KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Mank (elokuva)

'Kiinnostava' ei, totta tosiaan, ole esteettinen kategoria, mutta elokuvataiteen alennuskautena saa tyytyä taidefilmien sijaan 'kiinnostaviin' filmeihin. Joita tuottaa valkokankaalle televisioviihteen suoratoistopalvelu.

The Trial of the Chicago 7 on ollut ylivoimaisesti syksyn kiinnostavin elokuva, vaikka en olisikaan katsonut sitä teatterissa. Sama pätee tähän uuteen netflix-tuotantoon, David Fincherin ohjaamaan metaelokuvaan Mank (2020). Jos olisin tiennyt sen netflix-tuotteeksi niin olisin jäänyt kotiin odottamaan vielä kahdeksi viikoksi.

Mank on toki visuaalisesti hartaan tyylitietoinen, etenkin se (oheisen kuvan) yksittäinen ulkokohtaus Hearstin pornowesternin kuvauspaikalta, mutta niin tolkuttoman tummin sävyin kuvattu että Niagaran eturivissäkin tuntui kuin katsoisi filmiä mustan villakankaan lävitse. 

Mustavalkoisen pastissin sijaan kuvaustapaa voisi sanoa valkomustaiseksi understatementiksi. Mallia tyylille on haettu Orson Wellesin filmeistä, koska Mank kertoo Wellesin Citizen Kanen käsikirjoittamisesta poeettisena kostona aikansa mediakapitalisteille W.R. Hearstille ja L.B. Mayerille

Welles itse on sivuhahmo tarinassa. Päähenkilö on käsikirjoittaja H.J. Mankiewicz, jonka uraa avataan takaumina käsikirjoittamisen vaikeuksien ohessa. Kirjoittaja-avuksi on sijoitettu Lily Collinsin esittämä britti, jolla on samanlainen muusan koristetehtävä isännälleen kuin Mank'in käsikirjoituksessaan pilkkaamilla Marion Daviesilla & Hearstilla. Tätä kaltaisuutta elokuva ei valitettavasti dramatisoi, ja draama on muutenkin sivuseikka. Tärkeämpää tämän elokuvan tekijöille on ollut ihailla Hollywoodin kultakauden salaisia sankareita, käsikirjoittajia. Dialogi on näiden sankareiden esittämänä monin paikoin hymyilyttävän nokkelaa, mutta ei se draamaa sytytä, jos draamaa ei lähtökohtaisesti ole muutoin kuin riippuvuus- ja kilpasuhteina.

Mank-filmin asenne Hollywoodin ja Los Angelesin mätään historiaan  ei muistuta muita  elämäkertafilmejä, etenkään kohtuuttomam pinnalliseksi jäänyttä RKO 281 -elokuvaa (1999) C Kanen tekovaiheista. Enemmän Mankin asennetta, film noir -lainojen ja äijämoraalin keinotekoisuudella poseerausta voisi verrata The Artist -elokuvaan (2011), josta en siitäkään erityisemmin syttynyt. Nämä herraskaisella fanipoika-asenteella tehdyt Hollywood-kritiikit ovat niin hengettömiä, että Tarantinon Once Upon... alkaa tuntua puhtaalta anarkialta.

Eniten tämä Mank falskaa nimihenkilön roolituksessa. Gary Oldman on nykyään mukavan pappamainen esiintyjä, muttei sovi rooliin jossa pitäisi välillä häikäistä kolmikymppisenä sanaseppona ja herättää välillä sympatiaa nelikymppisenä urajuoppona. Välitön vertailukohta on Dalton Trumbosta kertonut sisäpiirikuvaus (2015), jossa oli löydetty uskottava kriittinen asenne ja uskottavan oikea näyttelijä käsikirjoittaja-sosialistin esittämiseen. Mank ei herätä tunteita millään osatekijällä. Se on 'kiinnostava' historian oppintunti, ja sellasenakin tuplasti liian pitkä.

Tuttu tuomio:

Mank ei ole välttämättä David Fincherin heikoin filmi, mutta varmasti turhin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti