Rivien välissä -elokuvan (2018) perusteella olin varma, ettei Oliver Assayasilta parane odottaa enää mitään katsottavaa, mutta Wasp Networkin (2020) olisin mennyt katsomaan teatterilevitykseenkin - siinä uskossa, että 66-vuotias ohjaaja-käsikirjoittaja palaa siinä samanlaiseen kovaksi keitettyyn terrorismikuvaukseen kuin täydelliseksi hiotussa Carlosissa (2010). Pettyneenä olisin tullut teatterista.
Nyt Netflixin jakelemana Wasp Network -elokuvan voi katsoa ikään kuin hukattuina mahdollisuuksina, kuten yhä useammat mestariohjaajien filmit 2000-luvulla tuntuvat olevan, tänä epämääräisiksi käyneiden kohdeyleisöjen aikakautena. Lopputulos ei ole ihan jännäriä, ei ihan perhemelodraamaa, ei ihan epookkinostalgiaa, vaan heikosti koossa pysyvä sekoitus tätä kaikkea ilman mitään taiteellisia tavoitteita erityisen ilmaisun löytämiseen ainutlaatuiselle poliittiselle aiheelle: miten Kuuba solutti 1990-luvulla vakoojiaan USA:sta käsin toimivaan amerikankuubalaisten verkostoon.
Näyttelijäntyössä on jouduttu päättämään miten esittää vale-elämää viettäviä agentteja ilman jännitysgenren mukaista kiristyvää ilmeilyä tai hermostunutta pälyilyä. Ratkaisuna on myhäilevän arkinen käytös, johon paikallisväriä tuo kaksi perustellun ylimielistä kuubalaista playboy-tyyppiä. Sivuhahmoihin ladattu väkivallan uhka antaa filmille varsinaisen uskottavuuden, samoin kuin erittäin huolella valikoidut filmauspaikat Kuuban 1990-lukulaisiin maisemiin. Tuotannollisesti filmi sopisi siis aivan hyvin teatterilevitykseenkin, jollei sen varsinainen konsepti olisi hukassa: mihin tätä aihetta halutaan oikein käyttää? mitä sillä halutaan sanoa?
Tai: miten näin herkullinen tarina on päässyt luiskahtamaan Hollywoodin käsistä?
Taas kerran Penelope Crutz riittää vesittämään filmiin. Hän on ainoa jonka roolihahmo saa tilaa näytellä ison hahmokaartin Wasp Networkissa (Ana de Armas sivuroolissa olisi paljon kiinnostavampi... näyttelijänäkin), koska Crutz on se markkinoitavin nimi tällaisen sumean melodraaman tapauksessa. Niinpä hänen presenssinsä yksittäisessä lapsenhyvästelyssä saa enemmän kuva-aikaa kuin poliittisin kohtaus FBI:n vierailulla Havanassa.
Jos tällainen riippuvuus näyttelijätähdelle annettavasta painoarvosta aiheen ja tarinan ja tunnelman kustannuksella ei ole koko viihdeteollisuutta määrittävä ongelma niin mikä sitten?
Ja tätäkö on "vaihtoehtoisen elokuvan" 2000-luku, että omanlaisensa waspnetwork Netflix sentään tuottaa tällaistakin filmiä, jossa annetaan sentään kohtuullisen aurinkoinen ja hieman sankarillinenkin osuus Kuuballe suhteessa Yhdysvaltoihin?
Yksimielisyys Assayasin kehnoimmasta filmistä (Boarding Gate, 2007) on maailmalla horjumaton, mutta seuraavaksi turhimmasta filmistä kilpailevat nyt tämä WN ja se järjetön taidejännäri Boarding Gate.
Peukalosäännöksi seuraavalle katsojapolvelle voisi antaa, että Assayasin elokuvan laatu on kääntäen verrannollinen lentoterminaaleille annettuun kuva-aikaan nähden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti