Julistamaton kilpailu päivä- ja yökirjojen välillä on tasainen. En itse kirjoita päiväkirjaa, joten minulle päiväkirjat tarkoittavat kirjoja, joita luen päiväsaikaan, yleensä kyllä lähinnä illalla ennen nukahtamista, joten miltei ne menisivät yökirjoista nekin. Niiden tarkoitus on sis nukahduttaa hitaasti ja rauhallisesti. Tylsyydessään unettava ei kirja saa olla, koska en halua käyttää aikaani tylsiin kirjoihin. Yökirjat taas ovat niitä kirjoja, joita luen yöllä kello 4 kun en saa millään uudelleen unta ja toivon nukahtavani nopeasti. Tylsä kirja ei tähänkään käy, koska sen vain vaihtaa toiseen.
Jos pääsisi pian taas mökille – ehkä jo huhtikuussa? – niin siellä tulisi luettua enemmän ja intensiviisemmin myös päiväsaikaan. Se jo itsessään riittää tavoiteltavaksi idylliksi, sama miltä (= valkoiselta paperilta) luonto ja lumet näyttävät mökin ulkopuolella.
Viimeisimpiä päiväkirjoja ovat olleet Michael Mammayn scifi-romaani Generation Ship (2023) ja David Grannin The Devil and Sherlock Holmes (2010), jonka olin antanut Saaralle joululahjaksi, mutta kulkeuduttuaan mökille kirja oli unohtunut molemmilta.
Mammayn teos oli erikoisimpia scifi-lukukokemuksia, koska kirja on paksu ja tarina pitkä, mutta scifiä siinä ei ole juuri mitään, mikä on hämmästyttävä suoritus tähtialukseen sijoittuvan yhteisön tarinalta. Mammay kuvailee sukupolvialuksen matkaa kuin kyse olisi umpioon suljetusta amerikkalaisesta pikkukaupungista, jossa vakavin uhka ovat poliittiset juonittelut. Aluksen teknologiasta ei kerrota juuri mitään, sen rakennekin jää aivan ylimalkaiseksi, eikä edes aluksen nimeä kerrota ennen kuin jossain 150. sivun paikkeilla (Voyager). Aluksella on käytännössä kaksi johtajaa, sen kapteeni ja maaherra (eli kirjassa governor), konfliktit syntyvät häkkerin ja poliisivoimien ja eräänlaisen kansalaispuolueen välillä.
Valtakuviot Mammay hallitsee juonivetoisella sujuvuudella, mutta muutenhan en tällaista tarinaa lukisi – ja hyppäsin ylitse idioottimaisimmat dialogit joita on paljon – jollei se ainoa scifi-elementti olisi ainutkertainen: kirja keskittyy pelkästään siihen osuuteen sukupolvien mittaista matkaa kun ollaan jo miltei perillä, muttei ihan... ja poliittiset konfliktit nousevat kysymyksestä miten aluksen armoton perustuslaki (charter) pitäisi muuttaa, kun elämä ei olekaan enää matkaamista. Tämähän on helppo nähdä käänteisenä analogiana Maan nykytilanteeseen. Mammay pyörittelee kysymystä faktioita luovana ongelmana johon ei ole kellään hyvää ratkaisua. Aivan viimeiset luvut kirjaa ovat sitten sitä scifimpää osastoa eli planeettascifiä, jossa Mammay ottaa viimein jotain genrekalustoakin käyttöön... niin hörhösti, että kirja voisi olla 1950-1960-luvun scifiä.
Tämän päiväkirjan luettua valitsin yökirjaksi Grannin lyhyen esseekirjan antarktisella seikkailleesta britistä. Mutta The White Darkness (2018) se vasta pettymys olikin, kirjoitettu niin lipevän ihailevassa ja tuttavallisessa sävyssä, ettei sellaista käytetä kuin perheenjäsenen ponnisteluja kuvaillessa. Päähenkilö Worsley on epäilemättä ainutkertainen luonne, mutta vastaavia antarktisen seikkailuja olen lukenut paljon empaattisemmin ja kaunokirjallisemmin kuvailtuina. No, tämän jälkeen oli sitten pakko etsiä myös Grannin kuuluisin kirja (2009) amatsonian kadonneesta kaupungista... se vaikuttaa onneksi yhtä romanttiselta seikkailutarinalta kuin The Wager. David Grannin inkkarikirja, Killers of the Flower Moon, näkyy suomennetun sekin, mutta ensin haluaisin nähdä sen pohjalta tehdyn elokuvan. Jostain syystä se on niitä leffoja, joista ei julkaista kirjastokäyttöön dvd:tä, eikä sitä saa kolmelta isolta suoratoistokanavalta. Jääköön siis.
Tammi-helmikuussa lueksin yökirjana myös Pete Townshendin muistelmia Who I Am (2012). Aloitin kirjan suoraan siitä kohdasta, missä The Who on jo kasassa ja alkaa saada mainetta, koska ei minua mr T:n elämä kiinnostanut vaan bändin musiikki... josta aikoinaan kovasti pidin mutta joka vuosien varrella on jäänyt täysin pois tiskimusiikkilistalta, ainoalta paikalta mistä musiikkia nykyään kuuntelen.
Muistelmana Townshendin kirja osoittautui juuri sellaiseksi mitä olen olettanut tähtimuusikkojen muistelmien olevan, egomaanista ylistystä omille saavutuksille & rikkauksille ja äijäpaatoksellista ruikutusta miten olisi pitänyt antaa enemmän aikaa vaimolle & lapsille eikä viinalle & bändäreille... Lisäksi mr T antaa ymmärtää että hänen ansiotaan ovat suurin piirtein kaikki rock-musiikin välineelliset ja taiteelliset keksinnöt mitä 1960–1970-luvuilla on tehty, ja hänhän muuten oli se joka keksi kaupallisen käytön internetille jne jne. Kirjan loppuun kahlattua yritin eräänä päivänä löytää The Who'n parhaista koostuvan tupla-cd:n sängyn alta, mutta kun en löytänyt en sitä harmitellut.
Osittain tämä kiinnostus musiikkia analysoivaan tietokirjallisuuteen johtuu siitä, että pääsivuprojektina etenevässä kirjassa ei ole toistaiseksi mitään moisesta esseistiikasta, vaikka sen pitäisi olla vähintään yhtä olennaista kuin urheilukirjoittelu. Ainoat esimerkit, mitä Suomestakaan tulevat mieleen suositeltavaksi, ovat Eero Hämeenniemen Intiaan sijoittuvat esseekirjat, jotka nekin ovat kiinnostavia ihan muista (eksoottisista) syistä kuin musiikin yleistajuistajina.
Kevään kotimaisista ja suomennetuista kirjauutuuksista on hyvin hämärä käsitys. Vähät toiveet Portin arvostelupalstalle ovat toistaiseksi nämä viisi:
R.F. Kuang: Katabasis
Ian McEwan: Mitä voimme tietää
Jussi Moila: Kullervon tarina
Alastair Reynolds: Jäälinnun lento
Niilo Sevänen: Unten kruunu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti