"Hytti nro 6" on raiteille nostettu road movie, joka kertoo Venäjästä sellaisena kuin venäläiset ehkä kuvittelevat suomalaisten haluavan nostalgisoida Neuvostoliittoa, rehvakkaasti rähjäisenä, jumalanhullujen miesten ja pontikkaa litkivien baabuskojen kansakuntana. Tuloksena ei ole mitään taiteellisesti merkittävää elokuvaa, mutta sentään maagisen sympaattinen aikamatka viattomalle 1980-luvulle, joka todistaakin olevansa viattomuutensa menettänyttä 1990-lukua.
Elokuvan alussa ja lopussa ilmoitetaan huolellisesti, että tarina on saanut (vain) innoituksensa Rosa Liksomin romaanista Hytti nro 6 (2011). Omana aikanaan Liksomin romaani oli todiste siitä, miten kehnoissa kantimissa romaanitaide Suomessa rämpi, kun sellaistakin palkittiin Finlandia-pystillä. Mutta ohkaisesta kirjasta ei olekaan otettu elokuvan käsikirjoitukseen muuta kuin idea eriparisista makuuhytin matkustajista, suomalaisesta opiskelijatytöstä ja venäläisestä gangsterimaisesta miehestä. Hyvä niin.
Itse en kirjasta syttynyt lainkaan ennen kuin kuuntelin sen äänikirjana jumalaisen Pertti Sveholmin lukemana, joten mitään odotuksia ei filmatisoinnin suhteen ollut – paitsi se perinteinen, että miksi vaivautua teatteriin, kun suomalainen tuotanto ei kuitenkaan täytä edes niitä alkeellisimpia odotuksia elokuvalta eli kelvollista käsikirjoitusta.
Eikä täytä tälläkään kertaa, ei tarinana eikä draamana. Tarinan huipentaminen Murmanskin lumimyrskyyn on käsikirjoittajien yritys siirtää hahmot historialta ja Venäjältä näyttävään sumuun, ilman, että katsoja hoksaa miten ohut draama tässä olikaan.
Mutta paljossa muussa on onnistuttu. Lokaatioiden etsijä ja lavastaja ovat tehneet osuutensa antaumuksella, ja kuvaaja Passi ottaa paikkojen repaleisesta viehätyksestä kaiken irti. Kohtaus kohtaukselta huomasin ihmetteleväni, mistähän ne ovat vielä löytäneet tuollaisia junavaunuja ja tuollaisia ihmisiä ja tuollaisia kaupunginosia. No, ilmeisestikin katselemalla ympärilleen siellä Venäjän puolella.
Tarinaa sovittaessa on muutettu aika, reitti, paikka ja henkilöt. Liksomin turistihenkisestä slaavifiilistelystä vapauduttua on päästy aloittamaan tyhjältä pöydältä. Se on hienoa. Jopa päähenkilöille otollinen heteroromanssin mahdollisuus on poispelattu siten, että naisen, Lauran, kuvataan elokuvan ensimetreillä elävän Irina-nimisen kirjallisuudenprofessorin "vuokralaisena" eli rakastajana. Kirjallisuussitaateilla rupatteleva moskovalainen älymystö on elokuvan ainoa tympeä venäläisklisee. Moskovasta lähdettyä junamatkalla kohdattavat kansalliset tyypittelyt uppoavat osaksi lavastusta. Paitsi se suomalainen kitaristi. Se on silkkaa 2000-lukua, karkea lipsahdus käsikirjoituksessa ja näyttelijävalinnoissa.
Pääosan suomalaiseksi kiinitetty Seidi Haarla on vodkanhuuruiseen ilmapiiriin täsmäävä, reppu-uskottava suomalainen opiskelija, jonka muutokseksi ei tarvita muuta kuin vähittäinen elämänilolle antautuminen. Elokuvan varsinainen dynamo on näyttelijä Juri Borisov, jonka herkeämättömän kyräilevä ja huvittunut ruumiinkieli on riittävä syy nähdä tämä elokuva. Hän saa vähästä paljon irti, eräänlaista luonnonkomiikkaa, jossa ei tunnu harjoittelun vaan eletyn maku.
Muuta perustetta tämän elokuvan Cannes-palkitsemiselle ei kylläkään voi keksiä kuin pohjoisen eksotiikan, joka kai käy poliittisesta kommentista, etenkin kun bonuksena on tullut vielä tuo nykypäivälle olennainen queer-lisuke päähenkilön pohjustajana.
Myönnän silti, että "Hytti nro 6" on ohjaaja Juho Kuosmaselta ja kuvaaja Passilta yllättävänkin vahva todistus, miten monenlaista elokuvaa heiltä kelpaa odottaa vielä omassa painosarjassaan yllättäneen Hymyilevän miehen (2017) jälkeen. Kylläpä tämä taitaa olla korkein saavutus mihin suomalainen road movie on kyennyt. Jopa promillepitoisuudella mitattuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti