Yksityinen tila julkisessa tilassa koronan jälkeen

 

Kirjastomme kierrätyshyllyn erikoisin aare osui käteen pari viikkoa sitten, kun löysin Klaus Weckrothin  (1955–2021) muistelmateoksen, jonka hän näyttää julkaisseen vähän ennen kuolemaansa – mihin kirja osaltaan saattaa antaa valaistusta tai sitten ei. Weckrothin rohkean ohkainen väitöskirja ja hänen ajatuksensa "meisyydestä" olivat aikoinaan itselleni ratkaisevia esimerkkejä siitä, että väitöskirja voi tosiaan olla ensisijaisesti VÄITÖS jostakin ja  opinnäytteen kriteerit ovat täysin yhdentekeviä, jos todella haluaa esille argumenttinsa eikä vain poseerata akateemisella näyttämöllä. Miltei-postuumissa-kirjassaan (Kaiken järjen mukaan) Weckroth vaatii ihmistieteiltä itsetunnon kohotusta ja sellaista identiteettitaistelua luonnontieteitä vastaan, jossa ihmistieteet eivät tyydy keskusteluun tehtävästään luonnontieteilijöiden ehdoilla, kuten tähän saakka. Erityisesti Weckroth myllyttää sosiologiaa ja naistutkimusta, muttei kiusallaan, vaan kunnioituksesta molempia kohtaan. Joskaan ihan aina ei voi olla varma, kuinka hyvin Weckroth on halunnut perehtyä nykyiseen sukupuolentutkimukseen syyttäessään sitä rintamapelkuruudesta ja NAIStutkimuksen poliittisen tehtävän hylkäämisestä.

 

Weckrothin miltei-postuumissa-kirjassa kiehtovinta on tietysti sen ammottava henkilökohtaisuus, kuten nöyristelemättömät kommentit mielisairaalasta ja ihmistieteilijän (samanlaisen kuin minä) asemasta oikeiden duunareiden keskuudessa. En olisi osannut kuvitella miten samaa mieltä voin olla sellaisen kirjoittajan kanssa, jonka tunsin ainoastaan X on kuka tahansa -kirjan ja jonkin artikkelin pohjalta. Olin kuullut, että Weckroth oli kirjoittanut muistokirjoituksen (2018) Antti Eskolasta haastavan dialogin muotoon, mutta en ollut osannut ajatella sen kytkennän ylitse, miten lähellä Weckroth oli Eskolan kiistelevää tutkijaluonnetta, "manselais-sosiologiaa". Ennen kuin luin Kaiken järjen mukaan. Jonka löysin sattumalta. Vaikka mikään ei tapahdu sattumalta. Eikä muita syitä ole kuin tekosyitä. Niin puhui Weckroth. Eikä koskaan irrallaan arjesta.

Weckrothin vaatimukset ihmistieteen tarpeesta jalkautua lähimmäisten keskuuteen tulivat mieleen viime keskiviikkona junassa. En ollut koskaan törmännyt niin outoon yksityisen ja julkisen tilan risteämiseen. Edessäni istuivat äiti ja tytär, jotka kävivät kuuluvalla äänellä keskustelua abi-ikäisen tyttären tulevaisuudensuunnitelmista. Tytär oli juuri osallistunut Helsingissä psykologian pääsykokeisiin, mutta keskustelu jota hän kävi äitinsä kanssa olisi voinut olla psykologian havaintoesimerkki ydinperheen roolimalleihin takertumisesta, etenkin kun tytär oli selvästi ikäistään älykkäämpi ja analyyttisempi ja silti puhui isästään ilmaisulla "isi".

Laitoin lopulta nappikuulokkeet päässäni lujemmalle, etten olisi joutunut LIIAN tietoiseksi siitä, mitä kaikkea edessäni istuvassa hyvinvointiperheessä oli pielessä. Ja ikään kuin todisteeksi siitä, etten ollut ainoa joka oli hämmentynyt lujaäänisestä perheselvittelystä, myös konduktööri pysähtyi toisen kerran ohi kulkiessaan kommentoimaan meille vaunussa istuville äiti&tyttären kohdalla: "Kaikki ovat nyt varmaan nyt selvillä näistä opiskeluasioista?" En ole eläessäni kuullut suomalaisen konnarin turvautuvan niin vinoon ironiaan niin avoimesti, eikä ehkä kukaan muukaan siinä vaunussa, koska kukaan ei osannut nauraa. Äiti ja tytär vaikenivat, vaikkei täysin vielä senkään jälkeen.

Ainoa selitys, mikä jälkikäteen tuli mieleen tuolle räikeälle yksityisen sfäärin purkaukselle julkiseen sfääriin, oli korona. Tyttären puheista olikin jo selvinnyt, että hän oli ollut kaksi viikkoa karanteenissa eikä äidinkään sosiaalinen elämä kuulostanut olevan ihan normaalia – ja kelläpä meistä olisikaan ruttovuoden jäljeen. Yritin kotona googlata, löytyisikö alati valppailta ihmistieteiltä tutkimusta tällaisista julkisen tilan repeämistä, mutta joko hakutermini olivat pielessä tai moiset analyysit makaavat vielä referee-lukijoiden yöpöydillä. Tai sitten kaikki psykologit ja sosiologit ovat hattujaan myöten niin syvällä nuorison masennuksessa, ettei heillä ole hajuakaan, millaisia ryöppyävän säädyttömyyden aikapommeja tikittää junien puolijulkisten penkkirivien kätköissä. 

Herrat Eskola ja Weckroth, tämä 'paluu normaaliin' -raiteelle juuttunut yhteiskuntamme tarvitsisi "järjettömiä kysymyksiänne" nyt enemmän kuin koskaan.

Kirjaston ylösnousemushyllyillä tavataan?

Ratinan rokotuskoneistossa 6.5. 2021

 

Koska en pidä päiväkirjaa täytyy minun(kin) kirjata eilinen osallistumiseni maailmanhistoriaan tänne blogosfääriin. 

 

Tampereella viisikymppisten rokoteaikoja alettiin jakaa juuri ennen vappua. Verkosta aika oli helppo varata ja sen sai viikon päähän. Puhelimeen sai tilata muistutuksen, tosin muistutuksen mukana ei muistutettu edes sitä, että rokotukseen pitäisi ottaa mukaan sv-kortti tai vastaava. Kaikki olennainen tieto on tarjolla ainoastaan netissä, mikä osoittautui ällistyttävän mutkikkaaksi kun hoidin näitä samoja asioita äitini puolesta.

Sisään

Ratinan stadionin sisäsaleihin sisustetussa rokotuskeskuksessa sen sijaan kaikki hoitui kuin olisi astellut sisään koneistoon. Parin metrin välein seisoi opastaja joko osoittamassa seuraavaan odotuspaikkaan (4-8 tuolia) tai seuraavaan käytävään. Odotuspaikoissa ei kuitenkaan joutunut istumaan hetkeäkään, sillä koneisto toimi niin sujuvasti, että Ratinalle 20 minuuttia etuajassa tultuani ei kukaan edes kysellyt virallista aikaani. Sv-kortti / henkkari kysyttiin kahdesti, mutta maskin takana olisin voinut olla miltei kuka tahansa oloiseni viisikymppinen mies. Itse rokotus kesti ehkä kolmisen minuuttia, ja siitäkin enin osa meni tiedottamiseen.

 

Hoitojonossa

Ratinaan mennessä ajattelin kysyä leikilläni, saisinko cocktailiini AstraTerraa sen -zenecan sijaan, mutta sainkin sitten Pfizeriä. Sehän on miltei kuin suosikkiani alexander-pfisteriä. Täsmätaikuutta elinajan eli eeppisten pelien pidentämiseen sitten tämäkin!

 

Rokotteen saatua ohjattiin istumaan odotustilaan, mutta kukaan ei tullut sanoneeksi kuinka pitkään siellä pitäisi odottaa. Joku lähti viiden minuutin kohdalla, jotkut odottivat kiltisti sen kymmenen minuuttia joka oli kai kerrottu uutisissa. Kadulle tultua pieni puutuminen käsivarressa oli jo lakannut, fillaroin kotiin. Rokotekoneiston tehokkuus osana ihmiskunnan kokoista torjuntasysteemiä, jossa runsas vuosi kriisin alkamisesta on rokotteita annettu jo 1.2 miljardia, on epäilemättä scifistisintä mitä olen kokenut. Siksi Ratinankaan liukuhihnamainen toiminta ei tuntunut ihmismyllyltä, vaan kyllä siellä hoitsut näkyivät vitsailevankin hyväntuulisesti eikä kellään ollut enää hazmat-puvuilta näyttäviä varusteita. Enää en ihmettele miksi mielipidepalstoille kirjoittaneet ovat niin pöljistyneen riemuissaan kokemastaan. Koskaan muutoin ei ihminen pääse osaksi HYVÄÄ BYROKRATIAA.

Exit

Kokonaan toinen puoli tätä terveyskoneistoa on se, missä koneisto lakkaa toimimasta järjen varassa ja kohtaa poliittisen kulttuurin, joka on aina vahvempi kuin mikään katastrofi tai kriisi. Vaikka kaivosjätteet uhkaisivat myrkyttää juomavedet tai Olkiluodon laskeuma säteilyttää pellot niin ensin poliitikkojen pitäisi varmistaa, miten kriisi vaikuttaa pallopelien suosioon ja kepulaisten kumppanuuteen.

Tampereella seuraava eli täydentävä rokotus on ikäryhmälleni vasta heinäkuun lopulla, mutta kukaan ei tiedä missä se annetaan. Jopa Tampereen kaupungille ihmisten henki on toissijaista verrattuna urheiluun, joten Ratinan stadionilta rokotukset lopetetaan ja stadion palautetaan jo kesäkuussa kaikenlaiseen kenttäpelleilyyn. Tämä uuspopulistinen tai sanoisiko ruotsalainen asenne, jossa ihmishenget ovat poliitikoille toissijaisia, näkyy tietysti valtakunnallisellakin tasolla. Konsensuksen nimissä annetaan ennemmin 70 miljoonaa budjettieuroa kepulaisille turpeentonkijoille kuin 58 miljoonan tukea kotimaisen rokotetuotannon käynnistämiseen.

 

Miksi yksilön pitäisi olla yhtään moraalisempi olento kuin paikalliset tai kansalliset poliitikkonsa? Kun siis seuravan kerran näen jonkun pulassa, kysyn ihmisveljeltä ensin puoluekirjaa ja ojennan vasta sitten terveyskoneistoa kiittävän käteni.

Hallituksen suositukset pääsiäisliikenteeseen

Hallitus suosittelee, että Kehä III:lle juuttunut jumala irrotetaan käsiä pesemällä ja huuhaahan yskimällä. Exit Given -jumala on määrä ohjata Olympos-terminaaliin, jotta kehäpäätelmässä odottavat 300 000 pääkaupunkilaista pääsevät jatkamaan matkaansa Himokselle ja Thanatokselle. Viranomaiset arvioivat, että jumala pysäytti jälleen pääsiäisliikenteen, jonka arvo on noin kolme kuolemantapausta päivässä.

Exit Given ajautui pulmasunnuntaina toistaiseksi tunteettomasta syystä teologisesti poikittain ja juuttui kiinni kirkon kuoriin. Jumalaa yritettiin irrottaa arkeologisten kaivausten ja kirjanoppineiden avulla, mutta ennen hallituksen uusia liikkumissuosituksia Exit Given ei suostunut irtoamaan.

Kauppakamarin ylipappi kertoi tänään aamupäivällä, että toistaiseksi jumala on kääntynyt 180 astetta oikeaan ja tottelee ohjausta. Olympokselta nostetaan samalla esille kehityspolkuja, joiden avulla jumalan vahvuuksia, luovaa osaamista ja tehtyjä maanpäällisiä investointeja voidaan hyödyntää kirkkopyhien kasvattamiseen merkittäväksi liikennetoiminnaksi. 

Hallituksen uudet liikkumisrajoitukset

1. Kadulla liikuttaessa tulee noudattaa pystyasentoa, jossa leuka on painettuna rintaa vasten ja kukkaro rintalastan kohdalla, missä se antaa parhaiten suojan suoralle kansalaispalautteelle. Kaikessa julkisessa liikkeessä on huomioitava tarkoin, että oikeanpuoleinen liike on tärkeämpää kuin vasemmanpuoleinen päämäärä.

2. Kotona liikuttaessa ruumiinosa, jota nimitämme lyhykäisesti demariksi, on asetettu kumppanin vastaavaan sylinpuoleiseen ruumiinosaan (jota kutsutaan myös toisinaan demariksi, mutta jota ei tule sekoittaa edellä mainittuun ruumiinosaan) ja työnnellään siten jälkimmäistä ruumiinosaa kunnes tarvittava ay-liike on saavutettu. Aivan erityisesti on varottava, etteivät molemmat demarit liiku yhtä aikaa toisiaan kohden.

3. Puolueesta kaaderiksi liikuttaessa voidaan edetä toistamalla samoja lauseita, kunnes ollaan parlamentaarisen järjestelmän yläpäässä. Järjestelmän kenttäpäätyyn pääsee helposti takaisin kevyellä liikkeenjohtajan vaihdoksella. Kaaderin liikkuessa puolueen kenttäväen on kuitenkin pysyteltävä liikkumatta, kunnes Viiden Tähden Liike, Seitsemän Tähden Liike ja Liike Nyt ovat ohittaneet sekä kenttä- että työväen oikealta puolelta.

4. Konfliktitilanteessa on liikuttava ideakartan osoittamaan suuntaan, mutta vältettävä ylittämästä Tarton rauhassa merkittyä rajaa ilman toisen osapuolen suostumusta. Ideakarttaan voi merkitä tapahtuneet faktat ja erikseen vuoden 1918 tulkinnat. Valittavana on siis yleinen horisontaalinen vaikeneminen tai paikallinen vertikaalinen kiipeäminen, mikä voi tietysti johtaa ay-liikkeen surkastumiseen.

5. Ristinsaatto tulee suorittaa huhtikuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä Pasilan poliisitalolta Arkadianmäelle merkityllä osuudella. Ristinkantajaksi valitun sangen hyvämaineisen puoluejohtajan tulee kannatella ristiä vasemmalla hartialla, jotta oikeanpuoleinen profiili on käytettävissä ulkomaisten lehtikuvaajien tallennettavaksi ja Jussi-ehdokkuuksien noteeraamiseksi. Poikkipuu sivellään kynsilakkaan sopivalla helmiäisvärillä. Mannerheimintielle tultaessa saattoliike tulee tapahtua Katri Kyreneläisen puoleista jalkaa laahaten.

Hallituksen uudet liikkumisrajoitukset ovat voimassa seuraaviin liikuntavaaleihin saakka.



Learning the World (romaani)

 

Projektini lukea sukupolvialus-romaaneja ei ole oikein edennyt. Artikkeli aiheesta tulee perustumaan lähinnä Simone Carotin tietokirjaan, taustaksi löytyy tietysti muuta scifistä kirjoittamaani ja muistiin merkintsemääni. Isoin argumenttini lienee se, että sukupolvialukset edustavat väistämätöntä lopputulosta, milteipä kuin hauta-arkkua kaikille scifin sisällä kehittyneille troopeille, ja siksi sukupolvialuksista on kirjoitettu harvakseen – tai sitten niitä käytetään rutiinimaisesti kuin pitkänmatkanbusseja avaruusoopperassa. Fandomissa saattaa olla mielikuva sukupolvialuksista, että nekin ovat kultakautena syntyneitä trooppeja, mutta itse asiassa niillä oli aatteellinen ja konseptuaalinen pohja jo edellisessä sukupolvessa. 1950-luvulle mennessä sp-alus oli pikemminkin jo menettänyt kirjallisen ja aatteellisen jännittävyytensä, ja siitä oli tullut kaavamainen pala genren "metahistoriaa" (tai metatekstiä).

Mutta yksi erinomainen sukupolvialuksen tarina osui käsiini Carotin maininnoista, Ken MacLeodin romaani Learning the World (2006). Voin vain ihmetellä miksi se on jäänyt aiemmin huomaamatta. Vaikka onhan siihen ilmeiset syyt. MacLeod tuli meidän suomalaistenkin horisonttiin rytinällä romaanillaan Tähtijaosto (1995), joka oli rehvakasta kyberpunkkia mutta myös poliittisempaa kuin mikään mitä olin varmaankaan koskaan lukenut genren alta, tietyt utopiat ja dystopiaklassikot poislukien. Kirjan väljähkö jatko-osa The Stone Canal (1996) oli kuitenkin yhtä iso pettymys kuin Tähtijaosto oli ollut kiehtovan ärsyttävä poliittisessa pessimismisssään. MacLeodista ei myöhemminkään saanut selkoa kuinka tosissaan hän scifiä kirjoitti. Varmaankin Newton's Wake (2004) viimeisteli sen käsityksen, että MacLeod yrittää kirjoittaa yhtä aikaa myyvää äijä-actionia ja alagenrejen parodiaa.

Learning the World (2006) on sukupolvialuksen tarinana monipuolinen sekä poliittisena allegoriana että genretuntemukseltaan. Se tuo ensimmäiseksi mieleen Vernor Vingen ähkypitkäksi paisuneen Taivaan syvyydet (1999), jossa niin ikään ihmiskunnan tähtimatkaajat kohtaavat ällöttävän oudolta vaikuttavan alien-lajin, jättimäiset hämähäkit, jotka autoilevat ja varustautuvat sotaan jahka syväjäädytyksen aikakaudesta heräilevät. 

MacLeodin tarinassa jännittävintä on juuri se asetelma, että sukupolvialuksen keskeinen konflikti on kiteytetty kahden (elämäniältään pitkitetyn) sukupolven skismaksi: nuoren sukupolven tehtävä ja elämänlaatu on päätetty etukäteen välineellisesti. Jännitystä kasvattaa sitten se, että pitkän tähtimatkan päässä saadaankin kontakti niin ikään ällöttävän oudolta vaikuttaviin alieneihin, tällä kertaa lepakkomaisiin humanoideihin, jotka ovat kehittyneet teollisen vallankumouksen kynnykselle, mutta hoidattavat kaikki raskaat työt orjilla. Ja tätä asetelmaa MacLeod lähtee sitten purkamaan sekä perinteisillä kommunikaatiota koskevilla kysymyksillä että isommilla maailmankatsomuksellisilla kysymyksillä. Kirja on erittäin perinnetietoista avaruus-scifiä pystyen käsittelemään ensikontaktin etenemistä omaperäisesti, tosin välillä hölmölläkin juhlavuutta tyrmäävällä ironialla ("Shit", tokaisee ihmiskunnan diplomaatti uuden maailman muukalaisille).

Mukavalla tavalla yllättävää MacLeodin romaanissa oli se, että vaikeimmin hahmotettavaa eivät ole ne maailmankatsomukselliset kysymykset – ne tiivistetään hyvin konkreettisiin asioihin niin ihmisten kuin lepakkokansan keskuudessa – vaan ihan se, millainen jättimäinen tähtialus on arkkitehtuuriltaan. Kun ei hahmota henkilöiden välisiä suuntia ja etäisyyksiä, hukkaa toisinaan senkin, mitä he toisilleen merkitsevät.

Romaanin innostamana aloin katsomaan viimein myös Expanse-scifi-sarjaa. Ensimmäiset kaksi kautta menivät vilauksessa, vaikka eihän se yhtä harkittu ole draamaltaan eikä edes suurelta kuvioltaan kuin oli Galactican uusi versio. Ja hyvin, hyvin vähän mitään omaperäistä sarjaan on vaivauduttu keksimään scifin kannalta, ja näyttelijät... Lisäksi kolmannen kauden puolivälissä sarja jostain syystä buutataan ihan uusiin alkuasetelmiin. Siinä vaiheessa kiinnostukseni lopahti samalla tavoin kuin kävi alkuperäisten romaanien kanssa: en päässyt ensimmäistä kirjaa pidemmälle, koska ainoa tapa kasvattaa jännitystä ja draamaa oli uusien ihmeenaiheiden tunkeminen aurinkokunnan aina vain ahtaammaksi käyvään laatikkoon. Tämä onkin se ongelma joka yhdistää kirjallista ja visuaalista "domestic space opera" -alagenreä: miten käyttää planetaarisen avaruuden välimatkoja juuri sopivan lyhyinä TAPAHTUMIEN kannalta mutta samalla sopivan pitkinä RAJASEUDUN seikkailtavuuden korostamiseksi. 

Puolustukseksi näille "domestic space opera" -kirjoittajille voi tietysti sanoa, että olemme niin äskettäin saaneet uuden buustauksen planetaarisen avaruuden uudelleenarviointiin, kiitos uusien Mars- ja Kuu-ohjelmien ja uuden avaruuskilpavarustelun, että kirjailijat tulevat horjahdellen perässä. Kokeneimmat veteraanit eivät tiedä miten kutistaa ideoitaan lähiavaruuden kuvitelmiin ja uudet genretulokkaat, kuten Andy Weir, eivät tunne kiinnostusta amerikkalaisen rajaseutukamppailun kierrättämiseen. 

Katseet kääntyvät odottavasti – Kiinaan.

 

Yhdet vielä (elokuva)

Sisäsiisti Dogma-elokuva! Äijäpatetiaa toksisen maskuliinisuuden nostalgialla! Alkoholismikuvaus jossa juopotkin ovat kauniita ja kunnollisia! 

Tylsää kuin tanskalainen lager.

Oli ilo päästä (taas Kuopiossa!) pitkästä aikaa oikeaan elokuvateatteriin, mutta sääli nähdä kuivin suin jotain näin yhdentekevää kuin Thomas Vinterbergin "Yhdet vielä" ("Druk", 2020), jossa neljä opettajakaverusta päättää testata miten heidän persoonansa muuttuvat pysyttelemällä puolen promillen humalassa. Haasteen ja elokuvan ideana on se, että juopottelu täytyy olla osa sosiaalista elämää mutta ryyppääminen pitää lopettaa iltakahdeksalta ja viikonlopuiksi. Tavalliselta duunariltahan tällainen haaste ei onnistuisi työn ohessa, vaan onneksi alkoholismikuvausten perinteessä juopot ovat aina ylemmän keskiluokan taiteilijoita tai pikkuvirkamiehiä. Näinpä Vinterbergin elokuvakin voi näyttää lähes realistiselta. Jopa keskushahmon,  Mads Mikkelsenin esittämän historianopettajan aviokriisi saa onnellisen käänteen ihan vain viinanjuonnin ansiosta.

Draamaa ei elokuvassa ole kuin sen äijäpateettisen kaverikilvoittelun osalta, ja sen päätöksen voi hyvin arvata ennalta. Naisilla, puolestaan, on tässä elokuvassa yhtä vähäinen osuus kuin jumppaopettajan koiralla, oikeastaan pienempikin. Ei mikään yllätys Vinterbergin tuotannossa.

Muutamin synkin kuvin käsitellyt rypemiset ja häpeätilanteet pohjustavat katsojaa siihen, että nämä neljä miestä tulevat keski-iän kriisissään johonkin johtopäätökseen kovenevan ihmistestin tuolla puolen. Mitään argumenttia alkoholin merkityksestä tanskalaisille, pikkuporvareille tai mieskunnalle ei kumminkaan lopulta esitetä. Elokuvan illusorinen kesäinen Tanska on kuin tuulahdus 1980-lukua, jolloin miehet olivat vielä miehiä ja ymmärsivät miten tanskalaista nuorisoa tulee kasvattaa kaljalla, futiksella ja historian suurmiehillä. 

Hei katsokaa, me ollaan kansallisesti juovuksissa ihan ilman ironiaa!

Muuta erityistä näiden virkamiesjuoppojen alkoholismissa ei ole kuin luokkanousua osoittavat makukokeilut kalliilla vodkalla ja asiantuntevilla absinttidrinkeillä. Siinäkö koko elokuvan yhteiskunnallinen piikki?

Kouluympäristössä alkoholismi saa tietysti korostetun yhteiskunnallisen merkityksen, mutta todellisen sosiodraaman mahdollistavista tilanteista Vinterberg painelee ylitse vitsihuumorilla. Käsikirjoitus on ylipäänsä sivuseikka dogmahenkeen, tahallinen ja tahaton naiivius vuorottelevat tavalla, joka jaksoi hurmata vielä Vinterbergin kommuunikuvauksessa (2016) muttei tässä filmissä.

Loppukohtauksessa väännetään aihe vielä uusille kierroksille. Mads Mikkelsenin hurmioitunut vapautuminen katubalettiin on itsessään näkemisen arvoinen puoliminuuttinen, mutta muuten kohtaus on vain viiva ö:n päälle tässä kansankomediaa kuorolaulun joukkohengessä kierrättävässä taideturhakkeessa.

Ainoa ajatus, mitä tällainen filmi jättää jälkeensä on se, miten helposti jopa suomalaiset olisivat saaneet tehtyä aiheesta uskottavamman elokuvan. Niin lähellä sentimentaalista puskafarssia tämä ohjaajansa "henkilökohtaisin" suoritus viistää.

Terveysbyrokatria gotiikan alalajina

 

Gotiikan tutkijat käyttävät nimitystä "financial gothic" siitä 1700–1800 -lukujen romanttisesta kirjallisuudesta, jossa seteliraha nähdään luokkayhteiskunnan uhkana ja, ennen kaikkea, symbolina identiteettien vaihtoarvolle ja monitulkintaisuudelle. Gotiikan tutkija Rebecca Nesvetin mukaan painettu kirjallisuus osaltaan 'naturalisoi' painettuun setelirahaan suhtautumista, kunnes vuosisatojen vaihteessa lukuisat väärennösskandaalit räjäyttivät epäluottamuksen molempiin. Upea tilanne gotiikan kannalta!

Finanssiaihelmat ovat tietysti vain pieni juonne goottisen kirjallisuuden sisällä ja eroavat siitä, miten dekadentteja hirviöitä käytettiin vertauskuvina. 1800-luvun aateliset nousukkaat, jotka eivät tienneet mitä tehdä perimällään omaisuudella, olivat varsinaisten (aatelisten) verenimijöiden JÄLKELÄISIÄ. He edustivat jäännettä siitä, mikä oli menneisyydessä pelottavaa ja tutkimatonta, mutta samalla jotain mikä oli maailmasta kulumassa loppuun...

Varsinaiset 1800-luvun hirviöt, finanssialan rahan/identiteetin väärentäjät, olivat osa kehittyvää järjestelmää. Olen nähnyt esimerkkejä siitä, miten kirjalliset keksinnöt näiden hirviöiden kustannuksella muuttuivat suullisen perinteen tarinoiksi pankkirakennuksia riivaavista kummituksista. Nämä taas muuttuivat vähitellen kuvitelmiksi täydellisesti identiteettinsä häivyttävistä, kummitusmaisesti liikkuvista rikollisista, ja lopulta dekadentin sympaattisiksi, identiteettipelit tunteviksi sarjamurhaajiksi.

Mutta yrittäessäni etsiä linkityksiä Kafkan ja gotiikan välillä mieleen juolahti, että tämä finanssimaailman omalakisuudesta noussut pelko jatkui luontevasti byrokratian omalakisuutta koskeneena pelkona. Toinen puoli "kafkamaisuutta" ovat tietysti kertomushierarkiat, joihin lukija on tarkoituskin eksyttää, mutta järjestelmän ja yksilön sadistisille merkkipeleille en oikein keksi muuta mallia kuin joko finanssijärjestelmän tai militäärisen järjestelmän kirjalliset kuvaukset.

Kritiikeissä ja joskus tutkimuksessakin "kafkamaisuutta" käytetään selittämään lähes mitä tahansa johdonmukaisen mieletöntä fiktiomaailmaa. Kukaan ei ole kuitenkaan tohtinut kysyä, millä nimellä näitä teoksia sitten kutsuttaisiin jos ei olisi koskaan ollut erästä Franz Kafkaa. Tai Kafkan kääntäjiä. Joiden onnistuneisuudesta on siitäkin ilmeisesti kielialuekohtaisia kiistoja. Yhtä vähän on tunnustuksia sille, että Kafka on goottisen kirjallisuuden tärkein edustaja 1900-luvulla. Ei tätä kukaan ryhtyisi hartaasti kieltämäänkään, mutta Kafkan asema valtavirtakirjallisuudessa on estänyt... tai ainakin häirinnyt paikantamasta häntä genreperinteeseen.

Itse en ole koskaan syttynyt Kafkan proosalle. Silti kiinnostaisi nähdä mitä kaikkea Kafka peittää taakseen kirjallisuushistoriasta, ja edestäänkin. Miksi ei ole ilmaantunut ketään Kafkan veroista sadististen järjestelmien kuvaajaa?  Miksi nykypäivänkin kauhukirjallisuus pelaa ennemmin paranormaaleilla retroaineksilla kuin kuvaisi sitä, mikä on aidosti kauheinta elämässämme? Miksi tieteiskirjallisuudessa goottiset ainekset on keskitetty vain kehokauhuun, kun sitä samaa teinimäistä goretusta on jo media tulvillaan elokuvien puolella?

Johtuuko se vain maailmansotien jättämästä järkytyksestä, ettei 1900-luvulta osata kuvitella Kafkan työnjatkajaksi kuin muutamia  ABSTRAHOIVIA mestareita, kuten Orwellin kaltaisia, dystopiaksi rajatulle vertauskuvalle omistautuneita kirjoittajia? Siksikö, että maailmansodat nollasivat käsitykset sadismista - vai siksikö, että elämme niin tasapainossa byrokaattisten järjestelmien kanssa, ettei siinä tasapainon nollapisteessä ole enää mitään kerrottavaa? Tai keinoa nähdä järjestelmät ulkoa käsin?

Vai johtuiko goottisen perinnön hiipuminen kirjallisuudessa vain siitä, että visuaalinen media pystyy käyttämään perinnettä hyväkseen niin paljon tehokkaammin kuin sanataide?

Jos korona-ajasta jotain hyvää haluaisi löytää niin voisi kuvitella sen tarkentavan käsityksemme terveysbyrokratiasta kafkamaisena järjestelmänä, joka hallitsee ihmiselämää syntymästä kuolemaan. Ehkä seuraava suuri kafkamainen tai orwellimainen (tai dickensiläinen) kertomus nouseekin globaalin ja kansallisen koronakriisin moniselitteisistä/identiteettisistä hankauspisteistä...

 

*

SAMAAN AIKAAN VIIDAKOSSA on Agricolassa ilmestynyt lisääntymispolitiikkaa käsittelevä kolumnini. Se antaa esimakua "Pakollisesti lapselliset" -kirjan sisällöstä.

 

Dekkariseura pelasi NATO-kortin

 

Nuorena siirryin Alistair MacLeanin agenttijännäreistä Frederick Forsythin trillereihin, mutta Forsythin jälkeen en löytänyt enää astetta jännittävämpää genrekirjailijaa. Siitä pitäen olen spefin liepeiltä lueskellut teoksia, jotka täyttäisivät tämän erityisen tarpeen: spekulaatioita niin mahdottomista valtapolitiikan konflikteista, ettei niihin löydy millään politiista ratkaisua, ja silti fiktion omalla logiikalla löytyy. Spefissä tällaisiin umpisolmuksi kiedottuihin juonikuvioihin tarjotaan monesti ratkaisuja, joissa tärkeämpää on näyttävyys kuin johdonmukaisuus, mutta välttäväkin yritys lukijan yllättämiseksi tuntuu miljoona volttia paremmalta kuin uhoavia revanssitarinoita laativat kotimaiset sotakirjat.

 

En siis yleensä koskisi edes sotakirjallisuuden tutkijana sellaiseen proosaan mitä  revanssiproosan tekijät takovat. Mutta Helena Immosen tuoreen romaanin Operaatio Punainen kettu (2020) laitoin varaukseen kirjastosta, koska sen piti käsittelemän JÄNNITYSkirjan keinoin Suomen joutumista Venäjän invaasion kohteeksi. Kirja olikin tosiaan ällistyttävä kokemus. Vaan ei mistään niistä syistä mitä Macleanin tai Forsythin perintöön liittyisi. Yksikään spefi-kustantaja ei päästäisi käsistään niin kirjallisesti laadutonta tavaraa kuin mitä tämä kankeina kenttäraportteina etenevä operaatioromaani. Voi vain kuvitella, mitä kaikkia frankenstein-temppuja kustannustoimittaja on joutunut käyttämään saadakseen peruskoulutasoisen proosakerronnan koostumaan romaanin näköiseksi.

Kirjassa on kyllä juoni, sikäli kuin sotapelien auki kirjoittaminen on yhtä kuin juoni. Sotapeleillä on armeijoissa pitkät perinteet, joten niissä tehtävät siirrot ja vastasiirrot – mukaan lukien hybridisodankäynnin edellyttämät provokaatiot – ovat hyvinkin yksityiskohtaisia nykypäivänä. Kun Venäjä tekee tietynlaisen manööverin Itämerellä, niin Suomi ja Ruotsi reagoivat tietyillä tavoilla, joita seuraa uusi Venäjän siirto, ja niin edelleen. 

Immonen keskittyy kirjassaan lähes pelkästään siihen, miten Suomen uudet valmiusjoukot reagoivat kentällä venäläisiä, anonyymeiksi tekeytyviä joukkoja vastaan niiden ollessa strategiassaan aina askeleen edellä hyviksiä. Tämä suuren kuvion vähittäinen avaaminen on keskeinen osa vakoojatarinoiden muovaaaa jännäriperinnettä, mutta edes Ilkka Remes ei tyytyisi niin simppeliin, pelkästä sotapelin strategiasta syntyvää valtakuvioon kuin Immonen. 

Valtiollisen politiikan toimijoita ja siviiliväestön tunnelmia Immonen käsittelee hyvin niukasti ja silloinkin tavalla, joka on kuin löysää jäljitelmää Remeksen romaanien vastaavista kohtauksista. Immonen käyttää todellisia nykyhetken poliitikkoja paperinohuina, genreperinnettäkin karikatyyrimäisempinä hahmoina. Presidentti Niinistö on Immosen unelmissa amerikkalaishenkinen rukoileva valtiomies, jonka järkähtämätön varmuus on tärkein resurssi Suomen valtiopolitiikassa. Hänen vastakohtansa on vasemmistoministeri Li Anderson, joka kirjan avainkohtauksessa kuvataan naiiviksi Venäjän myötäilijäksi. Eivätkä muutkaan ministerit ole tilanteen tasalla äärimmäisessä konfliktitilanteessa, hahmottelee Immonen.

Vailla henkilösuhteista tai agenttien kamppailuista syntyvää juonta Immosella ei ole mitään minkä varassa sulkea tarinaansa. Mistään teemasta ei tällaisen OPERATIIVISEN PROOSAN kohdalla voi puhuakaan. Kirjan toimintakohtauksia rytmittävät kyllä päähenkilöiden, valmiusjoukoissa palvelevan sotilaan ja naispuolisen upseerin huolenkuvaukset siviilissä odottavista omaisista. Niitä kuvauksia Immonen toistaa sanasta sanaan samanlaisina, jotta edes toiston avulla syntyisi vaikutelma, että päähenkilöillä on jotain sisäistäkin elämää. Sotilaan paras rintamatoveri on alleviivatusti suomalaisuuden asteikkoa laventava Mustafa, jota tosin sitten nimitetään "Mustiksi" ja annetaan hänen kaatua (ei spoileri) tarinan alkumetreillä. Mitään tämän suomalaisuuden asteikkoa laventaneen sivuhahmon TODELLISESTA eli siviilielämästä ei siis välitetä kuvata lukijoille. Immosen kannalta suomalaisuus on vain ja ainoastaan sotilaselämää.

Operaatio Punainen kettu ei välttämättä ole poikkeuksellisen löysä teos esikoisromaaniksi.

Ällistyin silti tämän viikon uutisesta, että Suomen Dekkariseura katsoi Immosen kirjan vuoden parhaaksi esikoisteokseksi. Mitään järkeä ja suhteellisuudentajua ei moisessa valinnassa voi olla – paitsi jos valinnassa näkee Dekkariseuran tilaisuuden osoittaa tukensa viime vuonna virinneelle NATO-keskustelulle, millä Rosa Meriläinen ja muut kulttuurihaukat ovat nostaneet omaa profiiliaan. Sota on nyt seksikästä?

Operaatio Punainen kettu on nimittäin vieläkin rohneampi julistaessaan NATO-avun välttämättömyyttä kuin Remes, joka ainakin kirjoissaan suhtautuu skeptisesti kaikkeen suurvaltapolitiikkaan. NATO-korttinsa Dekkariseuraa pelaa välittämättä siitä, minkä verran kyseinen romaani osaa argumentoida poliittisia vaikutuksia. 

Jostain syystä edes upseerikoulutuksen saanut Immonen ei osaa kuvailla mitä poliittisia ongelmia NATO-liitoksen mukana tulisi. Tai ei halua. Sotavoimat ja politiikka pidetään täysin erillään toisistaan, kun taas venäläiset "pienet vihreät miehet" käyttävät kiireesti hyväkseen suomalaisten hitautta tehdä ratkaisevaa sotilaallista päätöstä.

Se, että Suomen Dekkariseura pelaa NATO-kortin taiteenalansa kustannuksella, pitäisi herättää meteli kirjallisuudenharrastajissa. Vai suhtaudutaanko moiseen politikointiin olankohautuksella siksi, että kyse on "vain dekkarista"?

LRR - absurdia teatteria ajattelemassa

 

Jokainen aikakausi etsii omat muotonsa komedialle, tragedialle, melodraamalle ja absurdille näytelmälle. Poiketen monesta muusta tyylilajien jaottelusta Saltsari laati teatterin teoriatunnilla nelijaon juuri noihin luokituksiin, mitä olen aina pitänyt hyvänä ohjeistuksena uuteen näytelmäesitykseen astellessa.

Tukkateatterin "Liian Ruma Raiskattavaksi" avaa jo nimellään sen, että nyt ei olla tekemisissä tragedian ja vielä vähemmän komedian kanssa. Farssiksikin aihe ja otsikko olisivat kohtuuttoman kammottavia. Näytelmän jälkipuolisko toimii kyllä paljolti farssin varassa ja on sikäli katsojalle helpommin kohdattava, mutta farssimainen tyylilaji ei olisi mahdollinen, jollei ensimmäistä puoliskoa näytelmästä – siis koko tekstin ensimmäistä sovitusta – olisi tehty absurdin teatterin tyylilajissa.

Joka välillä jätti täysin kylmäksi vaikka silloinkin positiivisesti hämmensi. 

Ja sellaistahan absurdi teatteri tapaa olla: näyttämökuvia jotka iteroivat itseään niin pitkälle että sisältö kutistuu käsitteiksi jotka vaivaavat teatterista normimaailmaan palaillessa.

Viime lauantaina (6.8.2021) kutsuvieras-ensi-illassa näin näytelmän nyt kolmatta kertaa kokonaisena. Pakostakin sitä vertasi Pinterin "Syntymäpäiväjuhliin", jotka nekin olivat äskettäin Tukkateatterin ohjelmistossa. Pinterin teksti noudattaa sentään jotain logiikkaa läpi kunkin kohtauksen, vaikka siitä kokonaisuutena on vaikea saada otetta, mitä hittoa oikein on tekeillä. "Liian ruma raiskattavaksi" taas liudentaa kohtauksia toisiinsa, koska tekstissä ei ole selviä rooleja eikä kohtauksia. Oikeusprosessi on oikeastaan ainoa tapahtumakaari mihin kaiken voi liittää. Lisäksi Terhi on sovittanut näytelmän ensimmäisessä puoliskossa tekstiä kirkollisen rituaalin varaan: morsianta ollaan antamassa pois perheestä ja henkilöt rituaalin ympärillä keskustelevat kuulemastaan raiskausoikeudenkäynnistä.

Mutta se mikä eniten ohjailee katsojan tulkintakehystä ei ole suinkaan rituaalin suoma etäisyys vaan Annen ompelemat puvut. 

Ensi-iltaa seuranneessa keskustelussa pieni kutsuvierasyleisö makusteli juuri sitä, millä sanoilla voisi luonnehtia näytelmän ensimmäistä puoliskoa. Puvustus johtaa ajatukset paitsi mannermaiseen seurapiiriin myös jonnekin 1930–40 -luvuille. Miten näytelmän aihe, seksuaalinen väkivalta, kytkeytyy tuon ajan (tekstistä paikantuvaan) Italiaan, riippuu yksittäisestä katsojasta. Ei siitä Fellinin teokset tule mieleen, ei edes aikakauden fasismi, ainakaan itselleni - vaan todella raskasmielinen porvarillinen ja katolinen maailma joka on yhtä lailla historiapitoinen kuin ahistoriallinen kuvitelma.

Näyttelijät koronasuojan takana

Se, mihin eniten ajatus tarttui LRR:n ensi-illassa, oli absurdin teatterin näyttämökuvan tiheys. Kun näyttelijöiden repliikit ovat välillä tarkoituksellisen epäreferentaalisia (=viittaavat johonkin mistä ei saa käsitystä) on jokainen liike ja katseen suunta merkitsevämpi kuin 'perinteisessä' teatterissa, missä vaivattomasti seuraa sitä miten dialogi muuttuu kutsuiksi, tönäisyiksi, osoitteluiksi, hipaisuiksi, halauksiksi. Kun sitten Terhi on ohjaajana muuttanut joitakin kohtauksia eräänlaisiksi seuraleikeiksi (musikaaliset tuolit, lipunryöstö, hippa) kadottaa näytelmä – minun mielestäni – kokonaan sen merkitysten tiheyden, mitä näyttämölle on vähä vähältä luotu. 

Näyttämökuva tilana oli kyllä edelleen tarkentunut siitä, mitä se oli aiemmissa näkemissäni läpimenoissa, mutta itseäni ärsyttää aina jos ohjaaja alkaa leikkiä rakentamallaan asetelmalla, varsinkin jos hän käyttää samanlaista seuraleikkien koreografiaa toistuvasti samanlaisuutta perustelematta.

Mutta Terhin vastaus kritiikkiini oli ensi-illankin jälkeen tämä: "Ohjaa Markku itse näytelmä kun sinulla on noin selviä näkemyksiä mitä teatterin pitäisi olla".

No joo. Tuskinpa. Voisin hioa ja oikoa mutten luoda näytelmän taikaa.

Kotimatkalla tuli mieleen, että absurdin teatterin tärkein anti voisi ollakin siinä, mitä se pakottaa ajattelemaan ylipäänsä teatteritaiteen mahdollisuuksista sulattaa aiheita ilmaisukieleensä. Sikäli "Liian ruma raiskattavaksi" on enemmän kuin onnistunut absurdinkin näytelmän edustajana. Ensi-illan oloista puhumattakaan. Korona-rajoitusten sallima pikkuruinen yleisö seisoksi etäällä toisistaan katsomossa, samalla kun meillä oli näköyhteys näyttelijöihin kaukana lavalla: siellä he kilistelivät laseja ja juhlivat osaltaan onnistunutta enskaria...

 

Poliisi tarkkailee käsialaani

 

Byrokratia jaksaa aina yllättää älyttömyyksillään. Eihän se muutoin byrokratiaa olisikaan.

Uuden passin hakeminen olisi ollut parin tunnin temppu, jollei hakujärjestelmä olisi yllättäen ilmoittanut, että viranomainen haluaa nähdä nimikirjoitukseni kuuden vuoden välein. Kuuden vuoden! Mihinkähän psykologian alan tutkimukseen mahtaa perustua oletus, että ihmisen käsiala voi muuttua ratkaisevasti kuuden vuoden sisällä? 

Vai olenko siirtynyt jo johonkin riskiryhmään, jossa en itse ymmärrä kenen nimen signeeraan allekirjoituksiin? Vai onko taustalla jokin digikulttuurin mukanaan tuoma muutos, että digivälineitä käyttävien ihmisten käsiala rappeutuu nopeammin kuin heidän sormenjälkensä?

Piti siis varata aika nimmarin antamiseksi pollarille. 

Eikä sekään käy yhdellä nettivierailulla, vaikka kuinka eletään etäyhteyksien kulta-aikaa. Tampereen polisiilaitoksella ei varausjärjestelmän perusteella ollut YHTÄKÄÄN vapaata aikaa tammi-toukokuussa. Kangasalla sentään oli, minkä sattumalta huomasin. Sinne siis.

Luulisi, että TÄLLAISENA aikana viranomaisilla olisi parempaakin tekemistä kuin tarkkailla kansalaisten käsialoja. Mutta niin vain siellä Kangasalan poliisilaitoksella ystävällinen täti-ihminen odotti kärsivällisesti, että sain pyöräytettyä liukkaalle digialustalle jotain nimmariani muistuttavaa. Väkeä oli odotushuoneen puolella tiheämmässä kuin koronasäännökset sallisivat, ja silti tällaiselle byrokratian koukerolle piti varata erillinen aikansa.

Kangasalla yritin tunnistautua kirjastossa...

Ei minulla mitään Kangasalaa vastaan ole. Sen kirjastosta olen löytänyt melkoisen määrän uutuusfilmejä devareina, samalla tavoin kuin kaksi viikkoa sitten kävin Lempäälässä hakemassa sieltä pinon devareita sekä lapsen himoitsemaa Airbender-mangaa. Voisin oikein mielelläni käydä tunnistautumassa kirjastoissa vaikka kerran päivässä. Toisaalta, jopa minulla olisi parempaa tekemistä kuin käyttää kaksi tuntia päivästäni maskimatkailuun.

Pelkältä piruilultahan se tuntui. Viranomaisten elkeeltä, että noin vain ei sinulle passia anneta. Viiden vuoden välein pitää "tunnistautua", esittää omaa naamaansa passikuvakameralle, simuloida käsialaansa digikynällä, antaa rekisteröitäväksi sormenjälkensä kuin potentiaalinen rosvo ikään. 

Kangasalla käytyä ei mennyt kuin kaksi päivää niin valmis passi odotti R-kioskilla noutoa. Asiakirja oli siis järjestelmässä jo nimikirjoitusta vaille valmis siinä vaiheessa kun lähdin Kangasalle. Uusi nimmari ei kuitenkaan ole parempi representaatio minusta kuin vanha, niin kuin ei ole uusi valokuvakaan. Mutta tästähän ei viranomainen oikeasti välitä. Tärkeintä on kansalaisen hyppyyttäminen, saaminen tietoiseksi siitä, että nyt juokset byrokaatin eteen juuri sen mitättömimmän asian (nimikirjoituksen) vuoksi. Mitättömyyden ansiosta tiedät mikä on arvosi.

Kaiken lisäksi kollegani T kertoi, että hänelle tuli hieman aikaa sitten samanlainen kutsu saapua kirjoittamaan nimmarinsa poliisilaitokselle – mutta hän sai kuitattua kutsun puhelinsoitolla. Laki ei siis ole kaikille sama. Jotkut ovat vähemmän kansalaisia kuin toiset - tai kenties jopa vähemmän AUTENTTISIA itsensä kanssa kuin toiset?

Yhtä hyvin voisivat määrätä maskipakon pysyvästi. Niinhän olisimme entistäkin enemmän digitaalisen tarkkailun, varmennuksen ja tunnistautumisen armoilla.