Rakkaani, Conan Barbaari (näytelmä)

Kun naisten identiteettiongelmia käsitellään teatterissa, se tehdään tanssin ja identiteettiä hajottavien sisaruus- tai äitiysjuonten avulla.

Kun miesten identiteettiongelmia käsitellään teatterissa, se tehdään farssin ja identiteettiä kärjistävien kaverikarikatyyrien avulla.

Poika ja mielikuvituskaverit

Turun kaupunginteatterin "Rakkaani, Conan Barbaari" (ensi-ilta 9.9. 2020) on yritys tehdä farssin ja karikatyyrien avulla draamaa 1970-luvulla nuoruutensa kärsineen miehen keskenkasvuisuudesta. Ensimmäinen puolisko näytelmää kuvaa koulukiusatun teinipojan ankeaa arkea, josta hän pakenee Conan-sarjakuvien avulla mielikuvitusmaailmaan. Yksittäinen Conan-novelli "Elefantin torni" (1933) kuitenkin johdattaa hänet niin syvälle Conanin luojan, Robert E. Howardin maailmankuvaan, että hän kuvittelee kohtaamisen samanlaista syvää yksinäisyyttä ja isättömyyttä kärsineen Howardin kanssa  texasilaisessa baarissa. 

Toisen puoliskon näytelmää aloittaa pitkitetty sketsimäinen kohtaus, jossa teini keskustelee pahvilaatikossa barbin kanssa kuin kyse olisi palvovan tyttökaverin kohtaamisesta, ja sen jälkeen kohtaukset rytmittyvät erilaisten kuvitelmien välillä. Toinen puolisko käsittelee teinin ajelehtimista aikuisten seurassa karaoke-pubissa ja ehkä jonkinlaista identiteetin haarniskoimista kaikilta ulkopuolisilta mielipiteiltä. Kun ei isän auktoriteettiin päästä käsiksi niin poika sitten murskaa mielikuvissaan Kiss-yhtyeen kitarasankarin Paul Stanleyn.

Näytelmä jää yhtä keskeneräiseksi kuin päähenkilönsä identiteetti. Ensimmäisessä puoliskossa kärjistetään sekä koulun väkivaltaista ilmapiiriä (opettajankin fantisoidaan ampuvan kaikki oppilaansa) että kotia hallitsevan isän virkakorrektia machoilua. Toisella puoliskolla tästä odottaisi kehitettävän sitä varsinaista draamaa, mutta edes selviytymistarinaa tästä ei yritetäkään tehdä.

Tällainen näytelmä pitää katsojan mielenkiintoa yllä ainoastaan sillä metakysymyksellä, mitä yhteistä kohtauksista voi löytää ja mitä tällä kaikella yhdessä halutaan argumentoida. Viimeisessä, repliikittömässä kohtauksessa keskeinen argumentti sitten paljastetaan yhdellä ainoalla valkokankaalle heijastetulla kuvalla... Ratkaisu on niin hölmö, että sen voisi yhtä hyvin paljastaa jo näytelmän alussa, mutta ottaen huomion kakkosnäytöksen heikkouden täytyy toivoa edes jonkun katsojan saavan lopetuksesta jotain oivallettavaakin. 

Toisaalta, kun kerran käsikirjoittaja-ohjaaja Juho Mantere on selittänyt käsitelleensä näytelmässä omaa kasvukertomustaan, niin pohtia voisi mikä näytelmän psykopatologiassa mahtaa vastata Mantereen omaa kehitystä? Se karmea loppukuvako? Vai olisiko näytelmän avainkohtaukseksi tulkittava se teinipojan suudelma Conan-barbaarin kanssa? Latentin homoseksuaalisuuden kätkemistarinako tämä olikin?

Näytelmän mainos lupaa K-16-varoituksen (vai -houkuttelun?) ohessa ironisesti "Paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja". Mustan huumorin keinoin toimivana miestutkielmana näytelmä jätti kuitenkin yhtä paljon toivomisen varaa kuin farssin ja fantasian yhdistelmänä. Ylevän populaarihahmon siirtäminen näyttämölle ei ole helppo tehtävä edes lastennäytelmissä, mutta aikuisten näytelmässä myyttisankarin soveltaminen voi johtaa ironian sävyjen täydelliseen sekasotkuun. Näin käy mielestäni "Rakkaani, Conan Barbaari" -näytelmän kohdalla.

 Itselleni ratkaiseva houkutus tämän näytelmän katsomiseen oli pääosan Miro Lopperi. Olin nähnyt hänet kahdessa Kansallisteatterin produktiossa ja halusin nähdä miten moinen fyysisesti tarkka näyttelijä pärjää jossain muussakin kuin venäläisen angstin ilmaisijana. Ja hyvinpä pärjäsi, vähän liiankin isolla energialla ja rokkikukkojen elehtimisellä. 

Mutta kakkosnäytöksen aloittanut kohtaus, jossa Lopperi pahvilaatikon luukusta käsin vangitsee koko isohkon katsomon huomion nukkenäyttelemiseensä, käy malliksi sellaisesta suvereeniudesta, jonka vuoksi häntä kelpaa seurata jatkossakin. Toivottavasti muuallakin kuin Turussa.