Myös Annalee Newitzin esikoisromaani Autonomous (2017) on hyvässä ja huonossa tyypillinen kyberpunk-teos, joka saa täydet pisteet vain tyylitietoisuudesta ja katu-uskottavista päivityksistä lajityypin cool-faktoreihin. Tarjolla on 2100-luvun merirosvoja, silpputyön vastaisia manifesteja, älykkäitä taistelurobotteja, korporaatioiden superagentteja, ja paljon paljon queer-seksiä. Vähänhän ne lapsellisen huvittavilta useinkin tuntuvat. YA-imellys on monessa mukana, ja viimeistäänkin se, että kilttien kapinanörttien laboratorio muistuttaa Frendit-sarjan olohuonetta, saa mitäkuinkin jättämään kirjan kesken... ja että päähenkilöiden kaupunkiravinto koostuu hipsteri-sämpylöistä, jotka muistetaan hakea juuri siitä naapurin co-op -leipomosta... Queer-tietoisuuskin on tällaisessa YA:n tavoin fiilistelevässä mukavuusproosassa pelkkää erikoisefektiä, jossa ihmissuhteet voidaan pelkistää pariteetiltaan jännittäviksi seksipartnereiksi. Päähenkilön kampausta myöten jokainen katu-uskottava yksityiskohta on kompromissi aikuisten mangan ja kirjallisen scifin väliltä.
Mutta erikseen ovat ne romaanin yllättävät ja hyvät puolet. Kyberpunkin kultakauteen, 1980-90 -lukuun vertailtuna Autonomous uudistaa hämmästyttävällä notkeudella niitä keskeisiä kehokäyttöliitymän ideoita, joiden varassa kyberpunk teki aikoinaan naurettavaksi avaruusscifin mahtipontiset laitteet. Newitzin temppu perustuu farmakologian ja bioteknologian pätevään tuntemukseen, tai ilmeisen hyvään tiedonkeruuseen. Enää ei riitä ihmisevoluution parantelu intiimillä mediateknologialla, kun seuraava luonteva askel ovat täsmälääkkeillä tehdyt aivopäivitykset, jotka saavat silpputyönkin tuntumaan elämäntehtävältä.
Kirjan loppusanoissa kirjailija tosin toteaa että tärkein hänen lähteistään oli se asiantuntija joka osasi kuvailla miten helposti yhteiskunnan vajoaisivat takaisin orjuusjärjestelmään. Ja se tosiaankin on kirjan scifistisyydessä se jännitteisin, koossapitävin aihelma, miten kirjassa kuvatut indentuuri-järjestelmät (yhdistelmä oppisopimusta ja määräaikaista orjatyötä) tuntuvat täysin mahdolliselta lähitulevaisuudelta. Ylikansallisten lääkefirmojen maailmanvalta korvaa mediakorporaatioiden vallan, koska globalisoituneessa maailmassa epidemiat uhkaavat ihmisiä enemmän kuin nettimeemit. Energiasta, sen sijaan, ei näy olevan mitään puutetta 2100-luvun maailmassa, ja muutenkin maailma on monin tavoin utooppisempi paikka kuin perinteisessä kyberpunkissa. Kahleesta irti ponnisteleva robottikäsi romaanin kannessa lupailee, sikäli, enemmän kuin YA-imellytetty sisältö antaa myöten.
Autonomous-romaanin rakenteellinen heikkous on siinä, että se koostuu kahdesta irralleen jäävästä juonesta. Toisen päähenkilö on maailmankuulu lääkepiraatti, joka kopsaa lääkkeitä suuryhtiöiltä ja kehittää niistä halpisversioita köyhille kansoille. Toisen päähenkilö on älykäs robotti, joka haluaa kehittyä autonomiseksi tutkimalla rakkaussuhdetta ihmispuoliseen agenttikumppaniinsa. Juonet kohtaavat jälkimmäisten jahdatessa lääkepiraattia, mutta mitään ei Newitz saa lopultakaan irti tästä juonten välisestä jännitteestä; eikä tunnu edes yrittävän.
Otin Autonomous-romaanin kevyeksi matkalukemiseksi ja sellaiseen se oli omiaan. Mutta totean siitä saman kuin mitä kirjaa suositellut Saarakin: mitään ei oikein jää kirjasta mieleen, niin omaperäisen raikkaalta kuin se lukiessa tuntuukin. Enimmäkseen kirjassa seikkaillaan hyvinkin pohjoisilla leveysasteilla, etenkin nykyisen Kanadan alueella, mutta edes miljööstä ei jää mieleen niin merkitseviä tunnelmia kuin ison taistelurobotin erikoisista hellyydenosoituksista miespartnerilleen. Silti suosittelen kirjaa kelle tahansa, joka laillani uskoi kyberpunkin kuolleen ja paloitellun tv-viihteen troopeiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti