KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



maanantai 31. toukokuuta 2021

Yksityinen tila julkisessa tilassa koronan jälkeen

 

Kirjastomme kierrätyshyllyn erikoisin aare osui käteen pari viikkoa sitten, kun löysin Klaus Weckrothin  (1955–2021) muistelmateoksen, jonka hän näyttää julkaisseen vähän ennen kuolemaansa – mihin kirja osaltaan saattaa antaa valaistusta tai sitten ei. Weckrothin rohkean ohkainen väitöskirja ja hänen ajatuksensa "meisyydestä" olivat aikoinaan itselleni ratkaisevia esimerkkejä siitä, että väitöskirja voi tosiaan olla ensisijaisesti VÄITÖS jostakin ja  opinnäytteen kriteerit ovat täysin yhdentekeviä, jos todella haluaa esille argumenttinsa eikä vain poseerata akateemisella näyttämöllä. Miltei-postuumissa-kirjassaan (Kaiken järjen mukaan) Weckroth vaatii ihmistieteiltä itsetunnon kohotusta ja sellaista identiteettitaistelua luonnontieteitä vastaan, jossa ihmistieteet eivät tyydy keskusteluun tehtävästään luonnontieteilijöiden ehdoilla, kuten tähän saakka. Erityisesti Weckroth myllyttää sosiologiaa ja naistutkimusta, muttei kiusallaan, vaan kunnioituksesta molempia kohtaan. Joskaan ihan aina ei voi olla varma, kuinka hyvin Weckroth on halunnut perehtyä nykyiseen sukupuolentutkimukseen syyttäessään sitä rintamapelkuruudesta ja NAIStutkimuksen poliittisen tehtävän hylkäämisestä.

 

Weckrothin miltei-postuumissa-kirjassa kiehtovinta on tietysti sen ammottava henkilökohtaisuus, kuten nöyristelemättömät kommentit mielisairaalasta ja ihmistieteilijän (samanlaisen kuin minä) asemasta oikeiden duunareiden keskuudessa. En olisi osannut kuvitella miten samaa mieltä voin olla sellaisen kirjoittajan kanssa, jonka tunsin ainoastaan X on kuka tahansa -kirjan ja jonkin artikkelin pohjalta. Olin kuullut, että Weckroth oli kirjoittanut muistokirjoituksen (2018) Antti Eskolasta haastavan dialogin muotoon, mutta en ollut osannut ajatella sen kytkennän ylitse, miten lähellä Weckroth oli Eskolan kiistelevää tutkijaluonnetta, "manselais-sosiologiaa". Ennen kuin luin Kaiken järjen mukaan. Jonka löysin sattumalta. Vaikka mikään ei tapahdu sattumalta. Eikä muita syitä ole kuin tekosyitä. Niin puhui Weckroth. Eikä koskaan irrallaan arjesta.


Weckrothin vaatimukset ihmistieteen tarpeesta jalkautua lähimmäisten keskuuteen tulivat mieleen viime keskiviikkona junassa. En ollut koskaan törmännyt niin outoon yksityisen ja julkisen tilan risteämiseen. Edessäni istuivat äiti ja tytär, jotka kävivät kuuluvalla äänellä keskustelua abi-ikäisen tyttären tulevaisuudensuunnitelmista. Tytär oli juuri osallistunut Helsingissä psykologian pääsykokeisiin, mutta keskustelu jota hän kävi äitinsä kanssa olisi voinut olla psykologian havaintoesimerkki ydinperheen roolimalleihin takertumisesta, etenkin kun tytär oli selvästi ikäistään älykkäämpi ja analyyttisempi ja silti puhui isästään ilmaisulla "isi".

Laitoin lopulta nappikuulokkeet päässäni lujemmalle, etten olisi joutunut LIIAN tietoiseksi siitä, mitä kaikkea edessäni istuvassa hyvinvointiperheessä oli pielessä. Ja ikään kuin todisteeksi siitä, etten ollut ainoa joka oli hämmentynyt lujaäänisestä perheselvittelystä, myös konduktööri pysähtyi toisen kerran ohi kulkiessaan kommentoimaan meille vaunussa istuville äiti&tyttären kohdalla: "Kaikki ovat nyt varmaan nyt selvillä näistä opiskeluasioista?" En ole eläessäni kuullut suomalaisen konnarin turvautuvan niin vinoon ironiaan niin avoimesti, eikä ehkä kukaan muukaan siinä vaunussa, koska kukaan ei osannut nauraa. Äiti ja tytär vaikenivat, vaikkei täysin vielä senkään jälkeen.


Ainoa selitys, mikä jälkikäteen tuli mieleen tuolle räikeälle yksityisen sfäärin purkaukselle julkiseen sfääriin, oli korona. Tyttären puheista olikin jo selvinnyt, että hän oli ollut kaksi viikkoa karanteenissa eikä äidinkään sosiaalinen elämä kuulostanut olevan ihan normaalia – ja kelläpä meistä olisikaan ruttovuoden jäljeen. Yritin kotona googlata, löytyisikö alati valppailta ihmistieteiltä tutkimusta tällaisista julkisen tilan repeämistä, mutta joko hakutermini olivat pielessä tai moiset analyysit makaavat vielä referee-lukijoiden yöpöydillä. Tai sitten kaikki psykologit ja sosiologit ovat hattujaan myöten niin syvällä nuorison masennuksessa, ettei heillä ole hajuakaan, millaisia ryöppyävän säädyttömyyden aikapommeja tikittää junien puolijulkisten penkkirivien kätköissä. 


Herrat Eskola ja Weckroth, tämä 'paluu normaaliin' -raiteelle juuttunut yhteiskuntamme tarvitsisi "järjettömiä kysymyksiänne" nyt enemmän kuin koskaan.

Kirjaston ylösnousemushyllyillä tavataan?




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti