteoria (tietokirja)

 

 Sissi Enestam: Simulaatioteoria 
– Mitä jos todellisuus ei ole sitä mitä luulemme?
291 s.
Tammi 2025

 

Vuoden ylivoimaisesti paras scifi-kirja on jälleen tietokirja, Sissi Enestamin huikeita ajatusleikkejä avaava Simulaatioteoria. Kustantaja on antanut kirjalle luokitukseksi tietoteorian (16.1), mutta paremmin se löytäisi oikean yleisönsä fysiikan hyllystä (53.1) ja vieläkin varmemmin säihkymässä scifi-hyllyn nurkalta. 

Kirjan leikkisä kansiasu johtaa sekin harhaan. Kyseessä ei ole teineille tehty viihteellinen tietokirja. Aikuinenkin lukija alkaa kaivata vertaisryhmää simulaatioteorian seurauksista keskustelemiseen – juuri siksi, että kirja on niin selkeän yleistajuinen ja järkeenkäypä, mutta mullistaa monet todellisuuden perustana pidetyt käsitykset. Mukaan lukien sen, että oikeastaan simulaatioteoria onkin simulaatiohypoteesi, vaikka aihetta popularisoidessa tavataan puhua teoriasta.

Tieteen peruskäsitteidenkin selittäjänä astrofyysikko Enestam on erinomaisen selkeä ja havainnollistava ottaen kantaa liian helpolta vaikuttaviin analogioihin, kuten simulaatiomaailman vertaamista tietokonepeleihin, etenkin niihin ilmeisimpiin eli Sims-peleihin (2000–). Teoksen lopussa on lista simulaatiohypoteesille perustuvista fiktioista, tosin kovin vähän niitä on löydetty aiheen trendikkyyteen nähden, vain kuusi kirjaa ja kymmenen elokuvaa.

Jotta todellisuutemme perustumista simulaatiolle, eräänlaiselle kosmiselle tietokonepelille, voitaisiin käsitellä teoriana, meillä pitäisi olla jotain tieteellisiä keinoja testata teoriaa, toteaa Enestam. Oikeastaan kyse ei ole edes hypoteesista, sillä hypoteesikin pitäisi olla sellainen, että se sentään voidaan todistaa vääräksi. Enestam kuitenkin huomauttaa, ettei hypoteesin nimittäminen teoriaksi ole pelkkä trendioikku: fysiikan ns. säieteoria ei ole sekään teoria, vaan matemaattinen malli. Vakiintuneita nimityksiä on silti johdonmukaista käyttää tiedettä kansanomaistaessa.

Ensimmäiset yhdeksänkymmentä sivua kirjasta ovat tiivistelmä filosofian tietoteoriaa eli koottuja selityksiä sille, mitä ja miten voimme saada tietoa todellisuudesta ja mitä ihmiselle ominainen tietoisuus oikeastaan tarkoittaa. Ne tuntuvat kohtuuttoman jaarittelevilta teoksen kirkkaasti säteileviin osiin verrattuna. Simulaatiohypoteesin teoreettiset syntyvaiheet ja muuttuminen trendiksi (2003) kerrotaan sivulla 27, mutta menee kohtuuttoman pitkään ennen kuin päästään kovaan ytimeen, hypoteesin argumentointiin puolesta ja vastaan.

Toistaiseksi simulaatiomaailman testaamiseen on tarjolla vain ajatusleikkejä ja oletuksia, esimerkiksi kyseenalainen tavoite todistaa, että luonnonvakio ei olisikaan kaikkialla vakio. Ajatusleikkien perustana on muutamia nykyisenkin tieteen haastavia outoja ilmiöitä, etenkin kvanttifysiikan alueelta.

Tunnetuin oudon ilmiön havainnollistus on klassinen kaksoisrakokoe, jolla kiusataan koululaisia myöntämään, että valo on sekä aalto että hiukkanen. Mutta Enestam jatkaa pidemmälle perinteisistä kvanttikenttäselityksistä. Hän referoi Carlo Rovellin tulkintaa, jonka mukaan tutkittavan ja tutkivan järjestelmän välinen vuorovaikutus tuottaa todellisuudelle sen ominaisuudet, joita pidämme luonnollisina. Simulaation ohjelmointi siis renderöisi meille ”todelliseksi” vain sen osan simulaatiota, mitä kulloinkin havaitsemme, mikä vähentää simulaatiossa tarvittavan datan määrää ja antaa vaikutelman vapaasta tahdosta.

Aalto-hiukkasdualismi on vain yksi tusinasta selityksestä, joita Enestam avaa perusteellisesti kirjansa siinä luvussa, joka on omistettu argumenteille simulaatiohypoteesin puolesta. Näistä selityksistä monet ovat scifi-harrastajalle tuttuja, vaan eipä ole suomeksi muuta teosta, jossa moiset argumentit käytäisiin lävitse vertaillen niiden vahvuuksia.

Scifi-harrastajaa suosittelen hyppäämään suoraan syvään päähän kirjaa eli neljännen luvun argumentteihin simulaatiohypoteesia vastaan. Nämä selitykset ovat vieläkin villimmin todellisuuskuvaa mullistavia kuin puoltavat argumentit.  Tämä johtuu siitä, että luotettavia todisteita maailmastamme simulaationa voi kerätä vain puolesta, ei sitä vastaan. Ajatusleikkejä simulaatiomaailmaa vastaankin voidaan silti kehitellä sen pohjalta, mitä tiedämme meille itsellemme mahdollisista tavoista toteuttaa simulaatioita, kuten Enestam osoittaa. Useimmat näistä ajatusleikeistä pohjautuvat siihen, että elämme tulevaisuuden ihmisten ohjelmoimassa simulaatiossa, jota Enestam kutsuu esivanhempisimulaatioksi. Tällaisen simulaation haasteeksi, nykytietämyksellä esteeksi, tulevat maailmankaikkeudesta löytyvien resurssien ja energian rajallisuus.

Scifistille jännittävimpiä ovat tietysti ajatusleikit simulaation tarkoituksesta sekä pohdinnat ihmiskunnan ja ihmistietoisuuden ainutlaatuisuudesta. Miksi esimerkiksi aika ja kausaalisuus toimisivat simulaation luoneessa ”oikeassa” todellisuudessa samoin kuin meillä simulaation sisällä? Argumentiksi simulaatiota vastaan riittää sekin, toteaa Enestem, ettei ole järkevää tapaa selittää kaiken ihmismaailmaan kuuluvan kärsimyksen tarpeellisuutta, eipä myöskään kaiken tylsämielisen televisioviihteen merkitystä simulaatiokaikkeudelle.

Jotkut kirjan luvuista toimisivat irrallaankin esseenovelleina, joilla Sissi Enestam pärjäisi Ken Liun ja Greg Eganin kaltaisten kirjailijoiden sarjassa. 

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025. 

 

Richard Powers: Alkumeri (romaani)

 

Richard Powers: Alkumeri
Suom. Antero Tiittula
431 s.
Gummerus, 2025

 

 

Richard Powersin Alkumeri (alkuteos 2024) loppuu siihen, mistä scifi-tarina alkaisi: uuden aikakauden aamunkoittoon, jossa kelluvat kaupungit ja itsenäinen tekoäly tuovat lupauksen maapallon pelastamiseksi asukkailtaan.

Läpi romaanin tämä loppuhuipennus on ollut odotettavissa, joten varsinainen juonellinen jännitys keskittyykin siihen, miten kolme päähenkilöä lopulta kytkeytyvät toisiinsa. Sitä saa jännittää viimeisille sivuille saakka.

Scifin ja fantisoivan proosan harrastajalle Alkumeri tuntuu lattealta. Yhdistelmä merentutkimusta, sukupolviromaania ja kyberpunkkia on kudottu sinänsä vetäväksi, toiminnalliseksi romaaniksi. Mutta monelta osin juuri hämmästyttäviksi tarkoitettujen ilmiöiden – merielämän diversiteetti ja tekoälyn kehitys – kuvaus tuntuu lapselliselta metaforasirkukselta, milloin ei naurettavan didaktiselta. Etenkin tekoälyn kyvykkyyttä esitellään kuin evoluution metafyysistä murroskohtaa vaivautumatta kuitenkaan selittämään sitä singulariteettina, kuten kuka tahansa scifi-kirjoittaja osaisi tehdä.

Luontokirjailijana ja ekokritiikin edustajana kansainvälistä mainetta niittänyt Powers on omimmillaan kuvaillessaan syvän meren ja koralliriutan poikkeuksellisia elämänmuotoja. Näiltä osin kirja perustuu samanlaiseen ihmeentunnun virittelyyn kuin jotkut nuorille suunnatut tietokirjat, joissa planeetta Maan biologia saadaan näyttämään fantastisen oudolta:

”Seepia oli pannut pystyyn näytelmän. Tuosta mahtavasta fortissimo-huipennuksesta seepia eteni rauhallisempien asentojen ja poseerausten kautta hiljaiseen loppuratkaisuun. Se kävi läpi monisyisen rituaalin vaiheita.”

 

Alkumeri sijoittuu puoliksi Yhdysvaltoihin, puoliksi Polynesiaan fosfaattirikkauksistaan riistetylle Makatean saarelle. Ihannedemokratian saavuttaneella saarella asuu enää kahdeksankymmentä ihmistä, joukossaan kaksi amerikkalaista päähenkilöä: sukeltajabiologina uransa luonut vanhus Evelyne ja sivilisaatioon katkeroitunut runoilija Rafi. Yksi romaanin tarinalinjoista kuvailee muutamien viikkojen jaksoa, jossa saaresta uhkaa tulla utooppisen teknologiakokeilun pesäpaikka, kelluvien kaupunkien telakka.

Kirjan suomalainen nimi pitäisikin siis olla ennemmin Loppumeri. Nykyinen nimi väittää harhaanjohtavasti, että kyse olisi miljardin vuoden takaisesta aikakaudesta. 

Romaanin alkukielinen nimi, Playground, viittaa kulttuurievoluutioon eräänlaisena leikki- tai pelipaikkana, jossa vähitellen rakentuu myös tekoäly. Älyjä koulutetaan virtuaalisissa pelipaikoissa pelaamaan ihmisten kehittämiä pelejä, mutta pelillinen ideoiden avaruus on myös kahden päähenkilön, Rafin ja Toddin, yhteinen pakopaikka traumatisoivista perheistään.

Kirjailija Powersin varsinainen mielenkiinnon kohde tuntuukin olevan luontoympäristö habitaatin kokoisena järjestelmänä, jossa yhteisöstään vieraantunut ihminen voi löytää sukupolvet ylittävän jatkuvuuden. Tämä näkyi myös Ikipuissa, jonka alkuperäisen nimen, The Overstory, voisi suomentaa sekä ”latvustoksi” että ”ylimmäksi tarinaksi”.

 

Kaikkien trooppisten eläinkummajaisten lisäksi Alkumerta rasittaa sen filantrooppi, kirjan ylimmäksi kertojaääneksi nostettu Todd. Tämä ihanneihminen on yksinäisyyteen sulkeutunut miljardööri, jonka mysteeri piilee siinä, kuka on se ”sinä”, jolle hän pystyy avautumaan elämäntarinassaan. Todd tajuaa vasta vanhuudessaan, että Metan kaltainen verkkoyhteisö, jota hän on rakentanut, onkin oikeastaan korvike valtamerelle.

Toddin hahmosta tehdään utopistinen ratkaisija planeetan kokoiselle ongelmalle, kuten amerikkalaisissa menestystarinoissa imelimmillään tehdään. Merielämän puhetorveksi nouseva Evelyne on hänkin ärsyttävän Mary Sue -tyyppinen hahmo: biologi, jota kaikki ihailevat ja josta tulee maailmankuulu kirjailija ja julkkis – epäilemättä sellainen, mitä kirjailija Powerskin haaveilee olevansa.

Powersin todellinen taito on yhdistää epäsosiaaliset, luonnonihmeille omistautuvat ihmiskohtalot isoihin yhteiskunnallisiin aiheisiin, etenkin ympäristöongelmien ratkaisemiseen henkilökohtaisena missiona. Ikipuut-romaanissa (2018) amerikkalaiselle ekoaktivismille osoitettiin pitkät ja laveat juuret puita kohtaan tunnetussa kunnioituksessa. Suhtauduin kirjan ekologiseen julistukseen epäluuloisesti, kunnes se tarinoillaan lumosi minut täysin. Siksi odotukset  Alkumerenkin suhteen olivat korkealla. Niihin kirja ei vastaa kuin puoliksi, lukuromaanina.

 

Myös Alkumeren kirjailijahahmo Evelyne on vallankumouksellista meridokumenttia tehdessään epävarma, miten hän voi tarjota kirjallaan toivoa, kun muovi ja myrkyt ovat jo tuhonneet ison osan merielämästä. Ratkaisuna on esitellä tuo edellä siteerattu, ihmisille viestivä mustekala.

Näin on mustekaloista muodostumassa posthumanistinen toteemieläin muuallakin kuin scifissä!

Vielä on nipotettava siitä, että Toddin pitkät kertojaosuudet on kirjaan painettu kursiivilla, mikä on rasittavin mahdollinen ratkaisu lukijan silmille. Tällaista tapahtuu, kun kirjailija ei ole vakuuttunut oman tekstinsä arvosta sanataiteena.

Ihan en ole vakuuttunut siitäkään, että planeettamme ikipuut ja koralliriutat pelastuvat Powersin kirjoihin uhrattujen sellupuiden hinnalla.

 

Markku Soikkeli

 

 

 Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025.

 

 

 

 

Stephen King: Pitkä marssi (romaani)

Stephen King (/Richard Bachman): Pitkä marssi
Suom. Leevi Lehto
Tammi 2025, 333 s.

Pitkä marssi (The Long Walk) on Stephen Kingin 19-vuotiaana raapustama romaani, joka ei ole koskaan noussut hänen valtavan tuotantonsa ykköskastiin. Teos on alunperin julkaistu (1979) Richard Bachman -salanimellä, joten siltä ei sovi odottaakaan samoja ominaisuuksia kuin kauhun kuninkaan tunnetummilta teoksilta. Mutta ei kirja ole menestynyt salanimenkään suojissa.

Vuonna 1985, kun Kingin tekijyys paljastui salanimen takaa, Pitkä marssi oli ainoa Bachman-kirja, josta amerikkalainen lukijakunta ei kiinnostunut uudelleenjulkaisuna. Suomeksi kirja ilmestyi ensi kertaa 1992, yhteisniteenä kouluampumisia käsittelevän Raivo-teoksen kanssa.

Ainoa syy suomennoksen uudelleenjulkaisuun on romaanista tehty tuore elokuvasovitus. Romaanin ajankohtaisuutta on kyllä puolusteltu sillä, että siinä kuvailtu dystooppinen yhteiskunta vastaa karmivan hyvin nykypäivän Yhdysvaltoja. Mutta vieläkin enemmän sen tarina kuvastelee kirjoittamisaikansa 1960-lukua. Kirja on niin ilmiselvä allegoria Vietnamin sodan militarisoimasta Amerikasta, että sen dystooppisuudessa ei ole oikeastaan mitään omaperäistä verrattuna moniin muihin Vietnam-kriittisiin teoksiin, mukaan lukien spefi-tarinat aiheesta.

Pitkän marssin  suuri idea on sinänsä erinomaisen koukuttava: sata teini-ikäistä nuorukaista saa tilaisuuden kilpailla, kuka jaksaa kävellä pisimmälle. Säännöt ovat niin yksinkertaiset, että moisia ei kukaan vaivautuisi ehdottamaan nykypäivänä tosi-tv-tyyppiseen eloonjääntikilpailuun. Kävelyn aloitettuaan kukaan ei saa levähtää, ei edes seisahtua muutama sekuntia kauemmaksi, eikä kävellä liian hitaasti. Joukkoa seuraavat sotilaat pitävät huolta, että kävelijöiden on syötävä ja ulostettava kävellessään. Seisahtujat ammutaan. 

King-romaaniksi tarinan ainoa yllätys on se, että mitään yllätyksiä ei ilmaannu, etenkään mitään yliluonnollista. Romaani pysyttelee tiiviisti 16-vuotiaan päähenkilön, Garratyn näkökulmassa. Garraty ystävystyy parin lähimmän kävelijän kanssa ja oppii tuntemaan muita kilpatovereita tusinan verran. Kirjassa etualalle nousevatkin nuorukaisten elämäkerrat.

Kävelyn voittajalle, henkiinjääjälle, on luvassa palkinnoksi mitä tahansa hän toivookin. Osallistujille voitto ei tunnu olevan tärkeä. Maailma on niin yhdentekevän toivoton, ettei muutakaan keinoa osoittaa merkityksensä tunnu olevan kuin kisaan osallistuminen. Kun Garraty katsoo marssia seuraavia kaupunkilaisia, nämä vaikuttavat elävän ”toisessa maailmassa”. Hukattu sukupolvi marssii kuolemaansa kuten Vietnamiin lähetetyt nuoret miehet.

Tauottoman kävelyn fyysisiä kärsimyksiä King kuvaa uskottavan tarkasti, mutta mikään urheilutarinakaan tämä ei ole. Marssi jatkuu kliinisen tarkasti tunti toisensa jälkeen, pikkukaupungista toiseen. Päähenkilö on paikallinen julkkis ja ennakkosuosikki kilpailun voittajaksi, mikä voi luoda odotuksia isommasta välienselvittelystä hänen ja marssia valvovan majurin välillä. Turha toivo. Lopetus on yhtä lohduton kuin matka siihen.

Tarina reality-viihteeksi tarkoitetusta itsekidutuksesta muistuttaa enemmän Horace McCoyn klassikkoa Ammutaanhan hevosiakin (1935) kuin viime vuosikymmenen dystopiaromaaneja. Mitään valtarakenteet haastavaa sosiodraamaa ei ryhmästä kuitenkaan muodostu eikä maailmakaan merkittävästi poikkea tutusta historiasta. Tarinaa on kehitelty vielä 1970-luvulla päätellen siitä, että lehtimainoksessa esiintyy John Travolta.

Stephen Kingin yli kuudenkymmenen romaanin ja kahdensadan novellin joukosta riittää kierrätettävää ja uutta filmatisoitavaa. Pitkä marssi ei ole niiden joukossa lainkaan huono kirja, mutta spefinä se on idealtaan venytetty ja juoniromaanina niin antiklimaattinen, että kerrankin voisi suositella ennemmin elokuvaa kuin alkuteosta tarinasta kiinnostuneille.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025

 

Mökkimatka syys-toukokuussa on aina pakomatka

 

27.10. Ma. Totisesti, matka itsessään on yhtä tärkeä kuin päämäärä, kun kyseessä on pakomatka arjesta, kuten jokainen mökkimatka on syys-toukokuussa. Junat kylläkin ovat ällistyttävän täysiä, aivan kuin olisi edelleen kesä. On pakko käyttää sarjalippua tai maksaa yli 50e matkasta joka sarjalipulla on 36e. Tähän VR suomalaisia pakottaa pitämällä junien paikkamäärät ennallaan ja lyhentämällä sarjalippujen käyttöaikaa, vaikka matkustajamäärät kasvavat.

Kuopiossa kuolinpesä on ennallaan eli se ei mene millään kaupaksi. Tämän ei pitäisi minua yllättää, koska tiedän, millainen umpikuja tämä 250-vuotisjuhliaan viettävä kaupunki oikeasti on: kuninkaallinen sokkopäätös, kustavilainen anus mundi. Vain kirjasto ja kirjakauppa torin laidassa ovat reikiä, joista tämä kaupunki edelleen hengittää... samoin kuin Kuvakukko mutta vierailuni Kuopiossa ovat nykyään niin lyhyitä etten ehdi käydä elokuvissa. Rosebud on laajentunut kolminkertaiseksi sitten kesänäkemän, tosin eipä siellä ole sitä "Kuninkaan leijonaa" eli kirjaa kustavilaisesta kansansankarista, jonka olisin halunnut ostaa. Hyvä niin, kirja näkyykin juuri olevan tulossa kirjaston varausjärjestelmästä. Tampereella.

Bussi 14:35 Nilsiään on myös kuopiolaisia suosikkejani. Pidän siinä kaikesta, vahvaa murretta puhuvista kuskeista ja umpimielisistä koululaisista, joita bussi tiputtelee kyydistä unohdettujen pihateiden pysäkeille. Tätä on Savon sydänmaa! 

Mökki on entisellään, vain piha on kuin maisema taistelun jälkeen, kaiken haavikkoutensa menettäneenä. On kuukausi siitä, kun suljimme täältä vedet, lopetimme vesikesän. Lämmitän yhtä aikaa saunaa ja mökkiä kuin olisi jo talvi: saunassa käytyä ei kymmenasteinen tupa tunnu enää viileältä. Niinkin hitaasti tupa lämpenee, että on pakko laittaa ison patterin lisäksi päälle ikkunapatteri.

Kirjastosta ostin puolella eurolla aistien historian. Sellaiset kirjat ovat omiaan täällä. Saunan terassilla lueksin mitä tahansa ilmaislehteä. Vain täällä pimeys tuntuu hyvältä ja sen jälkeen lukeminen kirkkaudelta.

Nukahdan kammarissa pariksi tunniksi, tietenkin vasta hiilloksen varmistettuani, herään laittamaan patterit pois päältä tuvan puolelta.

 

28.10. Ti. Orava herättelee rapistelullaan heti kun on valoisaa. Muuta elämää ei lähiseudultakaan kuulu, paitsi sotilaslentokenttä, joka jyristeli eilen yöhön saakka, onneksi ei enää tänään. 

Virallinen syy pakomatkaan on toisaalta tarkistaa se, että kuolinpesä on edelleen myyntikunnossa, toisaalta saada aivoille eristettyä aikaa & tilaa käydä lävitse sitä pakollisinta työtä, sotakirjallisuushistorian editointia. Ärsyttää ja hävettää, miten hajanaisiksi kirjan johdantoluvut ovat jääneet, vaikka muiden tekstejä lukiessa ja kommentoidessa näkisi heti vastaavat ongelmat sidoksisuudessa. Näin aina. Nyt sitä hajanaisuutta on vain keskimääräistä enemmän, koska kirjallisuushistorian oheen on tullut liitettyä liikaa varsinaista sotahistoriaa. Ainoa lohtu: tämä oli se isoin sidoksisuuden repijä myös Axun kirjassa, kun sitä editoin. Ehkä me sivarit lumoudumme liiaksi kaikesta siitä, mitä emme ole aiemmin tienneet ja haluamme osamme siitä gloriasta, jota sotahistorian erityistuntemus edustaa. Ainakin Suomessa.

Sataa koko päivän siihen saakka, että alkaa hämärtyä. Iltaäivällä on käytettävä ruokaan tuoduista juomavesistä loput. Tarkoitus oli suodattaa (asianmukaisella laitteellani) järvivedestä talousvettä, mutten ole jaksanut. Olenhan täällä vain kaksi täyttä päivää, kolme yötä. Niinpä on lähdettävä Mänärille hakemaan lisää vettä ja muutakin kesästä muistuttavaa nesteytystä.

 

 

29.10. Ke. Eilen illalla lennosto kiihdytti pimeäharjoittelujaan (?) juuri kun oli tarkoitus nukahtaa, kymmenen ja yhdentoista välillä. Voi helposti kuvitella millainen jyrinämatto peittäisi nämä metsät ja vedet jos sota syttyisi. Siis sen kahden minuutin ajan mitä nykypäivän sota Nato-rintamalla kestäisi.

Tänään tuntuu sitten sitäkin hiljaisemmalta ja harmaammalta. Yö oli pari astetta viileämpi kuin edellinen ja ero tuntui heti sisällä mökissä, vaikka on kuinka paksut hirsiseinät. Heräsin taas neljältä ja tuntui täysin virkeältä. Luin silti ennemmin aistien historiaa kuin Baxterin Heartspace-romaania, joka Tukholmassa tuntui aarteen kaltaiselta löydöltä: Ama*onin mukaan pokkariversion pitäisi ilmestyä vasta ensi kesänä. Tämä on jo kolmas kerta, kun pokkari onkin saatavilla jo 6-9 kuukautta ennen ilmoitettua.

Orava herätti taas rapistelullaan aamun valostuessa, jyskytin seinää, jotta se ymmärtäisi pysytellä etäällä asutusta talosta, mutta ei se välitä vähääkään. Nukahdin uudestaan ja heräsin vähän ennen 11:ä (talviaikaa!). Sentään ei sada. Asteita on +5 mutta tuntuu nollalta, kun kaikki huokuu kosteutta. Silti linnut jaksavat ärhennellä lehdettömissä puissa kuin eläisivät runsauden keskellä.

Aamukahviin ja -puuroon menee puoli litraa vettä, tällaisia asioita alkaa laskeskella, kun juomavesi eroaa kirkkaasti siitä tavarasta, mitä viereinen järvi viilentelee ja mitä metsät ympärillä tihkuvat kuin sienet, mutta osaan syödä ja juoda vain reppuni sisällöt. 

Pidän enemmän pimeydestä kuin mökkiä ympäröivästä kellanvihreästä harmaudesta, mutta ilman syysharmauden värisävyjä ei pimeän täyteläisyyttä niin arvostaisi. 

Verannalla on kahden näkyväksi tulevan hiljaisuuden partaalla, pajumärän maan ja havumärän metsän, kun kesällä kaikki on vain yhtä ja samaa heleyttä.

Aistien muinaishistoriaa tai luonnonhistorian aistimista... koska mikään ei tuoksu. Hiljaisuus haiskahtaa läpimärältä hämärältä.

Läppäriltä näköislehden luettua ja lautaselta näköisaamiaisen syötyä en uskalla poistua pöydän äärestä, jotta avoin läppäri pakottaisi avaamaan tiedoston ja jatkaman eilisestä editointia. On tästä itsekritiikin ja -nöyrtymisen opettelusta se hyvä puoli, että tietää eli uskoo olevansa hieman tarkempi muokatessaan muistiinpanoja seuraavaan sotakirjaan. 

Mitään kiirettähän ei ole, paitsi jos aikoo pysyä mukana apuraharumbassa. Siinä on osallistuttava yhtä aikaa ainakin kolmeen "musikaaliset tuolit" -piirileikkiin: yhdessä piirissä yritetään saada autuaaksi tekevä rahoitus nopeisiin artikkeliprojekteihin, toisessa piirissä materiaalin keräämiseen seuraavaa isoa projektia varten, ja kolmannessa edellisen ison projektin viimeistelemiseen. 

Nämä kaikki piirit pyörivät toisistaan riippumatta. Mutta oikeastihan kaikki hakemukset ovat vain jonglöörimäisesti ilmassa pidäteltäviä paperitolloja, ja jos katsoo hetkeksi muualle niin huomaa, että mitään oikeaa valuuttaa ei rapise jaloille...

 

 

 

 

Kuka katsoo televisiota lauantaina?

Katsovatkohan naiset televisiota lauantaisin? 
Vai istuvatko he kirjamessuilla tai messuibileissä Hesarin lauantaisivut kukkamaisena kimppuna kainalossaan?

Tänään lauantaina 25.10. televisiokanavat tarjoavat tällaisia elokuvia:

• Teini Matthew Broderick pelaa tekoälyn kanssa maailmansotaa (Sotaleikit)
• Terapeutti Sosie Baconia jahtaa virnistelevä tappaja (Smile)
• Pertti Koivula palaa kotiseudulleen Karjalaan (Onnen maa)
• Harrison Ford etsii nuoruuden lähdettä (Indiana Jones ja viimeinen ristiretki)
• Tom Hanks etsii Matt Damonia länsirintamalta (Pelastakaa sotamies Ryan)
• Sylvester Stallone hakkaa mustaihoista maailmanmestaria (Rocky)
• Keanu Reeves tappaa venäläisen mafian koiransa vuoksi (John Wick) 

Tiedän kyllä, että jotkut naiskatsojatkin viihtyvät näiden elokuvien parissa, mutta miksi kukaan heistä katsoisi näitä elokuvia uudelleen, kun ne ovat tulleet niin sadat kerrat aiemminkin televisiosta? 

RUTIINIkatsojia ovat sen sijaan ne lauantaina kotona istuvat miehet, joille tällainen äijäfilmien VALIKOIMA on suunnattu. Miksi muuten valikoima olisi näin yksipuolinen aiheiltaan? Yllä olevan, Hesarin tv-nostoina syntyneen valikoiman lisäksi olisi tarjolla vain lisää Stallonea, lisää Poliisiopistoa ja Miestä alastomine aseineen sekä Lahjomattomia poliiseja ja Hohdon äijäahdistusta. Ainoa naispäähenkilö tämän päivän aikuisissa elokuvissa on Gravityn Sandra Bullock, joka itkeskelee kaksi tuntia avaruudessa miesmentorin menetettyään.

Minä jätin menemästä kirjamessuille, koska otti niin aivoon tietokoneen resetoiminen (ihan oman tyhmyyden vuoksi) ja että siitäkin joutui vielä maksamaan, ja kun tuntui, että liian monta projektia on kesken. Naputtelen muistiinpanoja enkä tee sitä projektityötä jota pitäisi, en edes avaa sitä tietokonetta, joka Oikean Työn mahdollistaisi ja siten velvoittaisi. Ajattelen toiveikkaasti pääseväni maanantaina nousemaan taas pakojunaan, vaikka käynti Kuopiossa muistuttaa kaikesta edelleen keskeneräisestä siellä päässä.

Huomaan olevani otollista katsojakuntaa VALIKOIMALLE illan tv-elokuvia. 
Olisipa vielä älykaukosäädin, joka vaihtaisi kanavaa viiden minuutin välein yhdestä äijäfilmistä seuraavaan. Niin säilyisi vaikutelma nähdä KAIKKI sama kuin muutkin miehet.

Netflixillä olisi kyllä tarjolla aivan uusi Kathryn Bigelowin elokuva, varmasti vuoden tärkeimpiä filmitapauksia. Mutta en halua katsoa sitä lauantaina ja tehdä omaa ERITYISENÄ eristävää valintaa. Ennemmin liityn siihen miljoonapäiseen mieskuntaan, joka katsoo lauantaina televisiokanavia. Ollakseni JOSSAIN sen sijaan, että tunnen istuvani kaiken ulkopuolella. Oluen jo korkkasinkin. Pukisin ehkä tuulipuvun housutkin, jolleivät ne olisi ratkenneet.

 

Sentimental Value (elokuva)

 

Hyvällä tarinalla elokuva pääsee pitkälle - mutta valkokankaalla se ei ihan riitä, vaikka televisiossa ei juuri muuta tarvitakaan.

Uusin puolielävä todiste tästä epäsuhdasta on taidefilmeistä melodraamaan vaihtanut norjalainen Joachim Trier, epäilemättä öljyrahalla voidellulla uranousullaan. Edellinen ohjaus "Maailman huonoin ihminen" (2021) onnistui vielä nuorekkuudellaan ja näyttelijä Renate Reinsven huikealla karismalla pujottelemaan läpi naismelodraaman (perhe vs ura) kliseiden, mutta uusin elokuva "Sentimental Value" (Affeksjonsverdi, 2025) velloo kahden puhuvan pään kohtauksissa niin kuin se tosiaan olisi tehty netflix-laatikkoa varten, kuten 'elokuva elokuvassa' -vitseissä mukaironisesti viittaillaan.

Silti eli siksi "Sentimental Value" on myös vuoden varmin draamankorvike, tarinaelokuvaa, jossa kapearekisterisetkin näyttelijät  (Stellan Skarsgård ja Elle Fanning) pääsevät loistamaan aidosti vahvalla tunteella ladatuissa kohtauksissa. Luonnonlahjakkuus Renate Reinsve on jälleen kaiken keskipiste, mutta jätetään yllättäen samanvahvuiseen osaan Skarsgrådin esittämän isä-ohjaajan rinnalla. Melodraaman näkökulma on siirtynyt siis 90 astetta ylemmäksi verrattuna edelliseen elokuvaan. Edellisessä naisen elämää kampitti huono parisuhde narsistiseen poikakaveriin, uudessa tarinassa riittämätön kiintymys narsistiseen isäohjaajaan. 

Kaiken lisäksi uusi elokuva alkaa kuin suoraan siitä, mihin edellinen loppui: Reinsven esittämä norjalainen ammattinäyttelijä on maineensa huipulla, mutta jotain olennaista häneltä puuttuu itsevarmuudesta ja -kunnioituksesta.

Kaipa nämä viimeiset kaksi (tai kolme) elokuvaa pitäisi olettaa siirtymävaihteeksi keski-ikäistyneen ohjaajan (s. 1974) uralla. Aluksi Trier teki kolme äijäahdistuksella pelottelevaa taidefilmiä (Reprise, 2006; Oslo, August 31st, 2011; Louder Than Bombs, 2015), sitten kolme naisten ahdistuksessa vellovaa melodraamaa (Thelma, 2017; Maailman huonoin ihminen; Sentimental Value). 

Kuuden elokuvan jälkeen Trieriltä voi odottaa vielä paljon, kun kerran tuotantoihin käytetään runsaasti aikaa, rahaa ja hyviä käsikirjoituksia. Puuttuu vain se uskallus sellaiseen omaan visuaaliseen kerrontaan, jolla Trier herätti huomiota kahdessa ensimmäisessä elokuvassaan ja jota hän nyttemmin käyttää enää vinjettimäisinä välipaloina tuodakseen edes jotain vaihtelua tarinan rytmitykseen. Uudessa elokuvassa kerronta etenee niin romaanimaisina, sekunnin bläkäreillä erotettuina jaksoina kuin tehtäisiin tv-sarjaa idiooteille tai lapsille.

Ja vielä tämäkin: pelataan mukaan natsikortti, jotta sukutarina vaikuttaisi takuuvarmasti traagiselta. Trieristä saattaa tällä laskelmoinnin linjalla tulla Norjan oma klaushärö.

Pieniä bonuksia "Sentimental Value" tarjoaa melodraamansa ohessa ja siksi se on ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa jahka filmi tulee suottatoistoon:

+ En ole erityisemmin pitänyt lapsenkasvoisesta Fanningista enkä kankeahkosta Skarsgårdista, mutta he ovat yllättävän luontevia rooleissaan.

+ Elokuvan alkujakso teatterissa on aidosti jännittävä, vaikka johtaa raskaasti harhaan siinä, mikä tämän elokuvan aihe ja tyylilaji ovat.

+ 'Elokuva elokuvassa' -takaumat sopivat siihen, että särkynyttä perhettä yhteen liittävä talo on eräänlainen sivuhenkilö. Tosin tämänkin idean alkupuolella esiteltyään elokuva hukkaa sen pitkäksi aikaa - palatakseen siihen sitten lopetuksessa, joka on valitettavasti täsmälleen sellainen kuin tyhminkin katsoja osaa arvata.

Mitään järkevää selitystä en elokuvaa katsoessa löytänyt sille, miksi Ingmar Bergman -viitteet piti tunkea mukaan tarinaan. Eikö vanhasta menestyneestä ohjaajapolvesta voi tehdä elokuvaa ilman moisia kliseitä? Eikö kirjallisuuden puolelta löytyisi helpompaa kohdetta, jolle Trier voisi kohdistaa imartelevia vertailuja anelevan kunnioituksensa? Knausgårdista näkyy Trier tehneen jo ihailevan dokumentin, mutta ilmeisesti moinen imelä rokkihahmo ei riitä edes melodraaman materiaaliksi...

Ja mitään bergmanilaista viitearvoa vähempää Trier ei voisi käyttääkään tavoitellessaan festarivoittojen nykystandardia. Niin alas, tv-tuotantojen yleisömakuun, on Canneskin vajonnut palkitessaan (grand prix 2025) tällaista elokuvaa, jonka lähin taiteellinen vastine on ikea-jakkarassa.