Mikael Niemi: Silkkiin kääritty kivi
512 s.
Like, 2025
Torniolaaksolainen Mikael Niemi ilmestyi kertajysäyksellä pohjoismaiseen kirjallisuuteen romaanillaan Populaarimusiikkia Vittulajänkältä (2000). Vaikka tarina oli hyvinkin perinteisesti irrotteleva kuvaus urbanisoituvan maaseudun nuorista, sen rento asenne arkisiin yliluonnollisuuksiin kotoutti "maagisen realismin" näillekin leveysasteille. Ajan genreilmastossa se oli yhtä vallankumouksellinen, uuskumman aaltoa enteillyt teos kuin Johanna Sinisalon samana vuonna ilmestynyt peikkoromaani.
Sittemmin Niemi on julkaissut tyyliltään monenkirjavaa proosaa, niin dekkaria, kansantarinoita kuin huumoriscifiä.
Kaikkeen edellä julkaistuun nähden Niemen uusin romaani, Silkkiin kääritty kivi, on kuitenkin aivan omaa luokkaansa, massiivinen suku- ja aateromaani Niemen kotiseudusta 1930–1990-luvuilla. Norrbottenin alueen polveilevia ihmiskohtaloita sitoo väljä, sinänsä tarpeeton kehyskertomus, jolla arvuutellaan kuka romaanin henkilöistä päätyy suosta löytyväksi ruumiiksi.
Romaaniin sisältyvä fantisoiva elementti on niin pieni, että kirjan lukenut anoppini hämmästyi kuullessaan minun lukevan teosta spefinä eikä perinteisenä sukuromaanina. Sama taitaa päteä Niemen esikoisteokseen. Ei sitäkään noteerattu pohjoismaisen spefin merkkitapaukseksi. Yliluonnolliset tapahtumat voitiin kuitata kirjallisesti vapautuneiksi vertauskuviksi aiheen tunnepitoisuudesta tai omakohtaisuudesta.
Silkkiin käärityn kiven spefimäinen idea on kuitenkin mielestäni olennainen ydin sekä tarinalle että juonelle. Kolmannen polven norrbottenilainen, Siw, kärsii kyvystään tulkita ihmisten kohtalot ja nähdä ennalta näiden kuolemat. Isänsä avulla Siw tutustuu vähitellen sukujuuriinsa ymmärtäen mistä yliluonnollinen taito on peräisin ja miksi. Romaanin teemaa tiivistäen kyse on ennen kaikkea historian heltiämättömästä otteesta ihmisiin, kirouksesta joka voisi olla siunaus, jollei pohjoinen lestadiolaisuus ja suvut särkenyt politiikka olisi erottanut ihmisiä perinnöstään.
Totta on sekin, ettei Silkkiin käärittyä kiveä voi suositella luettavaksi ihan vain tuon fantisoivan metaforansa varassa. Romaani on ennen kaikkea taitava aikalaiskuvaus, joka hyvin väinölinnamaiseen tyyliin dramatisoi jännitteet perhesuhteilla. Veriseksi muuttuva poliittinen kamppailu Ruotsin köyhimmässä läänissä saa kirjaimellisesti veljesvihan kasvot.
Omaan makuuni kirjassa on liikaakin eri aikakausille polveilevia sivujuonia kelvatakseen ihan lukuromaaniksi. Selvää myös on, että Suomessa(kin) tällaisia kuvauksia veripalttua vaalivasta maarahvaasta pidetään itseisarvossa niin kuin ulkomuseon työnäytöksiä.
Niemi osaa kuvata rahvaan arkea sekä tarkasti että eläytyvästi, mutta ei se romaanista korkeakirjallista tee – ja tuskin Niemi on sellaiseen tähdännytkään. Suurin ihme piileekin solidaarisuudessa ulkopuolisia kohtaan, vihjaa tarinan loppupaljastus.
Toisaalta taas pohjoinen, saamelaiseenkin kansanperinteeseen kytkeytyvä mystiikka tuntuu hieman lainatavaralta, niin näppärästi kuin Niemi liittääkin siihen suomalaisen sivujuonteen. Torniolaaksolaisessa elämänkulussa nämä moninaiset kulttuuriainekset varmaan sulautuvat pehmeämmin kuin perinneproosan sivuilla.
Markku Soikkeli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti